Bisnestarinoita 57

Susi avannossa

Voit kysyä, miten pitkälle ihmisen epäaitous voi säteillä. Ja minä vastaan: kauas.

Meille esiteltiin intuitiivisemman järjestelmäkehityksen työkaluja, ja tyyppi ei todellakaan tiennyt, miten päin olisi. Siksi

kuulimme tekopirteitä reipastuttamisia aidon käyttöönoton rohkaisemisen sijasta
jouduimme todistamaan tyypin omasta mielestä coolia shöymeininkiä

ja kummatkin saivat meidät kaipaamaan Pjongjangin metrotunnelin karnevalistiseen itsestä vapautumiseen.

Eräs nimeltä mainitsematon biohakkaaja oli käynyt meillä juuri puhumassa kiitollisuuden merkityksestä – kaikkeen. Aika paskaa tietty, mutta ei kokeileminen maksa kuin ämpärin verran. (Mieti sitä.)

Olin kiitollinen siitä etten

joutunut houstamaan tuota esittelyä/esittelijää
kuulunut tuon tyypin lähipiiriin
joutunut työkseni tekemään järjestelmäkonsulentin hommia.

Täytyy myöntää, että kiitollisuus kohotti minut.

Tosin sen sivuvaikutuksena ylimielisyyteni vahvistui ja korkealta yläpuolelta tuota paikalle kokoontuneitten työmuurahaisten hyörimistä katselin ja ajattelin että huhhuh. Mutta kenelläkäs tässä helppoa olisi. Ja jos, niin ainakaan sitä ei kannata tunnustaa, muuten saa vero- ja muut kadehtijat peräänsä.

Silti arjen ankeus vaikutti minusta lamaannuttavalta. Intuitiivinen välähdys kertoi minulle, että ihmiset haaskasivat parhaat voimansa kaikkeen toissijaiseen. Siksi heistä jäi jäljelle vain varjo. Siksi he olivat niin hukassa. Ja pulassa itsensä kanssa.

Kahvitauko. Päivän top3 kohokohtia. (Mieti nyt itseäsikin!)

Hyvään työpäivään kuten kelpo tarinaan kuuluu käänne.

Tässä tapauksessa käänteen teki Pertsa. Mies, joka ei kyllä olisi ansainnut nimeään. Nimittäin: jos hänessä olisi ollut miestä, olisin vetänyt häntä turppiin jo käsittämättömän monta kertaa.

Pertsa (tai Pelsa, niin kuin me tuota lallukkaa selän takana ja usein myös selän edessä kutsuimme) oli nimittäin vittumaisen rasittava jätkä. Hänellä oli fiksoituma, etymologia.

– Tiijätte varmaan, että hukassa oleminen tulee hukka-sanasta, joka tietysti tarkoittaa sutta. Eli hukassa oleminen on suden suussa olemista eli ei mitään kovin miellyttävää.

Ei kukaan tuollaiseen osaa vastata. Vaikka olisi hyvä, sillä Pelsan kaltaisille tyypeille

hiljaisuus on kerosiinia perversion liekkeihin.

– Mutta veikkaampa, ettette tiijäkään, että pula tarkoitti alun perin avantoa eli pulassa oleminen oli jo aikamoista ahinkoa sitten.

Joku toinen yleisö olisi ollut ihastuksissaan. Me emme. Tällainen vanhan kansan google-tieto oli kaikkea muuta kuin hurmaavaa.

Mutta minua kyllä kaikersi & järkytti tuo Pelsan selväkuuloinen kyky lukea ajatuksiani. Että hän jostakin tiesi, että juuri noilla sanoilla olin vain hetkeä aiemmin ajatellut kanssaihmisiäni. Ei tuollainen ollut enempää normaalia kuin sopivaakaan. Pelsan hengen pelasti jälleen kerran se, ettei minulla ollut supervoimia, joiden avulla olisin lennättänyt hänet 6. kerroksen lasista pihalle ja

painovoima olisi hoitanut loput.

Jotenkin tällainen masensi. Asiat voisivat hoitua kuten ennenkin ja minä saisin olla rauhassa. Sitten tulee tällaista, aivan turhaa ja mielenrauhaani ravistelevaa. Alkoi tehdä järkyttävässä määrin mieli suomalaista luomuginiä, joka olisi taittanut ihottuman kaltaiselta ärtymykseltäni pahimman piikin ja

olisin voinut jatkaa loistavalta näyttävää elämääni.

Kyseisen biohakkerin toitotuksista tuli vielä mieleen, että omin voimin ongelmista selviäminen nostattaa hyvien hormonien kaltaisia virtauksia. En oikein usko, koska ei siltä tunnu. Ja fiiliksellä mentiin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 56

Ihaks tosi?

Vt. toimari oli loppuviikon työmatkalla. (Kynääni poikki purren vastustan haluani kirjoittaa ”työmatkalla”, ja vain sinä voit arvioida, miten tässä onnistun.) Vaikka hän ei eksplisiittisesti nimennyt minua sijaisekseen, tajusin vähemmästäkin, että minä se olin.

Istuin hänen tuolissaan ja minusta paikka haisi. Se saattoi olla tyttöhaju, mutta epäilin sen olevan jotain aivan muuta. Henkisempää. Kuten vallanhalua. Nousukasmaisuutta. Koketeerausta. (Vaarallisena avautui kuilu edessäni: olivatko nämä piirteet todellisuudessa olennainen osa minua?)

Kongi pelasti:

sisältömarkkinointiosaston kaksi kollia istuutui minua vastapäätä kuin eivät olisi eläessään muuta tehneetkään.

– Mitäs äijä?

Eikö nuorisolla ole enää mitään häpyä? Ennen kaltaisiani, tyylikkäästi ikääntyviä herrasmiehiä kohtaan tunnettiin pelonsekaista kunnioitusta. Nykyään olin heille kuin kuka tahansa kadunkulmassa seisoskeleva hamppari. Play it as it lies, opetti minua pro jo ensimmäisellä väylälläni, kun löysin palloni jonkun ääliön korjaamattomasta lyöntijäljestä.

– Khyyl, sillai rento tuutti.

Katsoivat toisiaan mutta en välittänyt. Pistin nuorisoslangin käytön kokeilukulttuurin piikkiin enkä suostunut häpeämään myötähäpeää synnyttäneestä mahalaskustani.

– Meil tuli tällane idea vastaan et vois ottaa ton snäbärin käyttöön asiakaskontaktoinnissa.

En tajunnut mitään mutta nyökyttelin.

– Hyvä homma, hombres! Ei kun usvaa putkeen!

Ei voi tietää ihmisestä, muuttuuko kasvojen ilme näytönsäästäjäksi siksi, että vastaus on odottamaton vai että se tapahtuu kielellä, jota ihminen ei puhu. Toisaalta – pätee useimpiin asioihin – mitä väliä?

– Elikkäs voijjaanko myö vaa tehä?

No, jos olisin tajunnut, että

pojat on rekrytty halvalla jostain Savo-Karjalasta,

olisin varmaan käyttäytynyt toisin. Vai olisinko?

– No totta Mooses! Siitä Punainen meri palamaan!

Koltiaiset olivat niin hämillään, etteivät tienneet, miten päin olisivat lippahattuaan käännelleet. Aika sööttiä, olisi assarini varmaan sanonut. Minä en.

Oliko tämä päivän hyvä työ: päätös vailla hetkenkään epäröintiä, täydessä luottamuksessa tulevaan? Vai: oliko tämä tässä?

Hetkeä myöhemmin istuin jo paikallisella baarijakkaralla ensimmäinen edessäni. En edes tiennyt, mitä join, koska olin pyytänyt yllättämään itseni. Jotain limetinvihreää ja kitkerää, minun makuuni. Tilanteen täydensi uskollisin escuerdo.

– Tuas peäsit naattimmaan piällysmiähenä olosta?

– Ja kohta olen tämän kalifaatin ehdoton valtias.

– Rumpiks ryhyt ja ressi tulloo.

– Ellei viina, netflix ja mindfulness auta, se on kuolemaksi.

– Näinkö meinaat?

– Se joka on osannut elää, sen on osattava myös kuolla.

Otettiin sille jos mille. Haikeana katselin peilikuvaani, joka väijyi minua baaritiskiä vastapäätä olevan pullorivistön takaa. En ollut varma, kuinka kestävällä pohjalla mottoni enää oli. Vaikka kai tällaisen konsulentin pitäisi ainakin se tietää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 55

Valhe

Olen tekijä. Olen selviytyjä.

Näitä toistelin itselleni, kun näin vt. toimarin istuvan kuutiossaan varhain seuraavana aamuna. Minun 15 minuutin kuuluisuuteni kesti yhden päivän. Ja se oli eilen. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? En. Varmaan.

Sanovat, että valhe on pelon pikkuveli.

Voi olla. Minusta valhe kuitenkin syntyy selvästi pelosta, siis siitä ettei tosiasioille ole tilaa syntyä ja olla olemassa.

(Vähän taustaa: pääsin todella myöhään nukkumaan, koska olin järkyttävillä kierroksilla ja innostuin lukemaan pelon initiaatiosta.)

Asia meni jotenkin tätä rataa:

Paha korporaatio sinkoaa jo lähtökohtaisesti totuuden kaukaiselle kiertoradalle.
Siksi pelko kasvaa valheeksi jo aivan keskenkasvuisena, syntymäänsä muistamatta.
Pelko lamaannuttaa kaiken muun eikä jätä tilaa ihmisten henkilökohtaisille hyveille ja kauneudelle.

Kun tähän liittää aikakauden kauhun: työpaikkojen katoamisen, ajan loppumisen korjausliikkeiltä, tulossa olevat vaalit ja yleisen lamaannuksen… Ihmiset tarvitsevat voimakkaan illuusion saadakseen itsensä ylös aamuisin.

Oliko tässä järkeä? Vain vähän.

Mutta silti enemmän kuin vt:n käytöksessä, ettei mitään muka ollut tapahtunut. Eikö tuollainen ole kiinnostavaa, teeskentely ja sen syyt? Kohtaamisen pelko, joka suojelee totuuden armottomilta syvyyksiltä?

Ja taas vt. toimari tuli siihen hengaamaan. Oikeastaan hän kulki vähän väliä lasikammarinsa ja minun vaatimattoman deskini välillä. Työn tekemisestä ei tullut tietenkään mitään.

Vaan mitä on työn tekeminen?

Sitten minulle tuli idea. Ei hyvä muttei huonokaan. Poikkeuksellisesti ponkaisin hänen luokseen.

– Mikä saa meidät menestymään siinä missä toiset eivät?

– Meillä on parempi visio?

– En usko. Luulen, että meillä on parempi usko. Sellainen, jota emme aseta kyseenalaiseksi.

– Ja sekö riittää sitten?

– Ei yksin mutta se antaa voiman, tarvittavan energian iskeä tilanteissa.

– Ja mihin… mitä hyötyä tuosta tiedosta on?

– Ehkä enemmän kuin tällä hetkellä tajuammekaan.

Vt. toimari lähti (vai: läksi?) paikalta kiireellä, kuten hänellä oli tapana, kun hän hermostui.

Hetken mielijohteesta menin istumaan hänen tuoliinsa.

Istuminen lämpimään tuoliin oli jotakin… todella epämääräistä. Aivan kuin olisi yhtynyt juuri siinä istuneen jälkeen jääneisiin latauksiin. Ja vaikka vt. toimari oli juuri niitä naisia, jotka eivät liikauttaneet minussa lehteäkään, tajusin naisen lämmön läpäisevän minut.

Tällainen pelleily olisi pitänyt lopettaa alkuunsa,

mutta ei, nostin vielä jalat pöydälle. Tietenkin halusin edelleen olla edes retard-bossina, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Häpesin itseäni mutta oloni oli lämmin.

Kun tämän kaltaiset pienet säröt hiotaan eheäksi, päästään tekemään

bisnestä, jossa ei ole moraalia
päätöksiä, joiden seurauksia kukaan ei halua tietää
päivän verkkainen, kuultava shöy

Onko se huonoa bisnestä vai pahaa bisnekselle? Sitä en tiedä mutta sen tiedän, ettei tämä voisi pitkään jatkua näin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 54

Ihan parasta

Tulin töihin ihan muina konsultteina. Kaikki oli ihan normaalia paitsi että vt. toimaria ei näkynyt. Istuin ensin tovin oman pöytäni ääressä mutta aika pian ja vaivihkaa hivuttauduin ex-vt:n kuutioon.

Ihmiset olivat tai näyttivät olevan työnsä ääressä. Ihan kokonaisnormaalia siis.

Sitten kului kolme tuntia. Kukaan ei huomannut mitään erikoista, kukaan ei tullut kysymään minulta mitään.

Olin pahoillani, olin turha.

Jos katoaisin maan päältä, kukaan ei jäisi kaipaamaan. Oliko niin, ettei esimiehiä enää tarvittu?

Sitten löysin toisen mieleni. Minä olin huipulla, jonne vt. ei olisi päässyt, vaikka hänet olisi täytetty heliumilla. Minä pystyin tähän.

Lähin kuljeskelemaan ofisia ympäri. Nyt kun katsoin tarkemmin, eiväthän nämä ihmiset osanneet tehdä työtään ollenkaan! Oli pelkkä illuusio, että ihmiset selvisivät yksin ja ylsivät standardeihin ilman minua, pomoaan.

Itsensä johtaminen my ass.

– Mitäs sinä siinä teet?

– Täs väännän tarjousta.

– Ja sen tarkoituksena on – mikä?

– Hommaa meille lisää hilloo.

– Eieieiei! Ei rahaa vaan parempaa työtä kaikille.

– Aijjaas.

– Kirjoita uudestaan. Ja ajattele työtä. Enemmän työtä. Parempaa työtä.

Myös omaa työtäsi, jota sinulla ei ehkä kohta ole. Ehkä minä olen turha, sinä olet ja jokainen muukin. Tarvitseeko sota edes sitä miestä, joka on valinnut taistelunsa? Ei kyllä. Kukaan ei korvaamaton eli jopa minut voin korvata. Jopa minut!

Olin vauhdissa ja aivan pysäyttämätön.

Tuskin voit tietää, miten paljon tämä kevensi mieltäni. Olin taas viidakon valtias ellen enemmänkin. Kaikkien kohtalo oli minun käsissäni. Ihmisiä tarvittiin mutta ei ketään erityisesti. En voinut tehdä kaikkea yksin mutta mutta.

Kuka ketään tarvitsee?

Kiertelin vielä ympäri ofisia ja annoin itselleni luvan aasialaiseen asenteeseen. Ensin katselin kuin Kim Jong-il, sitten jaoin neuvoja kuin puhemies Zedong. Jostain syystä työmuurahaiseni omaksuivat hetimiten aasialaisen nöyryyden: painoivat päänsä kumaraan aina kun huomasivat minun lähestyvän. Sanoivat kyllä kaikkeen, mitä ehdotin. Kerran elämässä näin. Tuntui niin hyvältä. Tämä oli ihan parasta.

Työni antoi sellaista sisältöä elämääni, etten edes kaivannut lounaalle. Uskollinen aseenkantajani katsoi minua kummissaan, mutta ei uskaltanut ehdottaa rutiinipoistumistamme. Se vain lisäsi kunnianhimoani. Istuuduin valtavan työpöytäni taakse ja aloin lueskella bisneskirjoja. Tunsin olevani kuin ostoksilla. Kioskilla.

Heräsin muutenkin. Näin nuo paperiliittimiä toisiinsa ketjuttavat olmit ihmisinä! Ne eivät olleetkaan pelkkiä vaahtosammuttimia.

Sokka irti!

Tämä oli loistavaa. Ja koska säteilin loistavuutta ympärilleni, ensimmäinen ”asiakkaani” ilmestyi kuutiooni.

Ja mitä silloin tapahtui? Ihme. Sen sijaan että assarini olisi sanonut normaalit sanansa:

– Tässä nämä paperit allekirjoitettavaksi.

Hän sanoikin:

– Tajusin eilen, miten merkityksellinen todella olen.

Tässä oli se pieni ero: uskalsimmeko olla ihmisiä edes itsellemme? Yhtäkkiä hän uskalsi koska minä uskalsin. Tämä oli enemmän (160%?) kuin yksi yhteen juuri lukemani kanssa: pomon tehtävä on luoda olosuhteet, joissa jokainen voi kukoistaa. Olin luoja, se minä olin. Enkä vain jonkun toisen tulkinta.

Ja tämä oli vasta alkua. Tittidii!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 53

Lika bous

Ei vittu! Ei mene asiat niin kuin minä haluaisin = niiden pitäisi. Tämän fücking ex-majurin palauttaminen takaisin saarelleen ei nyt sitten käynytkään vt. toimarille.

– Mitä helvettiä?!! Sinäkö tätä firmaa yhtäkkiä johdat??!

– En haluaisi.

Ei pitäisi vastata näin. Ellei halua lisää ongelmia.

– Mitähän tuo tarkoittaa?

– Sitä, että sanoit että alfa hoitaa. Sitten kun alfa hoitaa, saa osakseen norsunvitun. Vaikea enää tietää, mitä minulta halutaan.

– Onko tämä riittävän yksinkertaista sinulle: On projekti ja tarvitaan projektipäällikkö. Ja sinä haluat kiikuttaa päällikön pois maasta. Kuulostaako viisaalta?

Tuohon kysymykseen on tietysti vain yksi oikea vastaus.

Mutta koska vastaus on väärä, ei sillä voida mennä.

– Ensinnäkin projekti on turha, ajanhukkaa, paskaa. Se kannattaa terminoida välittömästi. Riittääkö?

– Toiseksi meidän vision mukaan projektitiimit on itsenäisiä. Riittääkö tyhmyys?

– Kolmanneksi ihminen, joka lähtee maasta kaksiosaisen häiriönsä kanssa, ei voi olla ihan yksiosainen toisessakaan maassa. Riittääkö viisaus?

Tätä vt:n oli hyvä kontemploida hetki.

– Oletko mieluummin onneton kuin väärässä?

Myönnettävä on: hän taisteli loppuun asti. Jotain lisäarvoa on siinä, että taistelee, vaikka tietää taistelun olevan turha. Maailma vastaa viisasteluun viisastelulla.

– Oletko sinä mieluummin onneton pomo kuin erehtynyt ihminen?

Tällainen on turhaa mutta välttämätöntä.

Miehen on esitettävä loppuun se, mikä on esitettävä.

– Mitä jos sinä ottaisit vähän lomaa?

– Mitä jos SINÄ ottaisit vähän lomaa?

– Jotta sinä pääsisit leikkimään bossia?

– Ei vaan jotta sinä pääsisit irtautumaan ja sitten palaamaan, entistä ehompana.

Alkaako sinuakin väsyttää tämä? Minua kyllä. Minä halusin edetä, hän ei halunnut minun etenevän.

Olisin tuhoutunut ellen olisi tuhoutunut. Tein valintani.

– Lähden käymään ulkona. Oletan, ettet ole täällä kun palaan.

– Menet dokaamaan ja luulet palaavasti tänne yksin, valtiaana.

– Asian voisi ilmaista myönteisemminkin.

– Kuten?

– Että virkistäydyttyään juuri nimitetty johtaja palasi virkistyneenä ykköspositioon.

– Ei sinusta tule johtajaa! Ikinä!

Miksi olisin jäänyt vänkkäämään päivänselvästä asiasta? Hän sai keuhkota hysteriaansa seinät täyteen kuin graffitimaalari. Minä olin kertonut ehtoni eikä minulla ollut mitään syytä olettaa, etteivätkö ne kävisi toteen yhtä varmasti kuin Punaisen meren jakautumiset.

Lähipubissa ei ollut tungosta. Vain me kaksi ja paikan elähtänyt omistaja.

– Uot iha punane!

– Meri heijastaa…

– Mitähä siellä tapahtuu..?

– Mitäs siel. Pomon kanssa yhteen. Vähä vääntöö, mutta aattelin voittaa.

– Ihanko kokonaan?

– Ensin väliaikaisesti. Sitten lopullisesti.

Juotiin hiljaisina kuin miehet.

Kun palasin ofisiin, vt. ei ollut paikalla. Tätä se oli: Ahmed Ahne sai mitä halusikin. En tiedä, saako tällaista enää sanoa ääneen. Ja kannattaako.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 52

Suomi-Filmi

Mitä se on kun ei saa istuskella rauhassa eriössäkään? Vt. toimari ryntäsi oven taakse ennen kuin ehdin saada tarpeeni tehtyä, asiani hoidettua & vapauduttua.

– Kuinka kauan olen puhunut sinulle siitä, että meidän X-projektimme tarvitsee projektipäällikön? Kauan. Ja nyt emoyhtiöstä vapautuu todellinen osaaja, joka on vielä syntyjään suomalainen: Tarmo Korsikoski.

Ei nimi miestä pahenna, mutta voi herättää pahoja enteitä.

Enkä ollut nytkään väärässä. Avoinna oli vain kysymys, voisiko tästä kehkeytyä painajainen. Oikeammin: antaisinko kehkeytyä.

– Sinä hoidat tämän koska a) projektiin on jo nyt käytetty resursseja enemmän kuin Stalinin kanavaan ja c) osaat alfana ja kielitaitoisena hoitaa Mr. Korsikosken niin, että me voimme osoittaa päättäväisyytemme hoitaa projekti joka tapauksessa ennenaikaiseen maaliin. Bueno?

– Sanoit että hän on suomalaissyntyinen? (ja mikä vittu oli kohta b)?)

– Joo, mutta joko häpeää juuriaan tai ei ole Lontoossa viitsinyt opetella äitinsä kieltä, joten kieli muuttuu täällä englanniksi ennen kuin hänen koneensa laskeutuu eli noin 55 minuutin kuluttua. ¿Me gustas tu?

– Vale, entonces.

Lähetin assarin kentälle ja mietin, että mitä vittua tämä taas oli. Jos tämä ei ollut jälleen yritys syöstä minua vallasta (MISTÄ??), niin jokin muu tässä mätti (MIKÄ?). Raavin niskaani ja kaivelin kynnenalustojani ja yritin näyttää fiksulta. Energiaa vievää.

Ehtisinkö käydä ottamassa pienet kahdet? Kyllä.

Onko huono ensivaikutelma, jos haisen viinalle? Kyllä.

Hetkeä myöhemmin paikallisessa ravitsemusliikkeessä sielunveljeni seurassa:

– Sanooko sinulle nimi Korsikoski mitään?

– Eipä sano. Mittee se on tehny?

– Paljon mutta ei vielä mitään. Silti kaikertaa jo etukäteen.

– Elähän hättäile. Annapa miehen sannoo käspäevee enne ku viännät hänestä kummempata elukkata.

– Näinkö meinaat? Ei sitte. Sulla kun on henkilökohtaisia suhteita sinne pääkonttoriin, niin kysele vaivihkaa, miksi se oikeastaan tulee tänne. Ei tällaiset ole koskaan mitään kädenojennuksia tai filantropiaa. Cui bono?

– Onko tämä sellane juudouvonanou?

– Just sellane. Kerrot vaan sen kammen, jolla väännän hänet takaisin sinne, mistä hän tuli.

– Niinku täällä tehhään pakolaesille?

– Juurikin niin. Yhdensortin pakolainen…. Ja tämä on tasa-arvon maa.

Kahdet piti ottaa ja kolme tuli otettua. Olen pientenkin suhteen ylisuorittaja, mutta oloni pysyy rentona. Ehdin pöytäni ääreen näyttämään ahkeralta, kun näin assarini pitävän ovea auki pukumiehelle. Mittailin häntä: kenkä 46, pituus noin 189 sukkasillaan, hyvin treenattua painoa vajaat 100.

Aika paha mutta ei riittävän paha. Eikä yhtään paha, jos olet sisilialainen.

– Tervehdys!

– Er… Hi, I’m Taamou.

Kätteleminen on eurooppalaista ja sivistynyttä. Siinä se tulee ihminen tutuksi. Ja minulle tutuksi tuleminen on sitä, että näen siihen, mikä ihmisessä on vialla. Kaikillahan on. Joskus sillä on väliä, useimmiten ei. Tässä tapauksessa oli. Vika asui syvällä ja oli vahva.

Mentiin neukkariin. Tarjolla oli herkkua monenlaista. Hän ei koskenutkaan niihin. Bingo!

Syöminen oli hänelle ongelma. Pelkäsikö hän syömistä?

– I heard you were in the army?

– Yeah, that’s right! I retiered as a major some years ago.

Tässä se oli, paketti oli ratkaisua vailla. Eli kohta hän astuu koneeseen ja matkaa takaisin. Tämä oli suoraan kuin huonosta Suomi-Filmistä, jossa majuri seikkailee Helsingin yössä ja jossa pehtoori osoittautuu agronomiksi.

Kotoutuminen on vaikeaa. Projekteita emme tarvitse. Omilla tullaan toimeen. Se on minun sanomani. Kuulostan persulta mutta en ole.

Siinä smooltookattiin hetki ja vahvistuin intuitiossani. Taamou oli väärässä paikassa, ja tietenkin hän oli itse siitä vastuussa.

Ei ongelmia voi paeta. Ei Suomeen.

Nyt täytyi vain ratkaista, miten kerron tämän vt:lle. Mutta siihen olen melkein ylipätevä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 51

Rekry päällä

Istuin koomaisena pöytäni ääressä ja tuijotin näkemättä eteeni. Yö oli ollut levoton. Bemmikuskit olivat raivonneet. Murrosikäiset olivat naureskelleet. Kello oli ollut 12.17 ja minä myöhässä. Olin pyöräillyt samaa ylämäkeä loputtomasti.

Tällainen panee miettimään. Olenko muuta kuin kauas kotoa eksynyt konsultti, joka yrittää olla putoamatta satulasta? Eikö tässä maailmassa enää ole oikeutta ja vaurautta, joista minä saisin kohtuullisen osani? Ikinä en ole paljoa pyytänyt.

Näitä tunnelmia särkemään vt. toimari sitten tuli.

– Muistutan vaan, että sinulla on kohta Tuijan kanssa kahden huippuosaajan haastattelut. Ettei käy niin kuin viimeksi, että ”unohdat” asian.

Vt. irvisti. Teki mieli irvistellä takaisin ihan vaan viiden sentin päässä hänen nenästään. Sen sijaan naurahdin ja sanoin hoitavani asian.

Koska vika on minun ja minussa on miestä tunnustamaan se.

Että ihmisten kanssa kanssakäymisissä oleminen on minulle jo lähtökohtaisesti vastenmielistä. Ja muutamaa tyyppiä lukuun ottamatta todella vastenmielistä, lohdutonta suorastaan. Uusien ihmisten tapaaminen sai ilmanpaineeni nousemaan. Ja sitten oli vielä tämä Tuija… Sillä

kaikki muut näyttivät pitävän hänestä, mitä en voinut tajuta ollenkaan
hän oli järkyttävä kanaemon ja miljonäärivaimon risteytymä
hänen hajunsa tuntui Kap Verdessä asti
hänen jakkupukunsa olivat halpoja Thatcher-kopioita
(kuvaus hänen sisäisestä elämästään kuivattaisi puolet sademetsistä)

Tehokkaan näköinen nuorimies odotti aulassa. Näin hänet neukkarin lasiseinän takaa, kun assarini kävi häntä noutamaan. Tuija purjehti sisään viime hetkellä ja romahti tuolilleen.

– CC, ehkä miljoona tai puolitoista, Tuija osoitti sormellaan puhelintaan ja veti toisella kädellään turkoosia jakkuaan alaspäin.

Nyökkäsin. Sille

että hän tärkeili ”konfrenskooleillaan”
että hänen yrityksensä ulkonäkönsä parantamiseksi olivat turhia
että selviän tästäkin.

Nousimme ja kättelimme tulokkaan. Hän muistutti etäisesti yöllistä bemmikuskia, mistä tiesin, että hän saisi paikan vain, jos minä vaipuisin äkillisesti kuolon uneen. That’s not going to happen! Tuija tosissaan ja minä muodon vuoksi kyselimme kaikenlaista turhaa kuten

Millaisiin asioihin suhtaudut intohimoisesti?
Missä näet itsesi seitsemän vuoden kuluttua?
Miksi juuri meidän pitäisi palkata sinut?

Aina samat kysymykset & vastaukset. Päästimme hänet menemään, kun oli tullut selväksi,

ettei tämä ollut hänen meritiensä Intiaan.

Toinen ehdokas saapui vartin päästä. Tuija ehti ”soittaa pari puheluu” (oikeasti ei), ja minä haaveilla kolosta, johon käpertyä (oikeasti joo). Nousimme ja kättelimme ehdokkaan. Harmaa jakkupuku ja oranssit sukkikset ja niihin maiharit. Minä näin välittömän potentiaalin, Tuija välittömän uhkan. Mutta tiedätkö mitä? Sydämeni läikähti ennen kuin ehdin edes tajuta miksi. Siksi että tämän me palkkaisimme, koska minulla on

munat ja Tuijalla ei
suora vaikutus vt. toimarin päätöksiin
tarvittaessa tahtoa, johon verrattuna Blitzkrieg ja Endlösung ovat lapsen haaveita

Kysyin, mitä hän kaipasi, mikä loi merkityksellisyyttä ja mitä hän kuulemansa perusteella ensimmäisenä muuttaisi organisaatiossamme. Vastaukset tyydyttivät minua, koska olin jo tehnyt päätökseni. Tuija puolestaan näytti vetäneen homeista piimää kiduksiinsa.

Tärkeile tätä, naureskelin mielessäni.

Vt. toimari oli erittäin tyytyväinen tilanneraporttiini. Tuijalta ei kysytty.

– Eiköhän me tämä Jessica palkata tältä istumalta.

– Joo, siitä tytöstä ei lisäarvo enää nouse.

Vaikka ihmiset olivat minusta vaikeita, oli jollain oudolla tavalla mukavaa saada heidät tyytyväisiksi. Lisäksi ilta alkoi saapua, kellokin oli jo 12.17.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 50

Minne mennä tänään, Pertti?

Palasin töihin minilomaltani, jonka sisällöstä sinäkään et oikeasti halua tietää mitään. Voit halutessasi arvailla, oliko sitä ja mitä sitten. Tuskin haluat koska en minäkään.

Vt. toimari oli järjestänyt yllätyksen. Tosin: onko se yllätys, jos siitä on saanut muutama päivä aiemmin ennakkovaroituksen? Yllätys oli tämä: hän oli lapioinut neukkariin myös Väinön ja Pertin (outoa). Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että koko loma oli syyllisyysansa, josta (vai minusta?) revittiin nyt kaikki irti. Tietenkin & olkoon sitten niin.

– Oukkei! Tulevaisuudesta on kyse. Mikä on nyt käänteentekevää?

– Kaipaatko jotakin muutakin kuin lobotomiaviihdettä, mitä nykyhetken ennustamista on tullut?

Väinö oli iskussa, X-factor-pisteitä hänelle.

Voisi melkein kuvitella, että hänellä ja vt:llä oli ollut suhde, josta kumpikaan ei pääse eroon ja siksi he räksyttävät talutushihnaa, kiskoivat sitä kumpikin vuorollaan.

– Tarkoitan sitä, että haluamme lyhentää sitä aikaväliä, joka tavallisesti – siis kilpailijoilla – menee oppimiseen ja sattumien tuomiin mahdollisuuksiin. Eli perussettiä: oikeaan aikaan liikkeellä olemista ja konseptin uudistamista.

Mitä tuohon sanoa? Tämä oli

ääneen sanottu itsestään selvyys, josta oli mahdotonta ponnistaa eteenpäin.
niin sanottu palaverien hauta: ihmiset lämmittelevät oman äänensä hehkussa ja jättävät muut palelemaan.
videonauhuri, joka jää pyörimään kuin filmikela.

– Miksi me emme vapauta aukioloaikoja, kun kaupatkin tekivät niin? Siis jos jotakin uutta on pakko keksiä. Meillähän on eri vuorokausirytmissä eläviä konsultteja, eikä asiakkaidenkaan tarpeet kysy aikaa. Porrastetaan työajat ja mennään on-demand-systeemin suuntaan.

Ei Väinö ollut tyhmä mutta en sanoisi häntä viisaaksikaan.

Hän oli käytännön ihminen. Tiedät kyllä: kaupan kautta kotiin, koiraa ulkoiluttamaan. Ja sitten: aiemmin iltauutiset, nykyisin Facebookin kärpäsvideot. Tuollaisesta elämästä syntyy nokkelia latteuksia, mikä usein riittää mainiosti.

– Mitäs muut? Millaisia kehityspolkuja te tällaisessa näette?

– Viisas yritys ei sido tämän päivän suunnitelmaansa liian pitkän aikavälin visioon… Ja toisaalta on osattava tarttua alhaalla löyhästi roikkuviin hedelmiin. Ja niitä ei näe, jos katse on kaukaisuudessa.

– Olen samaa mieltä. Yhtäältä tarvitaan toteuttamiseen tarvittavat pääomat, jotka luodaan nyt. Toisaalta on löydettävä liiketoiminnan suunnittelussa pimeitä kulmia, joita muut eivät näe.

– Oletko sinä opportunisti?

Minusta kysymys oli väärä. Jokainen on opportunisti!

Oikea kysymys kuului, miksei Pertti sanonut mitään.

Katsoin Perttiin ja hän näytti olevan poissa ja paikalla samaan aikaan. Se ei ole ihan itsestään selvä kyky. Se voisi olla harjoiteltu, mutta Pertti oli luonnonlahjakkuus.

Palaveri jatkui, videonauhuri hidastui, otin Pertistä mallia. Väinö ja vt. toimari sopivat jatkoaskelista. Siitä, miten tehdään rohkaiseva video, joka kokoaa joukot yhteen kuin leirinuotion ääreen. Jakamaan kokemuksiaan, sitoutumaan strategiaan ja väistämättömiin muutoksiin. Kuulemaan ääniä.

Toisin sanoen: tottelemaan. Siksi aloin olla niin väsynyt. Tähän jatkuvaan lomalta palaamiseen ja siihen, etten ehkä olekaan niin hauska kuin ennen.

Yhtenä iltana näin voi kuitenkin käydä. Kaikkihan me ollaan vaan ihmisiä paitsi Pertti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 49

Katkolla

Kävellessäni aamuisin töihin mielessäni oli alkanut pyöriä lause: ”Kun en tiennyt minne menisin, menin töihin.”

Arki jatkui turhankin normaalisti, mutta tiesin tästä sisäisestä äänestä, että se oli ennakkovaroitus, etiäinen, sielun kuplamuovi. Jokin oli lopussa, en vain tiennyt mikä. Uskoin kyllä, että se minulle kerrottaisiin. Ja näin:

– Tules tänne, asioita.

– Siis minäkö?

– Oliko täällä tähän aikaan muita?!! Villasukkaa toisen eteen kuin olisi jo!

Vt. toimari oli karulla tavallaan aina vauhdissa. Väärin tai oikein.

– Joko panit siihen Six Sigma -tiimiin vauhtia?

– Kyllä.

– Joko suitsit Jorman yhden miehen sodan?

– Kyllä.

– Pystyykö se Annukan sijainen hoitamaan sen Softin yksin?

– Kyllä.

– Oliko sinulla keskeneräisiä projekteja?

– Kyl.. ei.

Vt. toimarin kasvoille levisi hymy, joka muistutti minua Suomen ainoasta euroviisuvoitosta: naamioita. Hän oli nainen, johon miehet tunsivat vetoa, koska heidän homofobiset tunteensa kääntyivät tämän naaraan edessä vastakohdikseen. Jos jotakin elämä on opettanut niin sen, että

mieli on yksinkertainen kuin Picasson myöhäistuotannon veistokset.

– Olet sinä aika veijari mieheksi. Siksi sinun on aika pitää tauko, muutama päivä. Tee mitä haluat eikä sinun tarvitse olla edes tavoitettavissa. Me sinnittelemme täällä siihen asti ja saamme parhaat asetuksesi käyttöön, kun olet valmis palaamaan.

Hymyilin kiitollisena, koska niin kuului tehdä. Mielessäni sinkoili kuitenkin ajatus jos toinenkin.

Onko tämä ansa eli viimeinen todellinen este fuduille oli ylitetty?
Onko tämä ansaittu voitto, jonka innoittamana saan parempia duuneja/paremman duunipaikan?
Onko tämä unta eli kohta herään siihen, että saan avarista naamaani?

Näissä tunnelmissa poistuin vt. toimarin kuutiosta, otin salkkuni ja kävelin vastavirtaan töihin raahustavia kollegoitani. Tältä tuntuu olla työtön ja ei kuitenkaan. Ainakaan vielä.

Onneksi alkoholin tarjoilu oli vapautettu ajasta ja paikasta, ja sain ensimmäisen KTM:n eteeni saman tien, kun astuin kapakkaan sisään. Koska nimeni on Art, se menee kapakkaan.

Milloin oikeasti nauratan itseni kuoliaaksi?

Uskollisista uskollisin ystäväni istui jo paikalla. Varhainen mutta yhtä nestemäinen ”puoliseiskanbrunssi”. Tähän minut oli luotu. Elämä oli yksinkertaista eikä kuitenkaan.

– Mitä sinä täällä?

– Liukuma.

– Oikeasti?

– Ei.

– Onko joku muukin löytänyt kykysi?

– Ehkä.

– Mistä nämä lyhyet sanat – oletko taas lukenut plokia?

– Ei kun tämäpä on miun vastaakseni sille humpalle, jota tulvii joka tuutista. Oon vaitelias, koskapa ilimastonmuutos.

Sanotaan, että pidä ystävät lähellä ja viholliset lähempänä. En tiedä. Minusta tämä on sitä, että tarvitsemme ystäviä sellaisina kuin ne ansaitsemme.

He ovat vastaus kysymyksiin, joita emme ole vielä uskaltaneet esittää.

Miksei minusta yhtään tuntunut siltä, että olisin vapaalla pari päivää? Kyse ei ollut yllätyksen tuomasta tottumattomuudesta tai sopeutumisen hitaudesta. Se oli sitä, että halusin olla jossain muualla tai joku muu. Lainassa, koska konsulttikin on ei-lineaarinen olento.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 48

Saunailta

Joskus juñorikonsulttina kuulin, että virmassa oli vietetty saunailtaa kerran kuussa. Kuten kaikki asiat, tämäkin oli aikanaan degeneroitunut ja unohtunut. Nyt vt. toimari toimettomuutensa eli muun tekemisen puutteen keskellä oli päättänyt uudistaa perinteen.

Vaikkei vt. ollut siunattu suurella järjellä, ei se sitä tarkoita, että hän olisi välttämättä järjetön. Mutta se, ettei ehdotettu sekasauna toteutuisi ennen kuin hänen kylmenneen ruumiinsa ylitse, sai minut heti miettimään tapoja nirhata hänet. Keksin monta.

Maltillisistakin saunajuomista saattoi päätellä, että virmalla meni edelleen taloudellisesti hyvin.

Muu hyvinvointi tarvitsisi toisenlaisen konsultin selittämään.

Istuttiin sitten saunassa. Ihmiset, joita konsultitkin periaatteessa ovat, voidaan jakaa partaveitsellä kahteen ryhmään. Niihin, jotka puhuvat työasioita saunassakin ja niihin, jotka eivät puhu työasioita(kaan).

– Maa, vesi, tuli, ilma – siinä on kaiken konsulttityön perusta.

– Pitäisikö käsittää ennen kuin voi jalkauttaa?

– Kenestä te puhutte?

Jos joku luulee, että ilta toisi viisauden, ei tiedä, millainen on konsultin sielunelämä. Mitä kauemmin konsultti on samassa tilassa samojen ihmisten kanssa, sitä epäluuloisemmaksi konsultti tulee. Tämä tapahtuu automaattisesti, se on refleksi, jonka koulutus ja taistelukokemus kentällä tuottavat. Siksi kaikki vähitellen hiljeni, ihmiset eristäytyivät toisistaan ja olivat kuin eivät olisikaan.

Mutta kaikkea hallitsee valppaus kuin syysillan tihenevä tunnelma.

Näin jäin yksin saunaan. Hiukopalana toimineet cheddarjalopeenot (kitupiikki vt!) olivat keränneet niin paljon ylimääräistä ilmaa vatsaani, että oloni oli tukala. Mutta välittömästi kun ajattelinkin helpottaa oloani, kuulin pääni sisällä äitini äänen:

– Saunassa ollaan kuin kirkossa.

Jouduin vedenjakajalle, tunsin sen. Oliko aika itsenäistyä äitini sisäisestä vallasta? Vai jatkaa äitini viisauksien valossa tämän maallisen polkuni tallaamista?

Ennen kuin tietoinen päätökseni ehti mukaan, oli Nagasagin varjoonsa jättävä kaasupilvi täyttänyt saunan. Jäädäkö miehekkäästi saunaan vai paeta? Vastaus oli hihittely tyhjässä saunassa, kun tajusin äitini jääneen pierun varjoon. Vanhaksi tuleminen on pelottavaa: milloin tahansa alkoholi & yksinäisyys voi syöstä reunan yli.

Olin vapautunut elämään miehisyyttäni & vaarana vain järkeni menettäminen.

Nyt oli osattava päättää, mitä tällä uudella mahdollisuudellani tekisin. Samassa tiesin vastauksen kuin aikoinaan J. Kuoppamäki: punainen ja keltainen.

Kaikki jäljelle (jälkeen?) jääneet istuivat kattoterassilla, josta oli upea näköala kaupungin ylle.

– Kuulkaas, veljet!

He katsoivat minuun kuin vähä-älyiseen, mikä kertoi enemmän heistä kuin minusta.

– Meillä on uusi tehtävä! On uskallettava olla tasapäinen.

He katsoivat toisiinsa, mikä kertoi heistä enemmän kuin minusta.

– Mutta sitähän me olemme jo!

– Eieieiei! Emme ole. On uskallettava mennä sinne, missä ei ole enää kilpailua eikä kukaan ole toista parempi.

Se tunne kun ei itsekään usko puhuvansa sitä, mitä puhuu.

Puhuu vastoin kaikkea sitä, miten on koko ikänsä ja uransa toiminut. Tajusin hurmahenkisyyteni: se johtui syvästä kiihtymyksen tilasta, mikä puolestaan johtui Suuresta Vapautumisesta.

Olin vapaampi luopumaan egostani kuin tiesinkään olevani.

– Tämä on oikeutettua uskoa siihen, että parhaiten autamme ihmisiä sillä, että lakkaamme puolustautumasta muulla kuin avoimuudella ja nykyaikaisella myötätunnolla. On totuuden hetki ja me saamme todistaa sitä.

Näin että he lähestyivät minua, kuin ottaakseen kiinni vaarallisen mielipuolen.

Mutta minä näin valon. Ja se valo tuli pimeydestä. Olin Jerry MacGyverin inkarnaatio. Visioni kertoi, että saisin matkalle mukaani hr-osaston yksinhuoltajan, Kaijan, vaikka kaikki muut nousisivat minua vastaan.

Visiota kohti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty