Kuukausi: heinäkuu 2016

Bisnestarinoita 28

Bisnestarinoita 28

Ne päivät loman

On päiviä, jotka ovat kamalia. (Siis myös meillä miehillä.) Mieli on joutunut tilaan, jossa se vain kyselee kaiken aikaa ja yrittää nähdä kaikessa enemmän, kuin kaiken takana olisi jotakin.

Ja kaiken takana olikin jotakin: se herättävä keskustelu taannoin vt. toimarin kanssa. Minä näin. Minä tiesin, mitä oli tapahtunut. Siis en tiennyt-tiennyt, mutta olin jotenkin yhteydessä todellisuuteen tavalla, joka vastasi sitä, mikä oli. (Tällaisen ihan tavallisen konsultin on tätä nyt vähän vaikea selittää. Varsinkaan teille, jotka ette ole edes sitä.)

Kaikki näytti jatkuvan kuten ennenkin. Ehkä se on usein pahinta, kun mikään ei ole enää samaa.

Puhelin soi. (Ihan kuin elokuvissa: kongi pelastaa.) Langan toisessa päässä oli yllättäen Se Tampereen Toimari. (linkki)

  • Siitä viime kerran diilistä. Se osoittautui… ei-ihan-niin-surkeaksi kuin muistin. Tässä on ihan pieni mahdollisuus, että sille voisi tulla jatkoa, jos ette mokaa diiliä täysin.
  • Aha! Pitäisikö tässä tavata?
  • Tällä olisi nyt vähän kiire, huomenna tai ei ollenkaan.
  • Tuskin onnistuu, mutta kyselen ja koodailen, kun saan setupin kirkkaaksi.

Sitten vasta vilkaisin kelloa: sunnuntai-iltana puoli kymmenen. Kaikenlaisten nopeitten ajatusten keskeltä kohosi mielen usvasta yksi kaiken ylle: miksi olen näin innokkaana, kesken lomailun singahtamassa tekemään työtä, jota oikeastaan inhoan?

Soitin Tesla-miehelle, kerroin ajankohdat ja agendan, ja sitten koodasin ne Tampereen toimarille.

Seuraavana aamuna: ja eikun Tesla liikkeelle. Tarvitsen tätä Tesla-terapiaa, ajattelin. Olin väärässä, täysin. Ja pahinta on se, ettei tunnista harhojaan harhoiksi (koska ne eivät silloin enää ole harhoja).

– Uon uatellu, että jospa mökin laettais tuossa ens kesänä.

– Et kai. Mökin ”laittajat” on aika kusipäitä.

– Mitenkä niin? Siellä suapi puuhastoo kaekassa raahassa.

– Ja antaa ajatusten pyöriä samaa kehää kuin aina? Siinäpä elämän tarkoitus!

– Eikös se ole vuan niin kuin lommailun tarkotus.

– Ei vaan elämän tarkoitus on ikuinen lomailu.

– No mittees sie nyt…?

Siinä vaiheessa kun alkaa kiusata pienempiään, syntyy yhtä hyvää bisnestä kuin aiheuttamalla hämmennystä. Mutta pitäisikö antaa toisten ihmisten määritellä sitä mitä olen? Ei koskaan.

Masennuin. Koko uraani ja muuta työelämääni on suojellut taipumukseni masentua muutamaksi minuutiksi. Kukaan ei huomaa sitä & masennus palauttaa minut aina takaisin siihen mikä on tärkeää: itseeni.

Tässä näkyy kaksi elämän suurta periaatetta

  • Se toimii, kun sen panee toimimaan.
  • Mitä enemmän olen itseni varassa, sitä parempi elämä.

Opin nämä jo aika pienenä. (Ja tiedän, että toisille sopii ihan muut prinsiipit ja se on fine.)

En halunnut olla kenellekään veemäinen, mutta olin oppinut puolustamaan itseäni tavalla, jolla vahingot olivat mahdollisimman vähäisiä.

Varsinainen salaisuuteni on kuitenkin se, etten ole koskaan yrittänytkään luoda hyvää ensivaikutelmaa, vaan kaikki tulkitsevat käytökseni olevan osa luonnettani. Koska: annoin heidän tulkita niin. Tajuatko, miten helppoa elämästä tulee, kun ihmiset yllättyvät vain positiivisesti? Uskon ettet, vaikka yrittäisit.

Siinä ajellessa mietin Tampereen toimaria. Näkikö ihmisestä, että hän oli pervo? Paljastuiko se silmistä, käyttäytymisestä tai asenteesta? Mutta vaikein: osaisinko olla luonteva hänen seurassaan nyt, kun tiesin hänen salaisuutensa?

Mikä sai minut miettimään tällaisia, ei yhtään minun tapaistani. Että joku ihminen tekee tällaisen vaikutuksen, kuin tämä olisi ennalta määrättyä. Luulin, että tätä tapahtuu vain naisille.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 27

Bisnestarinoita 27

Alpo-setä

Onko sillä eroa, miten mieli vaeltaa töissä tai lomalla? Ei. Sama lapsenomaisuus, vanhaksi ja lapsenomaiseksi itsensä kokeminen eikä mitään saa tehdyksi. Lomalla ei tietysti tarvitsekaan, mutta tiedät mitä tarkoitan.

Hiostava kesäiltako nosti mieleeni kuin tyhjästä Alpo-sedän, joka eräänä iltana kauan sitten ajoi vaimonsa kanssa pihaamme oranssinvärisellä kuplallaan.

– Uuvenko ostit? kysyi isäni

– Tuliterän! vastasi Alpo-setä, selvästi polleana upouudesta VW 1305:staan.

Olla vai omistaa? Ei ainakaan päästy koeajolle (ihan kuin olisin kuullut Alpo-sedän sanovan ”I don’t do testdrives”, mutta ei kukaan puhunut 70-luvulla noin) eikä paljon muuhunkaan.

Kun he olivat lähteneet, neuroottinen äitini oli varma, että Alpo-setä, joka siis oli ”raivoraitis”, oli katsonut paheksuen vaimoaan tämä nostaessa viinilasin huulilleen. Tämä oli äitini tapa osoittaa paheksuntaansa ja muutenkin haukkua vieraat näiden lähdettyä. Vaikka Alpo-setä oli vain kuten kunnon aviomiehen pitää: tylsä ja konkreettinen käytännön ihminen.

Kun vanhempani erosivat, en nähnyt Alpo-setää vuosikymmeniin. (Kostiko Alpo-setä jotakin?) Hän ilmaantui vasta isäni hautajaisiin, jossa hänen vaimonsa selitteli vielä kerran, miksi heidän poikansakin oli tultava hautajaisiin, ohi vieraslistan. Tämä oli eronnut vaimostaan ja muuttanut ”väliaikaisesti” takaisin vanhempiensa luo, vaikka oli jo täyttänyt 50.

Minusta pojassa oli aina ollut jotakin säälittävää. Ainut lapsi, esimerkiksi, ja siitä johtuva pikkuvanha tapa puhua, jolla ei katu-uskottavuutta ansaittu!

Alpo-setä oli harmaantunut ja käynyt hitaaksi. Ja oli edelleen vakava tai ei ainakaan mikään tyhjännauraja.

Hänen vaimonsa sen sijaan oli edelleen yhtä ”eläväinen” kuin millaisena hänet lapsuudesta muistin. Hän ei ollut kyllä yhtään minun tyyppiäni eli hän ei ilmestynyt fantasioihini ”kypsistä naisista”.

Yhdestä asiasta olin ollut lapsena kateellinen hänen pojalleen: äiti oli töissä lelukaupassa. Hautajaisissa selvisi, että lelukauppa oli ollut vain muutaman kuukauden kausihomma. Oikeasti Alpo-sedän vaimo oli kirjanpitäjä, mikä tietysti oli pinnanalainen mutta samalla todellinen syy siihen, ettei hän tullut ”uniini”. Jäin silti tai siksi miettimään, miten mieleni syvissä kerroksissa kaikki ihmissuhteeni jäsentyivät seksuaalisen jännitteen mukaisesti. Selkeää mutta petomaista!

Tai vain aivan normaalia lomahorinaa.

Yritin palata Alpo-sedän elämästä ja Kuplasta takaisin lomalle, mutta olipa kankeaa. Mieleeni tulevat asiakkaatkin vaikuttavat enemmän Alpo-sediltä kuin Alpo-setä itse. Ehkä tälle pitäisi tehdä jotakin. Mutta mitä?

Soitin saman tien kollegalle Sysmään. Kyllä, hän oikeasti asusti siellä, kävi töissä ”kaupungissa”, koska Sysmässä kukaan-ei-kukaan palkkaa konsulttia.

– Sup, nigga?

Asenne ja aksentti kohdallaan…

– Täsä… Mieli harhailee.

– Mutta sehän on hyvä! Hyväksi käytettynä lisää tuottavuuttakin kertovat amerikkalaiset tutkimukset.

– Ei, tämä on sellaista haahuilua, ettei tule lomailustakaan mitään.

– Oukei, oukei… Jos lakkaisit vinkumasta ja käyttäytyisit kuin mies! Ote itsestä ja toimintaa!

– Oikeasti? Ote?

– Joo, jotainhan sun täytyy tehdä, siks kai soitit, vai?

– Kuulostaa rasittavalta. Kyllä tää varmaan itsestäänkin…

– Vittuako sit mulle soitat? Tässä on muutaki! Hankkisit saatana naisen ittelles!

– Joo, mut aina kiva jutskaa sun kaa.

Ei ole noista fücking turbokonsulteista mihinkään! Ei ihme että meitä kaikkia vihataan.

Asiat hoituu, lomat ei vaan mahdu minuun. Mitä oikein kuvittelin! Ja miten minusta tuli tällainen, kaikesta heti huolestunut nyhverö? Joku Alpo?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 26

Bisnestarinoita 26

Stalkkeri!

Mitä konsultti tekee vapaa-ajalla? Tähän ei kukaan konsultti koskaan vastaa rehellisesti.

Tiedätte kyllä: ”Lenkkeilen, luen ja käyn joskus teatterissa/oopperassa.” Jotkut rohkeimmat kertovat sienestävänsä.

Ja näin tapahtuu siksi, että mitättömyys ja tylsyys herättävät luottamusta. Katso ympärillesi: näin on tuhansilla työpaikoilla ja miljoonissa parisuhteissa. Niiden ulkopuolelle jäävät vain kaltaiseni pahikset, jotka näyttävät suuntaa.

Onneksi minulla on rehellinen salainen elämä, josta en kerro kenellekään. En edes sinulle kaikkea siitä. Vain Some of me, kuten Isabella Rossellinikin elämäkerrassaan.

Asun paikassa, joka tunnetaan kunniallisena alueena. Siis vähän parempaa väkeä eikä köyhää ainakaan. Omalla erikoisella tavalla me alueen asukkaat luotamme toisiimme. Ei siksi, ettemmekö myisi alusastiaakin mummon alta, jos kysyntää riittäisi. Vaan siksi, että olemme omiemme joukossa. Näin ainakin erään australialaisen (Steve Abbott & Anthony Ackroyd) tutkimuksen mukaan.

 

Olin törmännyt naiseen sattumalta muutaman kerran. Nyt kun olin lomalla, oli aika lähteä seuraamaan häntä.

Onko se helppoa? Ei, jos on yhtä iso mies kuin minä. Minut huomaa helposti – jos tietää, miten katsoa. Tässä vuosien varrella on käynyt pari kertaa juuri näin: Pienet, alakoululaiset tytöt ovat seuranneet minua saadakseen riittävää muttei liiallista jännitystä umpitylsään elämäänsä. Tässä tarkoin vartioidussa kylässä ja katumaastureiden tummennettujen lasien takana.

Jännitys on tietenkin oma lukunsa:

  • Kiinnijäämisen kuilukokemus.
  • Yhteisöstä ulossulkemisen aiheuttama, mieltä järkyttävä häpeä.

Mutta todennäköisyys kaikkeen tähän on häviävä, koska

  • Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut muiden tekemisistä.
  • Osaan puhua itseni ulos mistä tahansa ”väärinkäsityksestä” kuin Mickey Haller. (Ellet tiedä, kuka on Mickey H., lukeminen kannattaa pysäyttää tämän virkkeen lopussa olevaan pisteeseen. <- Kyllä, juuri tuohon.)
  • En ole mikään Francesco Schettino!

Tiesin naisesta lyhyiden, pinnallisten kohtaamisten perusteella vain seuraavaa:

  • Hän piti ihanat, pitkät mustat hiuksensa sykkyrällä päälaella.
  • Hän piti värikkäitä, pitkiä mekkoja.
  • Hän piti pienestä pojastaan.

Mutta sitten alkoi ilmetä seuraavaa (ja tässä stalkkauksen mehu):

  • Nainen käveli kaupasta kotiin aina samaa reittiä (siis vaikka hänellä oli pieni poika!), mikä kertoi tietynlaisesta minän kiinteydestä.
  • Naisen laveammasta persoonasta kertoi hänen oikeassa kädessään keikkuva, suuaukosta kiinni rutistettu Ranch-sipsipussi (vasemmassa oli kauppakassi). Avatusta sipsipussista nainen söi kulkiessaan rennosti sipsejä kourakaupalla. Välillä nainen huhuili pojalleen, joka pyöräili pienellä kävelypyörällään parikymmentä askelta naisen edellä.

Noiden kahden suhde herätti minussa välittömästi aidon taiteellisen vaikutelman. Koko lempeä asetelma oli kuin suoraan Judith Leysterin maalauksesta, ja poika erityisesti.

Mutta niin heräsi myös täysin puun takaa musertava haikeus: Saisinpa olla tuon naisen poika! Saisin kokea ihollani tuon luottamuksen ja kiintymyksen äidin silmistä. Äidin muiden mielipiteistä piittaamattoman rentouden. Ja avoimen, nautiskelun sallivan huolenpidon. Rakkauden…

Nainen ei katsonut taakseen. Vain syylliset tekevät niin, eikä nainen ollut syyllinen. Hän oli perinyt rahat jostakin tai sitten tehnyt exitin oikeassa hetkessä. Hän oli saanut mahdollisuuden tehdä sitä, mikä takasi hänen mielenrauhansa, josta poika puolestaan imi elinvoimaisuutensa.

Pitikö meille käydä näin, oliko tämä ennalta määrätty? Vai loimmeko me tämän omilla valinnoillamme? En koskaan saisi tietää. Katselin naisen lantion loittonevaa liikettä kuin mies, joka ei koskaan kutittaisi häntä sormellakaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 25

Bisnestarinoita 25

Lomalle lopussa

Olimme läksiäiskahveilla. Tai siis lomallelähtöjuomilla.

– Lomaillako aattelit?

– Mitteepä sitä muutakkaan..?

– Niin mutta jonnekin kauemmas.

– Mihinkäs sitä immeinen kauas kotua lähtis…

Selvästi olimme antaneet kaikkemme: ei voimaa kysymyksissä eikä vastauksissa tilaa. Mieleen tuli Sarajevo -84, kun M-L Hämäläinen saapui maaliin: ”Katsokaa! Hän antoi kaikkensa!” Ziisus, ja me olimme jo silloin täällä…

EIKÄ KUKAAN EDELLEENKÄÄN NÄE MINUN KAIKKENI ANTAMISTA!!!

Aikakin poistua. Sanoimme virallisesti käsihyvästit, tavataan kohta.

Haikeaa oli, varsinkaan kun koskaan ei tiennyt loman kestosta. Erota nyt tällä tavalla.

En osannut mennä kotiin, sen suureen yksinäisyyteen. Menin paariin. Mitä seuraavien aikojen kuluessa tapahtuisi, oli liiankin tuttua:

  • Työasiat pyörivät mielessä useita päiviä, usein koko viikon. Pääosin ikäviä juttuja: pettymyksiä ja turhautumisia tilanteista, joissa minun olisi pitänyt vain sanoa oikeat eli suorat sanat. Tai nauraa kuin kuolisi nuorena.
  • Sitten äänet hiljenevät, irtautuminen muuttuu todeksi. Voi maata sängyllä, katsella kattoon eikä yksikään ajatus häiritse.
  • Se on loma.

Tai melkein. Sillä vasta sitten on lomalla, kun ajatukset ovat selvittäneet kaksi kysymystä:

  • mikä minä olen?
  • mikä saa minut liikkeelle?

(Ja vastaus kumpaankin kysymykseen on tietenkin tyhjyys, zen, ja silloin tietää olevansa loma. Jos kuulostan Paolo Coelholta, niin vika on sinun, ei minun.)

Tyhjyyden jälkeen voi lähteä kaupungille täyttymään. Juomaan.

Mutta ei oltu siellä vielä.

Siksi oli aika ottaa osaa virtuaaliaikamme kuumimpaan haippiin: joutua sattumanvaraisiin keskusteluihin samalla tavoin pukeutuneiden kanssa. (Luin tästä jonkin arvovaltaisen tutkimuksenkin (Chicken & Wings: A casual conversation), mutta en muista mitä siinä sanottiin.)

– Lomassako?

– Joo, tänään päästiin.

– Menikö paikat kiinni?

– Kyllä, eipä sinne jäänyt kuin Securitaksen typykkä.

– Sama homma. Ei kukaan kaipaa konsultteja loma-aikaan. Vaikka juuri tällä hetkellä olisi aika saneerata.

– Ehkä toi myyntipuhe kannattaa säästää syksyyn.

Juotiin ja juovuttiin hiljakseen.

– No, mikä oli kauden kohokohta?

– Ensimmäinen lapsenlapsi.

– Ai, sulla on elämä!

– Joo, praise the Lord, sen verran elämä antoi viisautta.

– Hieno homma.

Ihme urpo! Juotiin vielä lisää. Katselin samalla pukuäijän kirkkaanpunaista krakaa.

– Miksi tästä konsultin työstä on niin vaikeaa löytää sitä mielekkyyttä, josta nykyään paljon sauhutaan?

– Eipä tässä näe käsiensä jälkiä vaikka kuinka huitoisi.

– Vai sitä, ettei enää erota todellisuutta omista tarinoistaan, joihin on pakko uskoa, jotta saa ne myydyksi?

– Voi se olla sitäkin.

Tyypillinen kamreerikonsultti… No, viimeisten myötä loppu juominen, sanoi ehkä Jamppa Tuominen.

– Siis nou houmou, mutta onko sulla vielä vaimoa kotona?

– Toki.

– Miten se kestää sua, siis ei henkilökohtaisesti, vaan että kun kuitenkin oot konsultti?

– Olen ihminen. Aina kun muistan.

Rajansa kaikella, sanoi rajavartija. Tämän pitemmälle ei koskaan kannattanut mennä. Kukaan ei pidä niistä, jotka ylittävät rajan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 24

Bisnestarinoita 24

ISIS

Mitä seuraa, kun virkistystoimikunta saa luoda omistajuutta työhönsä? Se seuraa, että melkein mitä tahansa.

”Torstaina 21.7. klo 15 lähtien on ohjelmassa ISIS-henkinen virkistäytymistapahtuma! Osallistu ja osallista! Vaikuta ja vaikutu! Kuuntele ja kuunteluta! (Tässä vaiheessa epäilin, että joku oli tehnyt parodian @Piritta n kirjojen nimistä.) Tehtäväsi on keksiä tuolle paholaisen kirjainyhdistelmälle oma, maailmaa parantava sisältö ja kerätä oma heimo sen ympärille. Hauskaa ja iloista ja sitten siitä lomalle lomps!”

Tällaisen ”innostavan kutsun” saaminen sähköpostiin vaati kieriskelyä lattialla, jotta paha irtoaisi iholta kuin hilse. Oi, miten kaipasinkaan terminator-yhdistelmää: kolme GT:tä ja yksi nokka. Mistä ketusta ne vetää nämä ideat? Mitä seuraavaksi: taistele vai pakene? No ainakin lounas.

– Mitäs aattelit?

– No mitteepä tuosta, talo tarjovvaa.

– Jokos keksit ”oman sisällön”?

– Totta kaete: ”Ihanko Suatolle Iisalemeen Suakka”

Kyllä tuolla jonkun viiskymppisen & eronneen voisi saada yhden yön hoidoksi riippuen kummankin osapuolen epätoivon asteesta. Vaikka kyllä siinäkin kysytään todellista työelämän joustoa.

Aloin miettiä omaa sisältöä, mutta mieleeni ei tullut kuin tyttömäinen ”Ihana Sinä, Ikuisesti Sinun”. Tässä heimossa siis varmaan pohdittaisiin monogamiaa ja sen keston vakavaa haastetta. Näilläkö mentäisiin?

Iltapäivällä sitten vedettiinkin jo auditoriossa burgat ja thawbit päällä…

”Ikävä Sua, Ihana Sika” -ryhmä osoittautui kaikkein suositummaksi ja siinä oli pelkkiä naisia – tietenkin. Pääsivät kilvan haukkumaan narsisti-exiään ja tirauttamaan muutaman kyyneleenkin. Varmaan kyllä hyvää ja kustannustehokasta terapiaa, mikä olisin sitä kieltämään.

Seuraavana oli vuorossa firman someläskien palkitseminen: 143 selfiellä sai kolmannen palkinnon. Määrä korvasi laadun, myös tässä tapauksessa.

  • Avuttomia ja lohduttomia otoksia
  • Väärästä naamasta oli haikeaa saada oikeaa kuvaa
  • Palkinnoksi kaksi Tallinan-risteilyä ja viisi menolippua Loimaalle (ziisus!)

Bileet jatkuivat. HighEnd-rekrytointiosaston stand up –ryhmä The Ankarat heitti hyvän maun tuolla puolen olevaa settiä. Kolme pillutarinaa vt. toimarista nauratti vääränä. Kiitin taas Manitoa, että profiilini on niin matala, ettei kukaan pääse limboamaan sen alitse.

Seuraavaksi jokainen heimo sai esitellä oman tuotoksensa. Se sai ihmettelemään, miksi tällaisia tilaisuuksia järjestetään. Ehkä joku ajatteli, että meillä olisi muuten töissä tylsää. Tai että tästä syntyisi jotakin uutta. Tylsää joo, uutta ei. Ja sisältökin oli enemmän ulento, suuri tyhjyys.

Miksi kaikki pitäisi aina tehdä itse?

Seuraavana aamuna oli yhteenvedon aika.

– Tuliko pillua?

– Tuli, ja hyvvee olikii. Malamille suakka saatille. Viiskymppiset naeset, neon hurjia!

My-bro-in-business oli todennäköisesti vähään tyytyväinen ja siksi tyytyväinen. Oliko minun ongelmani se, että haikailin huippuhetkiä ja jotakin, jota ei edes ollut? Ehkä.

– Virkistyspäivä täytetty. Mitenkäs tämä laajempi ISIS-aspekti?

– Ei kae siitä… sen enempiä.

Ne on sellaisia, aika lyhytkantoisia nämä virkistyspäivät. Hetkellistä huvia. Mutta ei meillä muutakaan ole kuin tämä hetki.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 23

Bisnestarinoita 23

Näe maailma tai muuta sitä

Mistä tietää, että loma lähestyy? Siitä, ettei

  • Mitään todellista tekemistä enää ollut (koska asiakkaat alkoivat olla ihan laitumella)
  • Ketään enää kiinnosta mikään muu kuin virtuaalinen surffailu lomakohteissa

Ja tietysti siitä, että kaiken edellä sanotun tiedostaen johto oli kaikessa viisaudessaan järjestänyt opettavaisia seminaareja. Ja toisin kuin ne kolmannen luokan koulutukset, joita meidän sisäiset konsultit järjestivät omaksi ajanvietteekseen, nämä olivat huippuammattilaisten pitämiä.

Olimme kehittäneet tästä pelin: Aina kun näimme organisaatiomme sisäisen konsultin, ensimmäinen huudon ”Löydä sisäinen konsulttisi!” päästänyt sai pisteen. Pisteillä sai vastavuoroisia palveluksia, joten peli oli veristä ja vaati muun työn ohittavaa huomiokykyä.

Tämä tämänkertainen johdonkonsultti, yhdistetty psykiatri, toiminta- ja väriterapeutti oli suosittu, erityisalueenaan elähtäneiden kiteytysten jakaminen naistenlehtien otsikoihin (kuin iloinen mediakurtisaani jokaiselle halukkaalle).

Hänellä oli yksinkertainen setti, asenne ja sanoma ja sellainen uppoaa yleisöön melkein miten päin vaan. Kaikki tietävät, ettei monimutkainen myy, mutta aika harva tietää, miten yksinkertainen vielä myy.

Setti oli viisiosainen. Peilasin sitä todellisuuteemme.

  • Prosessit ja työ. (Jokapäiväinen ajanvietto jonkin ohjaavan ajatuksen mukaan.)
  • Strategia ja tarjoukset. (Suurimmalle osalle tuntematon strategia kiteytyi siihen, että tarjouksia oli tehtävä, myyntiä oli tehtävä ja jotkut tyypit tekivät myös markkinointia, koska joku sanoi niin.)
  • Ihmiset ja yhteistyö. (Yritys tulla toimeen kaikenlaisten sattumanvaraisten tyyppien kanssa – miten vaikeaa se voisi olla??)
  • Aistit ja ympäristö. (Voisihan sitä olla muutakin kuin harmaat seinät ja vaaleanruskeat seinämät, jotka erottivat meidän työpöydät toisistaan.)
  • Mittaaminen ja oppiminen. (Mitä jää viivan alle ja otatko siitä opiksesi, tyhmä?)

Ja tämä armoton bisnesmaailma pyöri kuin hyrrä sen ympärillä, mikä on mielekkyys ja mikä on pakko. Sitä kaikki saivat pohtia ryhmissä. Jokaisen piti  kaivaa jostakin muukin syy tulla töihin kuin pakko, pelko, rangaistus tai häpeä esimerkiksi syrjäytymiseen johtavasta köyhtymisestä.

Meillä oli hyvä ryhmä: kaikki panivat mielikuvituksensa liikkeelle ja keksivät toinen toistaan hienompia tapoja luoda mielekkyyttä työhönsä. Yksikään niistä ei tainnut olla ihan totta, mutta meillä oli hauskaa hämmästellessämme toistemme mielikuvitusta.

Jälkeisten tunnelmissa paarin puolella oli kateuden ja haikeuden sekaista turhautumista.

– Konsultti vaikutti satuiluihimme erittäin tyytyväiseltä.

– Ja mikseipäs ois ollunna: riähkät tonnit heleppoa lomarahhaa maistuisi varmaan sullekkii.

– Jo kumoaisi sillä muutaman ouzon muistollemme rantabaarissa.

Ja vähän kikattelisi muistoille ihmeellisistä bisnestarinoista? Ehkä ei. Yritin vielä eläytyä huojuvien palmujen maailmaan, mutta lantioni liike oli tyhjä kuin Ullanlinnanmäelle jäänyt juhannuspallo. En minä kaivannut lomaa, loma kaipasi minua.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 22

Bisnestarinoita 22

Väärin on oikein

Milloin aivan väärin on oikein? Ihmiset, jotka huonosti tuntevat bisneselämää, väittävät, ettei koskaan. Mutta oikeasti se on yleisempää kuin kuvitellaankaan. Kun toistaa väärää tarpeeksi monta kertaa, siitä tulee oikeaa.

Oikea on sitä, mitä kukaan ei enää kyseenalaista. Se on melkein-strategia.

– No, missä täällä mennään?

Olimme viikkoa aiemmin saaneet sähköisen arviointilomakkeen strategian etenemisestä. En tietenkään ollut täyttänyt sitä, koska se ei mitannut mitään eikä todella merkityksellistä. Ja nyt vt. toimari kierteli vaatimassa puuttuvia lomakkeita.

– Hyvin, kai. Ellei oteta huomioon ihmiskasvojen yllättävää haurautta.

Tällaiseen sanailuun olin mieltynyt. Se ei ollut pelkästään harhautus, se oli herätys. Vt. toimari eli yksinkertaisuuden unessa. Sillä pärjäsi mutta sen pitemmälle sillä ei päässyt. Koin sisäisen pakon toimia.

– Ja mitähän tuo tarkoittaa?

– Se on ilmaus sairaalloisesta epäröinnistä, joka syntyy, kun tajuaa mielikuvan ja todellisuuden olevan liian kaukana toisistaan.

– Onko tällä mitään tekemistä minkään kanssa?

– Tietenkin on! Epäröinnistä ei koskaan synny kunnon päätöksiä, jos ollenkaan.

– Eikö se riitä, että minä teen päätökset?

– Sano sinä.

Myönnän: tämän saattoi tulkita avoimeksi haasteeksi.

– Sinä et sitten varmaan täyttänyt sitä lomaketta.

– En.

– Ja syy oli tällä kertaa?

– Vaara työkyvyn pysyvästä menettämisestä, kun jää idiotismin heikentämäksi.

– Et tehnyt parannusehdotuksiakaan, vaikka pyysin?

– Luulin, että minulla oli muitakin hommia.

– Luulitko oikeasti?

– En, mutta ei tämä kohonnut prioriteeteissa viivan yläpuolelle.

– Et kai sinä minulle valehtele päin naamaa?

– En, yritän vaan välttää sosiaalisen elämän sivullisia uhreja.

Tätä olisi voinut jatkaa lopun päivää. Onneksi vt. toimari väsyi ensin.

– Mutta nähdään.

– No toivottavasti.

Nyt valehtelin, mutta se oli kaikkien parhaaksi.

Jäin miettimään vt. toimarin ongelmaa ja tajusin, että hän oli järjestelmän uhri. Tajuaminen ei johtanut myötätuntoon tai muuhunkaan lempeilyyn, koska itse hän oli osansa valinnut. Ja vielä pelkuruuttaan.

Olisin voinut iskeä, mutta nukuin onneni ohi. En voi sanoa, että tällainen olen, mutta kyllä tällaista minulle tapahtuu. Ote vt. toimarin munasarjoistakin tuntui kaukaiselta. Siinä missä #emfutis läheiseltä.

Joidenkin mielestä bisneselämä on likaista, ja he ovat oikeassa. Mutta ei sillä tavalla kuin jotkut luulivat. Ei tämä ollut väärän rahan kähmimistä omiin taskuihin vaan ihan sitä tavallista mielen mutaisissa vesissä kahlaamista. Ja harva asia elämässä on yhtä sotkuista. Vaan sanon.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 21

Bisnestarinoita 21

Erityisherkkä

Istuin normaalisti pöytäni ääressä kummatkin iltapäivälehdet auki näytöllä, kun tunsin ihollani kevyen seismologisen tunnun. Olin erityisherkkä koska halusin olla.

Ehkä se oli oven sulkeminen äänekkäästi, ehkä jonkun esineen iskeytyminen pöydän pintaan. Tai sitten se oli ihmisestä ylivuotava energeettinen kenttä. Vaihtoehtoja on aina paljon. En oikein tiennyt paitsi sen, että jotakin tapahtui.

Ja niin tapahtui. Snäp. Ihmettelin toistuvasti itsekseni, miten niin meidän organisaation ihmisillä ei napsahtanut useammin. Tällainen työn kulttuuri kalvoi ja kaikersi ihmistä siinä määrin, että olisi voinut luulla tätä tapahtuvan päivittäin.

Tietenkään en ollut naiivi ja kuvitellut, etteivät monet meistä syöneet kourakaupalla loiventavia lääkkeitä, joilla jaksoivat päivänsä läpi. Se oli kai normaalia. Mutta kai rajat tulevat jossain vastaan.

Menin katsomaan, miten siellä pyyhki.

  • Hän pyyhki pöytää silitysraudalla.
  • Hän kantoi vasemmalla kädellä uuninpeltiä, jossa oli uuniin meneviä raakoja korvapuusteja, joita hän söi oikealla kädellä.
  • Hän selitti kovaan ääneen äidistään, joka oli palannut heidän kotitaloonsa (joka oli siis aikoja sitten myyty ja purettu) ja alkanut siivota keittiön komeroita. Jotka olivat rumat, koska hänen isoisänsä oli pula-aikana häthätää kyhännyt ne jämälaudoista.

Otin tilanteen haltuun eli yhden korvapuusteista ja istuuduin jalat ristissä hänen viereensä syömään sitä. Hän istuutui. Turisimme siinä aikamme, ja sillä aikaa joku soitti miehet paikalle.

Ei tämä ole sen kummempaa, tajuatko?

Vt. toimari oli ollut nuorena Ruotsissa töissä. Näiltä peruilta hän järjesti aina tässä yhteydessä kriisikokouksen, jonne ei ollut tungosta. Nuoret avautuivat mieluummin keskenään ja me vanhat emme ollenkaan. Sellainen tämä maailma on.

Olin jo lähdössä lounaalle, koska ei yksi taikinapala miestä oikein leivässä pidä. Vt. toimarin ja minun tiet risteytyivät, koska hänen tahtonsa kuljetti hänet tielleni.

– Mikäs sinun arviosi Tainasta on?

– Pari viikkoa ja takas.

– Aika optimistinen.

– Ylirasittunu. Hirvee stressi viime neljänneksen tuloksesta. Liikaa kunnianhimoa. Panisin HR:n puhumaan sen kanssa. Tai sitten sinä.

– Eli HR. Sinäkö ohjeistat?

– Ei ehi. Tää oli tässä.

Miltäs näyttää, enks ooki aika hyvä tässä? Ultralyhyt sanailu eikä jätä toiselle mitään arpomista. Suosittelen.

Jouduin aloittamaan lounaan ihan yksinäni. Siinä on hetki ajatella jokaisen suupalan välissä, koska ruoka suussa ei kannata ajatella. Sitten hän ilmestyi.

– Kuulitko episodista?

– Enpä, no kerropa.

– Taina sekos mutta se hoitu aika hyvin.

– Sittenhän kaekki on hyvin. Tavaallisenko otit?

– Sen.

– Hyvä, sittenhän kaekki on hyvin.

Niin olikin. Ei tavallinen päivä oikein muuten voi mennä kuin hyvin. Kuin mikä tahansa päivä 70-luvulla.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 20

Bisnestarinoita 20

Verta!

Mitä yhteistä on naisella ja miehellä? Kummatkin ovat samoja riutuvia ja koomiseksi käyviä hahmoja, jotka kärsivät milloin mistäkin vaivasta. Ja koomisuus tässä yhteydessä tarkoittaa sitä, että he saattavat olla aika rasittavia ympäristölleen.

Tänään juoksin vessassa yhtä mittaa. Se on kiusallista. Vasta kun muistutin itselleni, että paljon huonommin voisi olla, rauhoitin ja niin rauhoittui virtsarakkonikin. Ihmisenä on niin helppoa ja vaikeaa.

Tämä kokonainen tapahtumaketju muistutti minua urani alkuvaiheessa alaisenani olleesta nuoresta tytöstä, joka viilteli itseään. Ja siitäkin sain tietää sattumalta.

– Mä haluan muistuttaa joka päivä, että mä olen ihminen, joka vuotaa verta – niin kuin kaikki muutkin.

Hän kertoi siitä minulle, koska ”olet luotettava”:

  • En pelästy enkä kauhistele.
  • En kertoile.
  • Kuuntelen.

Vaikka vaikutelma syntyi oikeastaan siitä, etten oikeastaan välittänyt.

Itse en tarvinnut muistuttamiseen viiltelyä. Minulle riitti oleminen tavallisten ihmisten kanssa. Kassajonot ja julkiset kulkuvälineet, kaikkinainen rahvaan parissa oleskelu, oli parasta terapiaa tässä mielessä.

Hänelle se oli veren vuodattaminen. Tuntui kovalta hinnalta, mutta hän otti sen elämään kuuluvana asiana. Aivan kuin olisi sairastanut diabetesta tai hänen äidillään olisi ollut kaksisuuntainen elämänvelka. Pidin tuota taitoa hienona. Taidan pitää yhä. Keskustelin hänen kanssaan.

– Muut eivät taida tietää.

– Eivät, olet ainut.

– Miten sä klaaraat kaikki sun hommat ja tuon.. muistuttamisen?

– Ei täs midi. Mitä tää työ muka vaatii, vähä esittämistä ja vaikutelman antamista. Viiltely tuo toisaalta eteerisyyttä, toisaalta intensiivistä läsnäoloa. Näitä voi vaihdella sen mukaan, mitä vastapuoli odottaa.

– Siis annat ihmisille, mitä ne haluaa kuvitella ja siinä se?

– Exactly. Onks tätä vaikeaa tajuta?

– Ei oikeestaan, kun sitä tarkemmin miettii.

Meillä kaikilla oli veremme. Kukin vuodatti sitä tavallaan tai jätti vuodattamatta. Ja muut tyytyivät siihen, vain harvat olivat tyytymättä. Siksi tämä maailma pyöri niinkin hienosti, vajaateholla mutta kuitenkin.

Kun ei ajattele, mitä maailma voisi olla, nukkuu ja rakastaa ja tekee työtään paremmin. Ihmettelin vaan, että miten tuo tyttö pystyi siihen. Varsinkin meidän korporaatiokulttuurissa, johon tällainen ei oikein istunut. Hänellä oli kuitenkin vastaus siihenkin:

– Mitä suurempi ja muodollisempi, sitä helpompi upota. Ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa.

Yritin saada tähän lounaalla jotakin tolkkua.

– Miten syvältä nämä päivät täällä töissä oikein on?

– Sanoisin että aeka.

– Tunnetko Yvonnen?

– Senkö hiiruassarin?

– Se näkee tän pelleilyn läpi.

– Niinku myö nuarina. Sitte sitä ei ennee huomoo.

– Mä luulen ettei sille käy niin.

Olo oli haikea. Surinko omaa vai Y:n hukkaan mennyttä nuoruutta? Sitä ettei tästä millään tullut sitä, mitä olin elämältä halunnut. Haihattelua vai sitä, ettei suostunut olemaan kuollut? En tiedä, mikä tietysti jo sinänsä on kiusallista.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty