Bisnestarinoita 45

Systeemit

Olimme kaikki ihan helvetin vihaisia. Syystä. Mulkoilimme toisiamme kuin näyttöä, jossa Windows 10 on juuri alkanut päivittää itseään kesken tärkeän duunin. Ainut ero oli se, että vt. toimari vaati verta eli syyllistä ilmoittautumaan. Saatanan Stalin! Sillä

Hänen täytyi tietää, että tämä kaikki oli vain sitä, että hänen johtamisensa muistutti kaksivuotiaan yritystä solmia kengännauhojaan.
Järjestelmät eivät koskaan missään valmistu aikataulussa/toimi/poista kurjuutta.
Syntipukin etsiminen lisää ohjelmistobugien määrää yli 20 % (Growth & Setters, 2015).

Se tunne, kun tajuaa, että tässä me kaikesta huolimatta istumme.

– TÄMÄ VAATII PÄÄTÄ PÖLKYLLE! MINULLA ON KYLLÄ KOKO PÄIVÄ AIKAA TÄHÄN!!

Vaan miltä se tuntuu kun jylinä kuulostaa kimitykseltä? Tai kun kaikki tietää, että tässä on vaan odoteltava nöyränä, että (teeskennelty?) raivo menee ohi ja päästään asiaan/pois?

Tunnustaminen olisi ollut noloa. Siis vaikkei mitään tunnustettavaa edes ole, ainakaan tämän pöydän ääressä. Paitsi vt. itse, joka oli ottanut vastuun IT-ulkoistuksesta ja luvannut henkilökohtaisesti valvoa sen valmistumista aikataulussa.

Vastuu on vaikea ja valvominen vastenmielistä, niin isänikin aina sanoi.

Kun vt. oli saanut keuhkolaajennuksensa operoitua, hän lysähti tuolilleen, kuljetti sormiaan paksun tukkansa läpi ja kuulimme hänen voihkivan itsekseen (missä on jotain vinosti seksuaalista) voivoivoivoi, mitä minä tällaisen sakin kanssa oikein teen. Ehkä hänkin oli nähnyt aikoinaan Nyhjää tyhjästä –performangen ja yritti nyt eläytyä siihen.

Äärinoloa, koska hänen näyttelijänlahjansa olivat samaa tasoa kuin perusinsinöörin ylevät tunteet.

– Onko kenelläkään mitään sanottavaa?

On se mukavaa, että aina joku idiootti avaa tässä kohtaa suunsa.

– Niin, tein tällaisen lyhyen analyysin tämän prosessin vuotokohdista:

Tietojen tuonti vanhasta järjestelmästä.
Perehdytys ja käyttöönotto uuden järjestelmän saloihin.
Loppukäyttäjän hämmennys.

– Ja mitä vittua tuo viimeinen kohta tarkoittaa?

– Sitä kun asiakas saa tositteen, ei ymmärrä siitä mitään eli ajattelee kaiken siinä olevan väärin ja soittaa meidän aspaan. Joka muuten on ollut näistä puheluista tukossa viimeiset kaksi viikkoa. Mikä osittain johtuu siitä, että supistimme sen henkilöstömäärän puoleen, koska ajatus, että uuden järjestelmän myötä heille ei kukaan enää soita.

– Koska olet noin helvetin viksu, niin mikset sinä johda tätä firmaa?

– Koska olen analyytikko, en johtaja.

– No yritä sitten edes pysyä sellaisena!

Vt. antoi katseensa kiertää huoneessa kuin anakonda: valmiina kuristamaan ihan jokaisen. Ehdin tässä välissä miettiä, mitä tapahtuisi, jos tällaisten kriisikokousten tarkoitus olisi tehdä jotain

eikä toimia vt:n luovuuden näyttämönä/lähteenä.

Mutta miettiminen sopii miettisille. Minussa sen sijaan eli vastustamaton halu nousta neukkarin pöydälle ja alkaa hyppiä siinä ylös-alas nyrkki pystyssä. Kyllä, mielessäni pyöri Raastetut-yhtyeen Painu vittuun! –singlen B-puoli Vedä käteen!, jonka kertosäkeessä laulettiin sydäntä särkevästi:

Systeemi on mätä!

Mieli tekee ryypätä!

Koska alkoikin olla aika saada jotakin loiventavaa. Tällaisen voimille käyvän työrupeaman jälkeen kaltaiseni jokamies on ansainnut muutakin kuin marjanpoimintaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 44

Ilman mainittavaa menestystä

Tunnustus: olen mies ja olen törmännyt lasikattoon. Se sattuu enemmän kuin luulin. (Ehkä se ei olekaan lasia?)

Kun tulin tänne meille, silloinen dirika (kyllä, niin häntä kutsuttiin!) maalaili kaikenlaisia urapolkuja (kyllä ei niitä kutsuttu silloin niin!) eteeni kuin Rembrandt ja Beethoven yhdessä. Ja onko mikään niistä toteutunut? Olenko edennyt urallani muuta kuin köyhän deskini ääreen vt. toimarin luolan kulmille? Arvostetaanko minua?

Olenko lopulta muuta kuin valekonsultti, joka yrittää pysytellä satulassa?

Tietenkin sain pöydälleni firman vaikeimmat keissit, jotka kräkkäsin vaivatta, koska voin. Mutta mitä se on, pidemmän päälle, muuta kuin yllätyksen suoma järkytys? Miksi ylipäätään halusin tehdä näitä duuneja?

Ymmärrätkö nyt pulman? Ei tämä ole muuta kuin elämän kriisi, josta vain osa selviää.

Tänä aamuna minulla oli nimittäin performance review konsultin kanssa, joka tuli Bullshit Boys – firmasta. Toivoin nimen olevan startup-huumoria. Poika tuskin ajoi vielä edes partaansa.

– Kiitos kun tulit meidän performance reviewhin.

Oliko minulla todellisia vaihtoehtoja, tälle hammaskiven poistolle?

– Ei ongelmaa, my plesö (plösö!).

– Millä kolmella sanalla kuvailisit tähänastista uraasi?

Tämä oli noloa, mutta olihan tässä yritettävä. Ehkä tämä on sitä alkuperäistä sisäistä yrittäjyyttä?

– Sotaratsu, pallokala, tulisydän.

Nuorukaisen ”kunniaksi” on sanottava, ettei hämmennyksen häivääkään. Se voisi olla merkki myös täydellisestä välinpitämättömyydestä, mitä se tietenkin olikin.

– Oukkei! Voitko sanoa, että sinulla on sydän paikallaan?

– Ehdottomasti.

– Hyvähyvä! Mitä tekisit, jos saisit itse valita?

– Käpertyisin sohvalleni ja itkisin koko yön.

– Erinomaista! Mitä tavoittelet elämässäsi?

– Maksimaalista suoritusta minimiponnistuksella.

Jonkinlaisen sisäisen pakon ajamana olin rehellinen kuin nuottiavain. Mitä muuta olisin voinut? Vaikka mitä, mutta näillä mentiin. Aina (ei?) voi vetää täysillä.

– Vielä kaksi kysymystä. Milloin olit viimeksi rakastunut?

Tämä ei ollut enää kosher,

vaan pelkästään noloa & konsulttien tyypillistä kieroilua. Joku fücking señorkonsultti oli neuvonut nuorukaista panostamaan toiseksi viimeiseen kysymykseen, jonka avulla jokainen haastateltava harhautettaisiin.

– Hetki sitten. Koska tämä on parasta, mitä olen koskaan tehnyt.

Suuri Manito auttoi: mieleeni oli noussut kohtaus elokuvasta Fury, jossa panssarimiehet Don ’Wardaddy’ Collierin (Brad Pitt!) johdolla päättävät, että heidän kuoloon tuomittu panssarivaununsa on paras työpaikka ikinä.

– Miksi sitten urasi vuodet ovat tapahtuneet kuin jollekulle toiselle, vailla mainittavaa menestystä?

Poikaparka. Itsetyytyväinen hymy kasvoillaan hän luuli ensin harhauttaneensa minut ja sitten yllättävänsä tällä viimeisellä kysymyksellään.

– Koska olen tiimipelaaja. En ole koskaan hakenut menestystä itselleni.

Jotkut sanat vain ovat maagisia.

Ne ovat kuin järvi, jolta ei ole paluuta.

Mutta miten vitussa oikeasti olen näin kova? Siihen tietoon en ulotu edes minä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 43

Juonia ja muita luomia

Vaikka feminismi meni rikki, pitikö kiilusilmäisten miesfeministien vielä ilmestyä tänne? Juuri nämä, joiden ristiretki kohdistuu jokaiseen potentiaaliseen vääräuskoiseen ja joiden tarkoitus pyhittää keinot ja joiden luovuus kohdistuu tuhoamiseen.

Joutua naisvaltaisessa työpaikassa näiden miesnaisten juonittelun kohteeksi on pahempaa kuin koulukiusaaminen. Ihmisjärjen ylittävät mittasuhteet saava tunnetsunami on kuin

syksyinen sienirihmasto ja aggressiivisesti etenevä syöpä yhdessä.

Läheisin kollegani – Tesla-mies, Sancho Panza, miähnäukko – jo 20+ vuoden ajalta on tässä vuosien varrella pan… harjoittanut sensuellia seksiä yli puolen firman naisista kanssa, mutta tekeekö se hänestä huonon ihmisen? Ei minusta.

Kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti.
Mitä annat, sitä saat.
Et itkeä saa, (Argen)Tiina.

Näiden iättömien viisauksien valossa asia on minusta aivan selvä, vaikkei minulla Itse Asiasta olekaan mitään kokemusta.

Millaista on oikeasti yrittää hoitaa normibisneksiä kun saa vastaansa vain äänetöntä tuijotusta? Tai kun kulkee käytävällä, kohdalla sipistään tai naureskellaan tai matkitaan puhetapaasi? Tai sitten sihahdetaan ohikulkiessa: ”Natsinarsisti!” Tai näyttöäsi koristaa töihin tullessasi post-it-laput kuten ”Kyrväkepaska!” tai ”Sovinistihomo!” tai ”Käppäukkonolo!”. Ja tähän sitten ne työsuojeluilmiannot vielä päälle: esimiesaseman hyväksikäytöstä seksuaaliseen häirintään ja paperiliittimien väärinkäyttöön. Niin on vaikeaa uskoa tätä todeksi.

Onko kukaan ansainnut tällaista? Varsinkaan, kun rakastaa naisia niin paljon, että jaksaa vehdata niiden kanssa kuin jossain Leevi and the Leavingsin biisissä? Paikallaan olisi sen sijaan mitali tai ainakin joku suositus LinkedIn:iin, että

jopas on pojalla, mistä vuorovaikuttaa.

Negatiivisuus on vaan niin kauhean surullista. Juuri viime viikolla meillä kävi joku elämäntapasuunnistaja puhumassa otsikolla ”Mitä se tekee ihmiselle?”. Vastaus: jäykistää ja eristää ihmisen ja epänormaalista tulee uusi normaali. Kaikkihan tässä häviävät. Paitsi nämä alfa-amatsoonit, joilla ei ole mitään menetettävää.

Paikallisen ravitsemusliikkeen pöydän ääressä kohtasin kalvenneen miehen.

– Verkostojen kehitys tapahtuu liian hitaasti. Mitä ajattelet: johtuuko se luottamuspääoman kehittämisen vaikeudesta vai siitä, että kaikki vaan kuulostaa verkossa toiselta kuin silloin, kun ihmiset kohtaavat silmästä silmään? Tässä voi tunnistaa sen mielikuvan ihmisistä, jotka heijastavat voimakkaita tunteita byrokratiaan.

Siis mitä? Olinko lähtenyt marjaan jonkun väärän herran kanssa? Asiaa piti kokeilla ja

löin siltä istumalta toveria avarilla naamaan.

– Herää! Tämä et ole sinä.

– Enpä uokaa. Masennuttaa ja iha syän männöö sykkyrälle.

– Mistä tämä alkoi?

– Kyllähän se Jooseppikkii aamun tullen katoaapi…

– Nyt en ihan tajunnu.

– Naene halluu rakentaa pessee, vuan miulle hyvinnii riittää kun suapi pessee.

– Oletko sitoutumiskammoinen?

– Emmie mittää pahhoo… Kivvoohan se on yhessä vuan itekseen raahasa parempata.

Kyllä ymmärsin. Sitä nämä hameurokset kadehtivat.

Mutta ei bisnestäkään tehdä eilisen eväillä. Kuolleet taakseen katsokoot!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 42

Ryvettynyt laaturyhmä

Meidän firmassa virmavarsat laukkaavat aika ajoin. Huhut alkoivat kiertää slackissä jo tiistai-iltana, mutta asia kävi varsinaisilla kierroksilla keskiviikkoaamusta lähtien.

Että olivat ottaneet lahjuksia. (Tämä osoittautui myöhemmin vääräksi ja kiinnostavaa tietysti oli, miten moni osti tuon väitteen kun halvalla sai.)
Että olivat laiskotelleet (kuka täällä voi heittää oikean kiven – hävetkää!).
Että olivat hukanneet kynänsä (siis tajuatko sinäkään enää, mistä on kyse?).

Ehkä ensimmäistä kertaa tunsin etäistä arvonannon kaltaista tunnetta vt. toimaria kohtaan, joka toimi välittömästi eikä yrittänytkään ”pestä pyykkiä sisäisesti” (mikä jo sinänsä on aika syntinen ajatus). Hän faksasi paikalle laatukonsultin, joka lukitsi itsensä ja laaturyhmän koko päiväksi ykkösneukkariin.

Sieltä kuului huutoa yhtä mittaa.

Ei ryhmäulvomista vaan konsultin vihainen ääni, ensimmäisestä diasta lähtien.

– Mikä teidän laatuprosessi on? Kuvailkaa kolmella sanalla.

Kun hän ei saanut välitöntä vastausta, seurasi huutoa.

– Jos ette pysty saman tien kuvaamaan sitä, sitä ei teille ole! Onko teillä johtamista tässä prosessissa, koska se ei näy missään?

Hiljaisuus sai konsultin vimmoihinsa.

– Eli te ette tiedä mitään ettekä tee mitään! Mitä helvettiä te täällä sitten teette?! Ei kai kukaan vaan maksa teille tästä… liimaperseilystä?!?

Tämä jatkui tällaisena, ilman taukoa hämärtyvään iltaan asti.

Lopulta jengi hoiperteli toisiaan tukien neukkarista ulos suoraan vessaan. Konsultti marssi neukkarista kuin täyspakkaus selässä

valmiina toteuttamaan Suur-Suomi-fantasiaansa.

Ja meni tietysti suoraan vt. toimarin luo. Koska pöytäni ei ollut kaukana vt:n ofisista, kuulin avainsanoja kuten ”idiootit”, ”vauvat” ja ”ens viikolla uudestaan”.

Tässä kohtaa kävi jo vähän sääliksi. Mitä ikinä laaturyhmä oli tehnyt tai jättänyt tekemättä, en ollut enää varma,

olivatko he ansainneet tuon kaiken… konsultoinnin.

Kun punaposkinen & kiilusilmäinen konsultti oli jättänyt rakennuksen, huomattavasti kalpeampi vt. toimari kutsui (vai huusi?) minut kuutioonsa.

– Taas löytyi kirveelle töitä.

– Meinaatko, että kirveslinjalle on taas tilausta?

– Jos voisit kerrankin olla sotkematta poliittista menneisyyttäsi bisnekseen!

Mielessäni alkoi pyöriä kysymyksiä: Milloin viimeksi muka? Onko tämä relevanttia? Kenellä tässä on kompetenssia? Mutta loppulausumani oli vieno kuten aina, back in business.

– Eli korvataanko koko ryhmä ja millä aikataululla?

– Välittömästi. Meillä ei ole varaa tällaiseen yhtään. Lisäksi sen verran nerokana olen, että hahmotin oman plänin jo konsultin meuhkatessa. Ja tässä se tulee: Jengi pihalle, uudet tilalle ja saadaan tuon konsultin kulut leikattua, kun prosessia ei todellakaan enää jatketa ensi viikolla.

Nyökkäilin vaikka olisin halunnut pudistella päätäni.

Miten nöyristelyasenteeni taas nosti näin päätään, en voinut tajuta. Vaikka

kaikki tietävät, että isoissa koirissa on luonnetta
sieluni huusi vastausta kysymykseen: miten jonkun itsetyytyväisyys voi olla noin ei-missään-suhteessa hänen performangeensa?
kompetenssini on (keskimäärin!) kaksi kertaa kovempaa kuin hänen parhaimpansa
hän ei löytäisi neulaa edes kamelin selästä

Vt. toimari katkaisi timanttisiksi hioutuvat ajatukseni.

– Ja paras osa on se, että sinä kokoat uuden ryhmän ja panet sen liikkeelle!

Meidän yrityskulttuuriin ei kuulu kyseleminen.

Siksi olisin halunnut kysyä, oliko tämä todellista arvostamista vai halusiko hän minut täysin toisarvoisiin töihin siksi, koska piti minua toistaitoisena.

Tällainenhan jäisi ikuiseksi arvoitukseksi, ellen minä olisi minä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 41

Valta ja vimma

Minusta valta kuuluu minulle. Niin kuin valta ylipäätään kuuluu sellaiselle, jolla on ymmärrystä sitä käyttää. Maailma toimii kuitenkin toisin. Ja sitten ihmetellään, miksi maailma on rikki, sekaisin eikä niin pientä asiaa olekaan, josta ei synny raivokas #gate.

Nämä ovat arkipäiväisiä asioita. Esimerkiksi tällaisia.

Olin sparrannut vt. toimaria koko aamupäivän, hionut hänen kanssaan missiopuhetta ja vielä kovapalkkaisen visualistin kanssa siihen liittyvää esitystä.

Kaikki oli ready to rock for iltapäiväsessio.

H-hetki, kaikki tärkeät ihmiset olivat koolla maljat kädessä. Ja vt. toimari sai ihmeellisesti jengin aivan liekkeihin huudattamalla ihmisillä kaikki innostavat strategian polut läpi. Ne söivät hänen kädestään. Ja sitten kuulen lauseen.

– Siinä se, nauttikaa iltapäivästä ja meidän mie-let-tö-mis-tä bileistä!

Mitä helvettiä tapahtui? Minä: seeing red. Tunsin kehoni hehkuvan valkoisena kuin rauta ahjossa.

Kun ei voi tahkota, täytyy takoa, niin isäni opetti.

Kun huomasin, että vt. toimari meni naistenhuoneeseen, menin perässä.

– Mitä vittua?!

– Ai miten niin?

– Päätit heittää meidän plänin yli laidan.

– Niin, joo, Digital content manager sanoi, ettei missiota kannata ottaa tähän, koska jengi haluaa kevennettyä sisältöä.

– Eikä sun paukapäähän mahtunut, että missasit varman maalipaikan, joka seuraavan kerran tarjoutuu sulle ehkä vuonna 2048? Siis vittu sä oot tyh-mä!

Jätin vt. toimarin toipumaan, vetämään vitun päähänsä ja puuteria nenäänsä.

Etsin Digital content managerin käsiini, konkreettisesti.

– Että mitähän vittua??!

– Siis mitä?

– Menit niin kuin ohjeistamaan vt. toimaria, että missio sitten joskus.

– Joo, siis, jos olisin tiennyt, …

– Mutta kun et! Etkä saatana muutenkaan tiedä etkä tajua mitään! Koska olet sinä! Ja sun idioottineuvojen takia jengi on seuraavat ajat taas ihan pihalla, koska kenelläkään ei ole käsitystä eikä intoa käsittää, miksi täällä ollaan!

– Mitä sä välität?

– Jos olisit mies, vetäisin lättyyn!

Käännyin pois, otin takkini ja ovesta ulos. Mitä tällaisessa fiiliksessä voi tehdä?

Dokaan? Sillalta alas?

Menin syömään niin kuin aina. Onneksi uskollinen Sancho Panzani oli jo saanut ruokaliinan reunan kääräistyä kauluksensa suojiin. Huikkasin tarjoilijalle.

– Otan samaa.

– Sieltä tullaan niin nuama punasena kuin oisit erää ottanu.

– Ihme perseilyä taas, kun jengi ei vaan osaa.

– Mitähä sie välität?

Katsoin häntä hetken tajuamatta, minne energiani minut seuraavaksi kuljettaisi. Sama kysymys alle viiden minuutin sisällä.

Toinen kerta sanoi toden ja pysähdyin kuin betoniporsas.

Ei minulla ollut mitään käsitystä siitä, miksi sauhusin ja miksi menin ihan ulkosaaristoon asioista, joiden merkityksen tajusin vain minä ja joiden suhteen olisin vaan voinut

myhäillä partaani vanhan valtiomiehen tapaan.

Lakkaisinko olemasta minä, jos jättäisin silleen?

Onneksi saatoin iskeä veitseni veriseen pihviin. Ja ajattelematta hetkeäkään kumpaakaan ämmää, väänsin veistä pihvissä, ja annoin hampaitteni parhaan terän tehdä selvää viattomana kuolleen luontokappaleen lihasta.

En tiennyt enää. Se tuntui pahalta muttei ollut paha. Ei niin paha, ettenkö tätä selättäisi kuin naista silloin nuorna miehnä.

Kohotin maljaani ja sain hyväksyvän nyökkäyksen toiselta puolelta pöytää. Kelpasi olla elossa, hengittää tätä ilmaa ja tajuta selvästi, että aina voi muuttaa kulkemaansa suuntaa. Ja ellei, sekin olisi varmaan hyvä. Kun on jo näin viisas, seuraavassa kvartaalissa saattaa valaistua.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 40

Hanhi

Tiedätkö, miksi myyminen tuntuu epätoivoiselta? Siis vaikka on kuinka kimmoisa & ilahtunut sisältömarkkinoija tai työntekijälähettiläs (enkä kumpaakaan ma sisältäni löydä)?

Siksi, että ostopäätöksiä tekevät aivan liian usein pahimman luokan tärkeilijät.

Kuin muinaiset tv-lupa- ja lipuntarkastajat, jotka lopulta olivat päässeet asemaan, jossa valta hiveli heidän alas lyötyä itsetuntoaan. Eli ex-koulukiusatut, riistetyt, raastetut ja ratkionnettomat, joiden sielu huutaa pay-back-hetkeään.

Tässä työssä näitä tulee vastaan niin paljon, ettei tähän kirjoitukseen osaa edes valita niistä parasta. Otetaan randomilla joku, kas näin.

Olin päivänä eräänä tukemassa vähemmän kokeneen kollegan kaupantekoa. Pöydän toisella puolella oli tällainen keski-ikäinen naikkonen, jolla oli asenteet kuin pedolla ja kulmahampaat ojossa ihan kuin oltaisiin pahanteossa tai

yrittämässä päästä reittä pitkin kaupantekoon.

-Ei kun sanon ei niin se on ei.

Tuo on niin uljas lause että sen voisi toistaa. Tai sillä voisi psyykata epävarmaa itseään. Mitä jostakin luinkaan huonon itsetunnon vaikutuksesta älykkyyden kehittymiseen?

– Ei me emme selvästikään ole teidän kohderyhmäänne. Me emme ole Se.

Hän oli kuin automaatti. Onneksi meitä oli kaksi tätä retrokomissaaria vastassa.

– Tässä on kuitenkin selvä win-win asetelma. Te olette matkalla seuraavan levelin näyttävyyteen ja me voimme siinä teitä auttaa.

– Se ei vaan ole noin! Ensinnäkään mihin me tarvitsisimme tuollaisia voittoja, joista tappio tuoksuu kilometrien päähän. Toiseksikaan en ole saanut vielä rahdun vertaa käsitystä siitä, miten te muka voisitte auttaa meitä. Ja kolmanneksi en pidä teistä pätkääkään.

– Jos siirrämme fokuksen teidän asiakkaisiin…

– Tiedättekös mitä: Meidän asiakkaat eivät erota heinäseivästä heinäsuovasta! Siksi tuollaisten juttujen tarjoaminen on täy-del-lis-tä ajanhukkaa niin meille kuin heille. Jutun täytyy olla selkeä: joko kuva tai teksti. Jos tuonne tekstin viereen laittaa toisen tekstin, siinähän menee kaikki ihan sekaisin! Millä kukaan enää tietää, mihin uskoa! Ja mitä taikauskon levittäjiä me muka ollaan!!!

Olisin ottanut aikalisän, jos tämä olisi ollut vesipalloa.

Vaan kun ei ollut. Mitä tekee ihmiselle se, että hän joutuu päivästä päivään kuuntelemaan tällaista kaikki rimat alittavaa epä-älyllisyyttä? Ei varmaan hyvää.

– Mutta onhan tuhat ja yksi keinoa erottaa jutut toisistaan…

– Niin paksua viivaa ei ole keksittykään, jolla ne voisi erottaa toisistaan! Sekaisin on sekaisin ja ei on ei. Miten selvästi sekaisin tämä täytyy teille selittää?!!

Olin jo valmis luovuttamaan (kielikuva, koska minä en luovuta koskaan) kun kanssaveljelläni välähti.

– Tämähän on teille täydellinen tilaisuus! Sitä kutsutaan monella nimellä: natiivimainonta, sponsoroitu sisältö, sisältömarkkinointi eli mainos, joka muistuttaa journalistista sisältöä. Mitä enemmän mainos näyttää tiedotusvälineen omalta sisällöltä, sen parempi teidän kannalta. Ilmoitus ei saa tietenkään erota liikaa välineen omasta toimituksellisesta aineistosta, ja siihen tarvitaan meitä.

– Ei luennointia vaan asiaan!

– Te kuten kaikki haluatte olla yleisölle täysin rehellisiä ja läpinäkyviä, right? Jos joku kokee, ettei se ole tarpeeksi avointa, silloin muunnutaan. Siinä se: aina vaan uusi kuosi ja me ollaan jatkuvasti askel edellä. Tää on melkein liian hyvää ollakseen totta ja kuitenkin kohta koneet painaa teille rahaa.

– Ihan pieni kysymys: mitä tässä on meille?

– Te saatte kaiken eikä se ole kovin vähän.

Nämä tarinat päättyvät aina näin: raha voittaa niin uskon ja epäilyksenkin.

Se on ikävystyttävää, koska ihminen näyttäytyy siinä yhtä tyhjänä kuin ahneenakin. Kadottanut sielunsa ja siksi kuvittelee itsensä ja elämänsä. Aliarvioi asiakkaansa koska aliarvioi itsensä.

Pahinta tässä kuitenkin oli se, että hänen tittelinsä oli esimies. Siis a-pu-va! Kuka on käyttänyt sitä 80-luvun jälkeen? Mokoma hanhi, jonka haalistunut solariumrusketus viilensi cooleimmankin miehen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 39

Kuumottava kämmi

Sanotaan, että virheistä oppii. Joillekin niin käykin. Ja iso osa meidänkin väestä toistaa yhtä ikiaikaisia kuin surkeitakin toimintatapojaan jankuttaen: näillä mennään. Jos saisin päättää, niillä mentäisiin ulos ofisista, immediately.

Erikseen ovat vielä ne firmat, joissa juhlistetaan virheitä ja niiden tekemistä.

Bollingeria ja Belugaa kehykseen!

Kyllä vaan minunkin kelpaisi siellä, mutta eivät minua ota ja ymmärrän kyllä. (en oikeastaan)

Tämä päivä alkoi ihan hyvin. Sain hyvin aikani kulumaan aamukymmeneen asti todella viihdyttävien juttujen parissa. Mutta sitten tuli Se million-dollar-asiakas. Vihaan niitä. Vaikka ne periaatteessa maksavat liksani,

se ei mielestäni ole riittävä syy pitää heistä.

– Oliko sulla se strategiaehdotus valmis?

Ei todellakaan, mutta kaivoin jonkun toissavuotisen esityksen koneelta ja painoin enteriä. Neukkarin valkotauluun lävähti tiukkaa käppyrää, pylvästä ja tangenttia(?). Ja totta kai hän oli vaikuttunut, koska

Hän ei tajunnut mitään näkemästään
Hän ei muistanut mitään edellisistä
Millään ei ollut mitään väliä hänelle

Helvetin lahjakas & kusipää – hänen kaltaisiaan on tässä maassa väkilukuun nähden yllättävän paljon. Käyttänyt kansakoulusta lähtien lahjojaan väärin. Päässyt syntyperäisten suhteittensa avulla helpolla. Surffannut elämänsä läpi kavereittensa kanssa.

Muistanut aina hymyillä miehekkäästi.

Eikä kukaan muu kuin hän itse ole merkinnyt hänelle mitään sen jälkeen kun hänen kissansa kuoli, kun hän oli 5-vuotias. Nakke-kissa.

– Olen tässä miettinyt.

Jäin odottamaan, koska luulin, ettei miettiminen kuulu hänen tekovarastoonsa.

– Että jos alkaisi tehdä hyväntekeväisyyttä.

Oli tuokin jotain. Eikä minun tietenkään olisi pitänyt sanoa siihen mitään ja sanoin silti.

– Omatunnon vai elämättömään elämän takia?

Hän näytti hämmästyneeltä kuin kuningatar, jota alamainen yllättäen puhuttelee. Tai mies vailla omatuntoa ja sitten minä, sydämen kommunisti (rajua, man).

– Mitä sanoit?

Tajusin, että ollaan jo tummanharmaalla alueella menossa kohti synkempää. Siis minun kannaltani, koska

hän on selviäjä ihan eri levelillä kuin minä.

Ei auttanut kuin etsiytyä toiselle polulle. Kumarruin hänen puoleensa luottamuksellisen eleenä.

– Kuules. Kannattaa tehdä kunnon pläni, niin että se näyttää aidolta. Muuten saat Seiskan lisäksi vielä iltapäivälehdet kimppuusi.

Hämmennys ja vaara olivat kadonneet saman tien.

– Ja ehdotat mitä?

Ziisus, että olisi tehnyt mieli vaan sanoa: kuolisit pois.Tässä iässä miettii turhan usein, että

sanoilla on hintansa muttei arvoa.

Joku valmentelijan kaapuun verhoutunut ammattihörhöilijä väitti kerran esityksensä päätteeksi, että niin pomot kuin asiakkaat kuin työkaverit on annettu meille zen-harjoituksena. Että niiden kautta opimme kärsivällisyyttä, ennen kaikkea itseämme kohtaan.

Ja niin meistä tulee parempia ihmisiä.

Vaan karua on tässä iässä tajuta, että harjoitukset ovat menneet ihan ohi ja olen aika sama mato kuin parikymppisenä. Fuck it, näillä mennään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 38

Uskis

En erityisesti pidä uskonnollisista ihmisistä. Poikkeuksen teki eräs kollegani, joka oli ihan siedettävä eli omalla asteikollani yli 5, mikä on todella paljon. Suurinta miinusta hän sai yksioikoisesta ja yksitasoisesta olemisestaan, jossa ei ollut kunnolla särmää, taistelua eikä vaarallisen kysymisen uhkaa. Varmaan tiedät (& jos kysyt, kenellä sitten on, vastaan: niinpä).

Hänen uskonnollisuutensa tuli selvästi lapsuudenkodista. Sanontoja kuten ”surutonta menoa” tai ”Jaakobin paini” eivät urbaanissa ympäristössä käyttäneet enää kuin seinään juosseet.

Samalla ihailin salaa hän tapaansa kannustaa kaikkia kollegoitaan, jopa ääliömäisimpiä konsultteja. Jos hänen jumalansa antoi hänelle voimaa tuollaiseen, ei se voinut olla läpensä paha, kai.

Mieleeni tulee eräs asiakaskäynti, jonne meidät oli lähetetty yhdessä. Syystä, että asiakasta saattoi (piti?) tervehtiä ”Jumalan terve”. Saatoin melko vaivattomasti lähteä tuollaiseen pelleilyyn mukaan, mutta yksin minusta ei olisi ollut siihen. Ikimaailmassa ei.

Matkalla hän hymyili tyytyväisen ihmisen hymyään, mutta koska en todennäköisesti olisi pitänyt vastauksesta, jätin miksi-kysymyksen väliin. Kysyin sitten muuta.

– Mikä tämä keissi oikeastaan on?

– Perussettiä: pedofiliaa, sodomiaa ja perheväkivaltaa. Mitä muuta voi odottaa?

Leukani ei loksahtanut koskaan mistään (ja voit olla varma, että jengi on sitä yrittänyt ja yrittää yhä), ja siksi hän sai nauraa yksin omalle vitsilleen. Myönnettävä oli kuitenkin, että hänen toisen kauden vinoshownsa yllätti minut.

– No eikä oikeesti. Iso ajatus tässä takana on laajentaa meidän toimintaa uskonnollisiin yhteisöihin, koska niillä on fyffeä ja järkyttävä tarve parantaa brändiään. Miinusta on se, että ne rakentavat mieluummin salejaan kuin brändiään eli hillo ennemmin homehtuu kuin levittyy meidän leivälle, if u know what i mean.

Kai minä nyt tiesin, en ole mikään auschberger. Kiinnostavampi oli hänen tarkkanäköinen analyysinsa.

– Ja mehän ollaan perfect match, ne ja me. Ollaan suurin piirtein yhtä konservatiivisia kummatkin eikä mitään varsinaista tarvetta uudistua kummallakaan. Ikääntyvää väkeä, jäykkää käytöstä ja kankeaa kieltä. Tämä menee varmaan ihan hyvin vaikka ei varmasti ole mikään kultakaivos.

Saavuttiin sitten salin pihaan. Juuri sillä hetkellä aurinko kultasi sopivasti heidän salinsa ulkoseinään pultatun ristin. Oliko se enne? Vai vain Kultainen vasikka 2.0?

Siitä kaffettelemaan, kotona leivottua pullaa oli tietysti tarjolla. Sitten seurakunnan überführer yritti ottaa meiltä luulot pois.

– Tulivatko saatanan syntisäkit tänne meidän rahakirstua koluamaan ja villitsemään meidän neitsyet?

Uskiskollegallani oli taito ottaa iskuja vastaan. Varhaista oppimista vai myöhemmin opeteltua mindfulness shittiä?

– Jokainen meistä tekee sitä mitä parhaiten osaa. Herra antoi, Herra otti.

– Niinpä kai, niinpä kai… Teillä oli varmaan jokin ehdotus mukana?

Tämä oli minun hetkeni.

Olin autoni kanssa aamun liikennevaloissa odotellessa koonnut niin geneerisen diasetin, että sen pohjalta saattoi puhua mitä tahansa.
Kollegani automatkalla pulputtama analyysi antoi minulle sanat.
Tuhat vuotta näitä hommia antoi minulle paitsi numerot myös iskunkestävän tavan viedä ne äärioloissakin läpi absoluuttisen pienillä katevaurioilla.

Sitä kutsutaan ammattitaidoksi. Ja minä olen tuon sanan kovin ruumiillistuma ikinä.

Hykertelin itsekseni yhä, kun paluumatkalla tungin Hesen perusburgeria suuhuni ja kollegani vuodatti kehuja ylitseni.

– Olet sinä kyllä aika epeli! Äijä olisi varmaan antanut kuoropoikansa suosiolla käyttöösi! Siis jos heillä olisi poikakuoro ja olisit osannut sitä pyytää.

Tuota on vaikea enää ylittää. Mukavaa palautetta kuuntelee kuola suupielestä valuen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 37

Sisäinen motivaatio

Miltä se nyt tuntuu? Työpäivä on täynnä aivokuolleita palavereja, koti on täynnä pystyyn kuollutta parisuhdetta. Ei se aina hymyilytä eikä motivoi.

Vuosia sitten olin jonkun psykon arvioitavana. Hän sanoi minulle jotakin sellaista kuin että olen lahjakas sisäisessä motivaatiossa. Ymmärrätkö sinä, mitä se voi tarkoittaa? Minä en.

Oikeastaan työ ei ole koskaan kiinnostanut minua. Mutta ehkä motivaatio viittasi johonkin ihan muuhun. Tai mihin vaan. Mutta siis joku parhaansa yrittäminen, sitä olen yrittänyt vähentää.

Joku sanoi että se on vain turhautumista. Mutta minä tiedän, mitä se on koska tiedän, mitä haluan. Haluan olla isompi kala edes tässä pienessä lammikossa. Tai oikeastaan sekään ei ole tärkeää. Ehkä vain esitän rohkeaa. Tästä oli päästävä syömään & puhumaan.

– Tämä on selvästi merkki. Jostakin tärkeämmästä.

– Että mitenkä?

– On olemassa monenlaisia valheita. Pitäisi opetella paremmin valitsemaan, miten suojelee itseään niillä ja mihin niitä tarvitsee.

– Nyt kyllä männöö yl hilseen.

– Ei, nyt ei tarkoituskaan ymmärtää. Puhun itsekseni, selvittelen ajatuksiani. Sinun roolisi on kuunnella.

– Selevä pyy eikä mikkää riähkälintu.

Olin kiusaantunut. Jos muistia voisi hallita, elämä olisi yksinkertaisempaa. Nythän mieleen voi tulla ihan mitä vaan, kysymättä. Ajatus sisäisestä motivaatiosta sellaisena kuin se tavallisesti käsitetään on ankara, silloin kun sisäistä motivaatiota ei ole. Eikä paljon ulkoistakaan.

– Mitä sinä tekisit, jos olisit minä?

– Suapiko nyt sannoo?

– Saa.

– Lakkaisin vouhottamasta, hoetasin hommani ja lähtisin naesiin.

– Naisiin?

– Siitähän tässä tosissaan on kyse.

– Bisneksessä?

– Siinäkkii. Parempi pisnes, paremmat naeset. Ja parempaa motivaatiota kuin naeset ei sisältä löyvy.

Ei tuo riitä. Tuo on harhautus, joka kyllä motivoi ihmistä. Se toinen on meissä syvällä, mutta se ei kaikesta päätellen ollut nyt ajankohtainen.

– Mexit.

– Minne uot mänössä?

– Lähen tästä käveleskelemään. Jos vaikka lykästäisi ja näkisin uusien ajatusten synnyn.

En nähnyt. Jouduin juuri sinne, minne monet luovat ihmiset toivovat pääsevänsä: tummiin syvyyksiin. Lahjakkuus vie sinne, jos sitä on. Minulla ei ole enkä tunne montaakaan jolla on.

Kulkeissani mietin, miksi exäni ilmoitti löytäneensä itselleen naisen, ”kaikkien vätysten jälkeen”. Joskus käy niin. Ehkä meillä kaikilla oli oma uutuutemme löydettävänä, pienessä tai isossa.

Vaan miksi tällaisia päiviä edelleen kutsutaan työpäiviksi? Sinä varmaan tietäisit mutta sinulta ei kukaan kysy.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty