Bisnestarinoita 19

Bisnestarinoita 19

Syvä uni

Saavuimme kaikki täsmällisesti tietämättömyyden torille eli neukkariin, jonne astuessaan kaikki joutuvat pihalle. Riemuhan siinä ratkeaa puhua strategian seuraavasta askeleesta, kun korkeintaan yksi on selvillä, mistä meidän strategiassa on kyse. (Kuka muu muka?)

Tällä kertaa vt. toimari pakotti meidät fokusoitumaan myynnin prosesseihin. Oli pakko myöntää, että vt. toimarilla oli pointti, vaikkei se tietysti ollut muuta kuin itsestään selvyyksien toistamista luupissa.

– Jos emme skaalaudu, me kuolemme. Lisää asiakkaita! Tässä maassa on vielä paljon yrityksiä, jotka niin ovat kiinni vanhassa. Meillä ei siis ole mitään ongelmaa tarjota niille sitä, millä ne haluavat uskotella itselleen pääsevänsä tästä kaikesta helpolla. Vai pitäisikö meidän sittenkin päätyä kokonaisulkoistukseen?

– Ja tämä jalkautuu myyntiin – miten? Eikö meidän tehtävä olekaan nostattaa organisoitumista ja sitä myötä liikevaihtoa ja arvonnousua?

– Mitä tarkoitat?

– Tarvitaan lisää nopeutta tehdä, mitata ja oppia. Ja tämä puolestaan edellyttää mittaamista ja analysointia. Kaikki mittaaminen kun perustuu ihmisten tekemiin toimenpiteisiin, jonka taustalla on erilaisia tunteita ja motiiveja. Tarvitaan uuskonkretiaa, joka osoittaa meille onnistumiset ja harharetket, eikö niin?

– No, mitä ehdotat?

Mitä nämä tyypit ovat, kun perusasiat universumista ja klassisesta kansantaloustieteestä ovat teillä tietämättömillä:

  • Kun yrität opettaa maailmaa, se opettaa asenteella takaisin.
  • Kysyminen on askel ennenaikaiseen urahautakuoppaan.
  • Vaikeneminen = optiot.

– No, jos vaikka mentäisiin Work goes happy -messuille.

– Vitut mennä! Messujen panos-tuotto-suhde on parhaimmillaankin 0.41 eli melkein sama kuin kimppalotossa. Ja sinäkö sinne menet tollona seisoskelemaan ja tarjoilemaan karkkeja, mitä? Muita hyviä ehdotuksia vai päästäänkö asiaan?

Nämä oli niitä hetkiä, jolloin naama pokerina mutta sisälläni hyristen seurasin vt. toimarin keuhkoamista.

– Eli te kaivatte kaikki vanhat kontaktinne esiin ja panette miettien, kenestä tulee teidän tulevan ajan palkanmaksaja. Täällä oleminen ansaitaan. Ja se ansaitaan työllä – jos käsite ’työ’ on teille tuttu? Venytään vähän, parveudutaan ja luodaan luottamusta. Ei tämä mitään kvanttifysiikan lyhyttä oppimäärää kummoisempaa vaadi.

Kukaan ei sanonut mitään, koska kenenkään ei odotettu sanovan mitään. Vt. toimarin kärsä oli lopussa. Me menimme menojamme, toiset niskat hikisinä ja punoittaen työpisteilleen, ja me kaksi lounaalle.

– Muuttaako tämä mitään?

– Tokkopa.

– Voisihan sitä kaivaa jonkun Väänäsen Martin faksinumeron esiin ja koettaa, että nappaako.

– No sepäs oissii lystikäs veto, heheh! Viänäsen Martti… Eikös myö keksitty mies iha ite?

– Sama mies. Sillä mentiin monta vuotta. O tempores o mores!

Otettiin sille. Asialliset ruokajuomat oli hyvä lisä mihin tahansa työsopimukseen, mutta ennen kaikkea minkä tahansa palaverin reflektointiin.

Kokeilin otsaani, kun mieleni täytti hetkeksi haikeus siitä, että eihän tämä tietenkään bisnekselle hyvää tehnyt. Siis se, että vt. toimari oli jo iltapäivän päättyessä hukannut kipinänsä ja joskus kuukauden päästä aloitettiin samasta teemasta tabula rasana.

Mutta ei se ollut kuumetta, se oli vain vanhenemisen mukanaan tuomaa sääliä ja muuta sielun soosia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 18

Bisnestarinoita 18

Tulipalo

Istuttiin neukkarissa. Valiojoukko. Ja koska kriisikokous-sana oli poistettu organisaatiomme sanastosta, näitä nimitettiin kohentamiskokouksiksi. (Samoin kehityskeskusteluista on tullut kohentumiskeskusteluja. Orwell, oletko sinä totta?) Olimme huonelihaa jos sitäkään.

Silti kaikkia osallistujia oli kehotettu ottamaan oma sammutin mukaan. Mistä näitä tulipaloja tulee? Ja mitä ihmeen vapaapalokuntalaisia meistä tuli heti kun ylennys napsahti kohdalle? Ammatin vaaroja?

Vt. toimari aloitti kuin anteeksipyydellen, mikä ei sopinut hänelle ei yhtään.

– No, te tiedätte, ettei ERPpiä saatu maaliin ihan niin kuin piti…

– No yllätys!

– Ei viisastella siinä yhtään! Nyt tarvitaan positiivisia ideoita!

– Ja iskurityöläisiä…

– Ampukaa tuo paska!

Tämähän alkoi hyvin. Meidän kokouksistamme oli tullut aika kipakoita sen jälkeen, kun olimme saaneet tuon kiintiönaisen joukkoomme. Aika säkkärä oli. Ja meni vt. toimarin ihon alle ihan välittömästi.

– No niin, ehdotuksia? Vahinkokontrollia? Askeleet tästä eteenpäin?

– Istutaan tässä ja odotetaan, että se menee ohi?

– Tai soitetaan niille saatanan järjestelmäjätkille ja uhataan…

– … sulkea ne oman järjestelmän sisään. Haha.

– Nyt saatanat asiaan tai täällä istutaan huomisaamuun!

– No oukei. Minusta me teimme perusvirheen, kun kustannussäästösyistä valittiin omien toimintaprosessien muuttaminen ja samalla aivan turhan hätäisesti standardoitiin meidän dokumentit, perustiedot ja mittarit.

– No sherlock! Mitä ehdotat?

– Että peruutetaan vähän molemmissa: palautetaan elinkelpoinen osa meidän prosesseista ja tehdään harkitummin järkevämmät standardit.

– Ja aika-arvio tällä… peruuttelulle?

– Kuukausi, plus miinus.

– Todella paska idea! Hommat on kaaoksessa vielä kuukauden, talousjohtaja saa uupumisepilepsian supistetun tiiminsä keskellä eikä sellaisia jätkiä, jotka tuohon peruutteluun oikeasti pystyisi, löydy Turustakaan!

Pieni väliaikakatsaus oli paikallaan:

  • Tuossa koko kohentamissisältö, loppu oli tyhjää paskaa. (Miten avutonta! Eikö vt. toimari oikeasti ymmärtänyt asioita?)
  • Hän ei saanut tilannetta hallintaan.
  • Turku-kaupungin mainitseminen oli aina paha merkki.

Tiesin, että palseri venyisi kahden tunnin mittaiseksi. Ja tietenkin olin oikeassa. Pahinta olivat kuitenkin jälkipalaverit.

– Tulipalot ovat seurausta todella huonosta johtamisesta. Ei ennakointia, ei sitoutumista.

– Kaipaako kuollut mies palttoota? Onko Paavilla pallit?

– Nykysellä Paavilla taitaa muuten olla!

– Vittu te ootte ääliöitä!

– No onneks meillon sut, firmamme väärin ymmärretty Elon Musk.

– Toimarin alushame repsottaa.

– Mutta todella! Istutaan turhautuneina vailla todellista käsitystä mistään & miinusmerkkisin tuloksin marinoidutaan parin tunnin pätkissä näissä pellepalavereissa.

– Mä kyl tarkotin, et se on menettämässä otteensa…

– Mitäs sosialismin paskaa täällä kirnutaan? Että ulkoistamisen sijasta annetaankin valta työläisille?

– Ole sinä Reikani hiljaa!

– No pojat, pojat! Menkääs siitä ulos mittailemaan, kenellä on pisin.

Verensokeri laskee, kun joutuu seisoskelemaan tällaisen keskellä ja pinnistelemään säilyttääkseen ihmisyytensä ja mielenterveytensä. Mutta sellaiseksi tämä työelämä on mennyt. Parhaat Pavlovin koirat sopeutuvat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 17

Bisnestarinoita 17

Strömsössi

Minulla ei ole aikaa. Sinullekaan.

Mitä tarkemmin varjelen tätä mielikuvaa toistamalla sitä, sitä enemmän onnistun suojelemaan aikaa ollakseni luova, erinomainen ja hyvä itselleni. Mieleni kaipaa keskittymistä, rauhaa ja yllätystä, jotta se voisi vahvistua. Eimen. (Eivätkö nämä olekaan sinulle Oikeita Asioita?)

Tämä kaikki on samanaikaisesti tunnettu tosiasia ja henkilökohtainen salaisuuteni. En tunne ketään, joka oikeasti kykenee suojelemaan aikaansa. Ihmiset ovat niin ulkoa ohjautuvia. Huonolla tuulella ollessani jatkan: aika surkimuksia ja osa susirumiakin.

Siksi ihmiset myös tekevät virheitä, siis paitsi minä. Paitsi tänään. Enkä vieläkään ymmärrä, miten tässä pääsi käymään näin.

Alhainen verensokeri on minun koulutetuin arvaukseni.

Ja sitten tapahtui tämä:

Vt. toimari tuli kysymään, minne olin kätkenyt viime neljänneksen luvut. Siis ne luvut, jotka olin saamassa laskentatiimiltä vasta iltapäivällä. Milloin työelämästä tuli näin kiireistä?

Sanoin, että hän saa ne ensi tilassa. Se ei riittänyt hänelle. Olin niin hämmentynyt, että menetin täysin ajantajuni. Ja se oli vasta alkua.

Lähdin kiireellä pöytäni äärestä, mutta sitten en enää muistanut, miksi. Väitin itselleni, että tätä tapahtuu kaiken aikaa, mutta ei se mene niin. Välillä olen ihan kirkas. Tämä vaihtelu huolestutti minua.

Vessassa arvoin mielenterveyttäni tajutessani, että turvauduin muistiini epäillessäni muistini puutteita. Palatessani iloiseen avokonttoriimme menin väärän pöydän ääreen.

Tiedätkö, kun pitäisi vaan olla rohkeutta poistua työpaikalta? Eikä löydä sitä – siis rohkeutta? Jää ajattelemaan ihan vääriä asioita ja ne lamauttavat? Tiedät kyllä.

Sitten vt. toimari palasi takaisin. Vaatimaan numeroita. Minulla ei ollut numeroita. Hän ei antanut periksi. Minä en kyennyt taivuttamaan todellisuutta.

Silloin se tapahtui, napsahti. Minun piti sanoa, että hän voisi vetää vitun korvilleen. Sen sijaan sanoin, että – en muista enää mitä sanoin, mutta jonkinlainen legenda siitä varmaan syntyi, koska välimme muuttuivat pysyvästi. Vai olisiko rehellisempää sanoa: kieroutuivat lopullisesti?

Tässä kaikki mitä pystyin illan itsehypnoosissa kaivamaan esiin:

– Oletko oikeasti sitoutunut tähän?

– Kyllä, mutta en siksi, että tämä näky saadaan myydyksi.

– Ymmärrän. Mutta ei totuutta voi myydä, koska monimutkainen ei myy.

Minun olisi pitänyt vain uskoa häntä ja walk away. Ehkä se oli ego-juttu, jotenkin naisen sanojen mukaan tekeminen… Ei sen jälkeen voi oikein katsoa itseään peilistä. Yhtä vähän kuin voi jatkaa työtään, jos on pahasti huorannut siinä. (Varmasti yksi syy, miksi tämä maa on täynnä kyynisiä luusereita.)

– Ketä uskot huijaavasi?

– En enää ketään. Suojelen vain sitä elämää, jota yritän läheisteni kanssa elää.

Tämä ei ollut enää hauskaa. Mutta eivät ihmissuhteet tavallisesti ole. Ja ei kun isompaa vaihdetta silmään.

– Tolla asenteella oisit jenkeissä jo kuollut, biatch.

– Siksi en koskaan lähtenyt sinne.

– Mikä luuserivalhe! Sä sössit jotain, siks sä et koskaan edes päässy sinne, eiks niin?

– Lasten takia jäätiin tänne…

– Lasten takia jäit homehtumaan vt. toimariks? Oikeesti et. Mitä sä menit tekemään?

– Mä en voi kertoa sitä. Mä en vaan voi.

Nyt minulla oli lopultakin tukeva ote vt. toimarin munasarjoista. En vain vielä tiennyt, miten sitä käyttäisin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 16

Bisnestarinoita 16

Oudoilla vesillä

Asiat etenevät oudosti. Tulkitsen todellisuuden liikkeitä seuraavasti: Meidän zen-visiopajassamme mukana ollut hallituksen jäsen oli vakavasti kehottanut vt. toimaria ”lopettamaan tuo saatanan urpoilu ja hankkimaan paikalle oikea konsultti” vetämään prosessi loppuun. Seuraavana päivänä ilmestyi jostakin paikalle faksattu ilmestys.

– Olen Riitta Raikuli, johdonkonsultti Jumalan armosta. Puhun sekä kaupallista että IT:tä. Ja tänään me teemme tämän!

Aika lyhyt esittely ja silti siinä oli puolet turhaa pulinaa, eikä nimi ei ollut enne. Konsultissa oli raikulia yhtä paljon kuin hyvässä arkijuustoviipaleessa. Hänestä loisti aito poroporvari, ylipainon peittäminen tunikalla ei ole uusi musta.

Puolet meistä olisi jo tässä vaiheessa kaivanut suosikkimobiilipelinsä esiin, ellei vt. toimari olisi vahtinut meitä silmä kovana. Ihme kyttäämistä! (Sen lisäksi pehmeäsilmäiset naiset ovat aina saaneet minut kuumaksi.)

Mieleni oli kahtiajakautunut kuten se usein työaikana oli. Toisaalta katselin touhua suuren johtajan suurisydämisin silmälasein, jossa kaikki oli sallittua siksi, että luottamus henkilöstön käsitykseen oikeasta tekemisestä oli 110%. Toisaalta katsoin konsulttia ja toivoin, että paikalla olisi Rivo Riitta kertomassa jotakin uutta. Jotakin että vetäkää vittu päähänne, vasemmat aivolohkot.

– Nonnii, mihinkäs me jäimmekään?

Ihan niin kuin ”meidän Riitta” olisi päässyt vielä alkuunkaan. Tämä oli niin halvimman-tarjouksen-mukaan-nainen kuin vaan voi. Jotkut sanovat, että työelämä on rikki, mutta tässä kohtaa kaipasin vain @katleena n rikkinäisiä sukkahousuja. Siis lohtuna, en ratkaisuna.

– Teillä oli eilen reipas alku ja saitte vedettyä tiukan swot-analyysin. Oletan että kaikki ovat lukeneet memon, jotta pääsemme ydinkysymykseen: millaisena te näette tämän yrityksen tulevaisuuden? Ja tarkoitan kirjaimellisesti: näette! Koska seuraavaksi te jakaudutte kolmen ryhmiin ja piirrätte sen näyn, joka teille eilen hahmottui. Ja muistakaa kaksi asiaa:

  • Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.
  • Perhoset tulevat koteloista.

Ensin ajattelin, että vedän myötähäpeäni säestämänä rikkinäiset sukkahousut päähäni, mutta sitten tajusin, että raikulitytön juttu oli radikaali veto. Ehkä Sokea-Riittakin näkee.

Siinä sitten alettiin piirtelemään. Aikaa kokonainen tunti. Kyllä siinä ehtii vetää viivan (oikean viivan!) jos toisenkin. Ihmeellistä, että siinä se vaan syntyy, luonnos tai jotain.

– No niin! Look at them! ”Ritu” levitteli innostuneena pikkukätösiään.

Ja niin me katsottiin seinälle kiinnitettyjä A2:a. Tai ainakin minä katsoin – toisten puolesta on niin vaikeaa sanoa – ja ihmettelin, mihin kettuun toiset ryhmät olivat käyttäneet aikaansa. Näytti kuin he olisivat istuneet 57 minuuttia katsoen yhdessä nettipornoa ja sen inspiroimina piirtäneet kolmessa minuutissa oman versionsa tulemisestaan.

Meidän kuva oli aika paras: jylhästi jäsennelty, karmaisevan radikaali ja samalla jo etukäteen erilaisilla rihmoilla sidottu firman tulevaan strategiaan. Siihen, jonka olin hahmotellut piirustellessani.

Aika on nihilistinen intohimo. Joku sanoi niin tai keksin sen itse. Joka tapauksessa: strategiakin kannattaa tehdä silloin, kun hetki on käsillä. Momentumin hukkaaminen on jo sinänsä törkeä rikos. Mutta parasta on se, että oikea hetki jättää aikaa sille, mihin sen oikeasti tarvitsee. Ja minä erityisesti: the Lounakselle.

– Olen niin monitahoinen.

– No totta helevetissä sie uot!

Oikeasti tätä ei ole tapahtunut vielä koskaan: minua alkoi hihityttää!

– Tai sitten olen vain jonkun upean demonin vallassa, hihi.

– Vai temonin! Kylläpä jo palsukassa juosta jolukutti miähen uatokset…

En välittänyt. Koska voittajafiiliskuplassa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 15

Bisnestarinoita 15

Sisäinen työstö

Olemme säästökuurilla. Sitä vt. toimari jaksoi toistella aina kun sai suunvuoron. Eli ihan monta kertaa päivässä. Säästöt toivat meidät päivän zeniin: koulutus ilman kouluttajaa. Vt. toimarimme oli eilisestä kriisistä säikähtäneenä kutsunut koolle työpajan. Kriisistä tosin ei enää puhuttu, koskaan.

– No niin, meillä on tässä pari minuuttia aikaa ja sen me aiomme käyttää tehokkaasti tämän päivän teemaan eli organisaatiomme vision luomiseen.

Hän halusi olla hauska, niinpä hän oli hauska. Ja siksi mekin naureskelimme hänen brittikuivaa huumoria tavoitelleille lausahduksille, vaikka oksennusrefleksimme oli kunnossa.

– Ta-daa, tästä se lähtee: wikipedia kertoo visiosta.

Vt. toimarin ensimmäisen dia, johon hän oli kopioinut tekstin wikipediasta. Sanoisinko, etten ehkä itse olisi toiminut näin? Koska

  • Itse teksti oli repäisty vittu jostain ladon seinästä!
  • Tappelimme ensimmäiset 45 fücking minuuttia siitä, mikä on vision ja mission välinen ero!
  • Tapellessa kaikki vanhat kaunat nousivat pintaan!

Luulin, että ehdottomat pohjat oli vedetty heti kätellessä ja tästä olisi vain suunta ylöspäin.

– No, emme päässeet aivan niin kauas kuin olin suunnitellut. Mutta nyt päästään varsinaiseen työstöön! (Hän ei enää sanonut ta-daa.)

Toinen dia: SWOT-nelikenttä! Eli: ”Nyt hommiin!” Ja mitä siitä seurasi?

  • Lisää vanhoja kaunoja saatiin purettua!
  • Kaikki turhaumat saatiin somasti pakattua neljään lokeroon ilman erimielisyyksiä!
  • Kukaan ei välittänyt enää hevon humppaa, onko visio tulevaisuutta vai nykyisyyttä varten!

Sitten vt. toimari löi kätensä yhteen ja hymyili leveästi.

– Yes yes, tästä se lähtee! Erkki tekee post-it-lappujen pohjalta memon ja – heheheh – siitähän ei tietysti ymmärrä Erkkikään!

Miten meillä kaikilla oli niin mukavaa? Ehkä me vain halusimme niin tai niin meidän haluttiin. Ja vaikka kuinka tarkkaan yritin katsoa, en löytänyt enää eroa näiden kahden vaihtoehdon välillä.

Kun istuuduin taas pöytäni ääressä – vaikka minun olisi jo aikaa sitten pitänyt istua lounaalla – huomasin valtavan alakulon nousevan sisäisen metsäni siimeksestä. Koska en ole kuka tahansa, tajusin, että usein varsinainen sisäinen koulutus tulee näennäisen sisäisen koulutuksen jälkeen. Kun konsultti on valmis, koulutus saapuu.

Jouduin peilaamaan sitä, miten

  • toimari ei arvostanut meitä eikä itseään tarpeeksi, että olisi panostanut koulutukseemme.
  • Hänen sydämensä ei ollut mukana yrityksen toiminnassa.
  • Tämä firma myytäisiin kohta.
  • Paitsi että ei, koska numerot täytyisi ensin viilata kuntoon.
  • Ja ennen viilaamista täytyisi korjata se sydän.

Ne, jotka eivät kykene käyttämään aivojaan, eivät tiedä, millaisia ponnisteluja ja millaisia energiamääriä kuluu tällaisten ketjujen hahmottamiseen ja oikeanlaiseen sanoittamiseen. Aivoista on pidettävä hyvää huolta eikä mikään hoida niitä – kelpo panon ohella – niin hyvin kuin rauhaisa lounas parhaassa mahdollisessa seurassa.

– No, mitäs tykkäsit swotista?

– Aeka paskoo vuan tuas onpi lämmintä purtavvoo iessä. Kyllä kelepoo!

Hän se sanoi. Mitä voi lisätä tuohon runsaudesta kohoavaan kiitollisuuteen?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 14

Bisnestarinoita 14

Hälytys!

Tätä se mun uneni ties: ikävien ajatusten hautominen illalla johti siihen, että kaikki ikävyydet kävivät kimppuuni yöllä. Ex-lankomies kirveineen. Ilkeät vauvat tutteineen. Vt. toimari teroitettuine kynineen.

Ja miten totta uni olikaan, kun saavuin ofisiin, jossa ihmiset ryntäilivät hädissään ympäriinsä, kunnes vt. toimari puhalsi pilliinsä.

– Hälytys! Kaikki Erkistä ylöspäin isoon neukkariin! Ja tarkoitan: nyt!

Miten sitä vain yhden käytännön koettuaan luulee, että kaikkialla tehdään näin tai että tällainen on normaalia. Vähän kuin lapsuudenkodin kuplassa, josta vähitellen havahtuu ja alkaa aavistaa pahinta. Pillien, Erkkien ja muiden välineiden suhteen. (Vaikka tähän heräämiseen kukaan, ei kukaan, halua herätä.)

Kun ihmiset olivat asettuneet kukin paikoilleen – siis meillä jokaisella oli oma paikkansa. Koska se selkiinnytti positiota eli sitä, miten jokainen asemoi itsensä suhteessa toisiin, siis lokaalisesti, että tiesi aina kuka missäkin istui. Sen sanottiin vievän vähemmän energiaa eli meidän bisneslogiikassamme se toi energiaa – vt. toimari aloitti saman tien. (Tuon ämmän kunniaksi on sanottava, että tehokas hän ainakin oli. Vaan mitä on tehokkuus?)

– Nyt on kriisi! Meidän ensisijainen ulkoistettu palveluntarjoajasisällöntuottajayksikkö on mokannut pahemman kerran eli saanut osakseen someraivon. Tarkemmat yksityiskohdat ovat vielä hämärissä, mutta jostakin huonosta sodomiavitsistä on ilmeisesti kyse.

– Epäilet siis, että tämä leviää koskemaan meitäkin?

– Totta munassa! Ja vaikkei leviäisikään, emme me voi heitä tietenkään enää käyttää. Tässä on nyt saatana keksittävä nopeasti Ideoita?

Olin sen verran koomassa huonon yön jäljiltä, että vain tuijotin eteeni. Jotkut alkoivat pallotella verkostoistaan nimiä muista sisällöntuottajista, mutta se kuulosti juuri siltä mitä se oli: halua välttää ahdistava hiljaisuus ilman mihinkään järkevään lopputulokseen pyrkimistä. Toisaalta, mistä sitä ikinä tietää, mihin yksi idea johtaa. Joskus toiseen.

– Eikö teistä nyt saatana parempaa irtoa? Mistä teille maksetaan?!

Joskus käy näin, että avainsana ”saatana” kirvoittaa sanottavaa:

– Mitä jos otettaisiin yhteyttä @katleena tai @JussiLahde ja tilattaisiin dynaamista kriisiviestintää?

Hetken hiljaisuus henkäisi syvään sanojeni jäljessä. Fifty-sixty mihin suuntaan tämä kääntyisi. Sitten vt. toimari avasi erinomanlaisen kitansa:

– No, parempi kuin muut surkeat! Soitan Jussille niinku nyt! Istuttiin vierekkäin alakoulussa ja aikamoinen viikari oli jo silloin, voi fücks! Kyllä vaan siitä jo silloin näki että tuosta pojasta tulee juoppo tai sisäinen sankari

Jackpot! Tai: bingo! Vt. toimari nappasi puhelimensa pöydältä ja marssi neukkarista ulos. Palaveri oli päättynyt.

Vilkaisin kelloa ja yritin ajatella, että ainut joka oli ansainnut varhaisen lounaan olin minä. Kello ei tosin ollut vielä kymmentäkään. Rajatapaus mutta menköön, totesin itsekseni. Ja ääneen, että lähden tästä ulkoistamaan ideasisältöjen tuotteistamista eli suomeksi kävelylle.

Joskus melkein toivon, että joku rohkaistuisi sanomaan jotakin poikkipuolista näistä lähdöistäni. Päästäisin ulos sellaiset höyryt, että Öræfajökullkin olisi kateellinen. Mutta koska olin nyt täysin ponnistelematta vt. toimarin visionäärinen työpari, minut kohdattiin katse maahan lyötynä. Kaikki tietävät, miten voimallinen ase hiljaisuus on, ja onnekseni se toimi vain yhteen suuntaan.

Rohkeasti voisi puhua jopa valmentavasta kulttuurista, johon tosin liittyi ehkä vähän henkilökultin piirteitä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 13

Bisnestarinoita 13

Tyhjä

Mistä tietää, että on kriisi? Siitä että huomaa ajattelevansa kuin temptation island. Ja että noista ajatuksista mieli vain pahenee. Tiedätte kyllä: elämä on kohta ohi ja jäljelle jää mitä.

Tämä konsulttibisnes on sellaista höttöä, että se katoaa jo ilmestyessään.

  • Se on ammatinvalinnan vaaroja.
  • Olisi pitänyt valita toisin.
  • Nyt on myöhäistä.

Lisäksi olen aina ollut sitä mieltä, että

  • Täynnä oleva kalenteri takaa mielen terveyden.
  • Tarpeettomat ajatukset syntyvät tyhjästä tilasta.
  • Ja arkipäivän perversiot siitä, ettei terve työ pidä oikealla tiellä.

Ainut tapa pitää itsensä vastuuntuntoisena työntekijänä on pitää kiinni rutiineistaan ja suunnasta. Kuten esimerkiksi lounaasta.

– Näätät ku oesit koiranpaskoo syönynnä.

– Näkyykö se niin selvästi?

– Muista en tiijä.

– Saatana kun kaikenlaista ajatusta pyörii mielessä.

– No mitäpäs tällä kertoo?

– Että miten tyhjää kaikki on.

– Tyhjee? Tiijätkö: lasit on tyhjiä mutta välaekasta vuan sekkii. Naatitaampa me työnj hetelmistä!

– No jos tämän kerran!

Hän palasi vielä asiaan.

– Ilimastommuutos tulloo ja mualima tuhhoutuu. Eipä siinä kuule meikäläisten murheet paljua paena.

– Sehän tässä onkin, kun ne painavat. Vähät jostain ilmastonmuutoksesta – mitä se meitä koskee ellei vesi nousee kesämökin grillipaikalle. Turha moralisoida jostain jäävuorista – ketä kiinnostaa?

– No niinhä se onj. Vuan jos oltais nuorempia, näilläpä ajatuksenpoeakasilla sais vielj pessää.

– Ainut lohtu on, että me ehitään alta pois.

– Ehitään, ehitään. Sen kunniaks?

– No totisesti kyllä.

Onneksi vielä oli paikka, mihin mennä, vaikka se oli vain työpaikka. Ja vaikka tällaiset työpäivät niin valuvat turhina pois.

Sinne siis suuntasin lounaan jälkeen. Kun on pihalla, on ulkona – näin meille opetettiin jo lapsena. Ulkopuolisin silmin ofisin ryntäily ja työväenteatteri vaikuttivat aiempaakin mielipuolisimmilta.

Vaikka sanotaan – erään amerikkalaistutkimuksen mukaan – että keski-ikäiset naiset ovat kaikkein pahimpia, oli niiden pyllyjen hyllyä hauskaa katsella. Tunsin vähitellen itseni taas ihmiseksi. Vähän kuin olisin syönyt suklaata tai saanut ekskelin valmiiksi. Hormonit eivät pidä meitä vain elossa vaan lisäävät joinakin päivinä työtehoa vähintään 110 % (sama tutkimus).

Enää en ihmetellyt kuin sitä, milloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty