Bisnestarinoita 200

Lacrimosa

Tiesin, että eräänä päivänä tarinani päättyy. Mutta miten, sitä en aavistanut.

Miksi aloin välittää? Siis hetkellä, jolloin kaikki oli jo ohi.

He sanoivat myöhemmin, että se oli itsepuolustusta.

Ei se ollut ja he tiesivät sen. Ehkä he ajattelivat, että mikä tahansa muu selitys johtaisi siihen, että joku saattaisi kaivata minua. Jäljet johtaisivat minuun. Sitä ei haluttu.

Olin viettänyt suurimman osan elämästäni töissä, täällä. Enkä vain vuosia vaan myös vuorokauden tunteja. All those wasted years, ne lauloivat. Vaan eivät poikaparat todellakaan tienneet, mitä syvältä kouraiseva tuhlaaminen raakana on.

Kaduttaako? Ei.

Jukratuttaako? Ei oikeastaan.

No mitä sitten? Damokleen miekka. Kaikkien vaurioittamieni sielujen huuto roikkumassa päälläni: vääryydet kostetaan vielä kerran. Tätäkö loppuelämäni sitten on, jokaöisiä heräämisiä pahimman itseni kanssa?

Itkisin, jos osaisin. Paljon jää oppimatta, kun ei ehdi elää normaalia elämää. (Ei minua kyllä nauratakaan.)

Elämänopetus 1: katso joka suuntaan ennen kuin hyppäät.

Vaikka mitä helvettiä: elämässä sattuu ja tapahtuu. Käärettä ympärille ja tontilla taas.

Mitä minä nyt sitten olin? Puolittain eläköitynyt prostituutti, jonka suhde asiakkaisiin oli erittäin epälabiili, valeambivalentti ja vahva molemminpuoleinen tunne.

Elämänopetus 2: jos/kun myyt itseäsi, sovi (itsesi kanssa) hinnasta etukäteen.

(Rahasta ei tässä ole kyse. Tosin hämäyksen vuoksi niin sanotaan muutenkin.)

Milloin se tapahtui? Silloin kun työrajoittuneisuuteni antoi ilmi myös minut? Jos olen tähän asti luullut, että on olemassa helppoja teitä ulos, nyt on aika herätä.

Elämänopetus 3: elämän voi (yrittää) ottaa yksinkertaisesti mutta kyllä se helvetin monimutkaista on.

Olenko koskaan edes auttanut ketään? Ja onko tämä Suuri Saamattomuuteni jotakin, jonka kaikki muut ovat nähneet jo valovuosia ennen minua? Siitäkö tämä kaikki?

Kaikki olisi ollut toisin, jos olisin osannut näyttää tunteitani.

Ja toisaalta: minä maailman aikana niille olisi ollut tilaa?

Elämänopetus 4: ellei tilaa ole, tee sitä (and don’t be such a pussy!)

Kaltaiseni mies ei voi ikinä hyvittää tekojaan. Koska

Ne ovat tehtyjä.
Kenenkään mielikuvitus ei riitä kehittämään sellaisia tapoja, joilla sovittaa pelkällä intuitiolla hetkessä luotuja vyörytyksiä.

Käyttäydyin kaiken aikaa kuin vieras… Käänsin selkäni asioille ja ihmisille, sitten lähestyin niitä ja pakenin ja välillä unohduin tuijottamaan kauniisiin kasvoihin. Minun olisi tarvinnut vain pyytää.

Pyhä unohtui. Se, mistä elämässä todella on kyse. Senkö mukana (vai tuliko pyhyydestä muovista?) meni kaikki muukin, hukkasin itseni ja minusta tuli ikävä ihminen myös itselleni? Ehkä.

Elämänopetus 5: kaikki mitä tarvitset, on vahva multa, jossa kasvattaa haluamasi.

Vai katosiko kauneus ensin? Siksikö aloin vastustaa muutosta? Sekö minut alun perin tuhosi?

Nämä alhaiset vaihtoehtoiset elämät ja ihmissuhteet… Ensin ulkomaailma tunkeutui kananmunan ohuen kuoreni läpi häiriten sisälläni kehkeytyvää elämää. Kun se oli tapahtunut, matkan päässä odotti deletointi. Jäljelle jää vain jälkiä. Ja se, että ajattelen sinua.

Kaikki tuntuu nyt niin johdonmukaiselta. Ja minua ahdistaa kysymys, onko minusta enää terapiaan tai edes vakavaan harrastamiseen.

Silti jokin valssasi vielä tuulessa. Jos optioni laukeavat, voin juoda itseni baskeripäiseksi juopoksi tai muuttaa loppuiäkseni täysihoitolaan ja muuttua rappauksenharmaaksi. Tai palaa tuhkaksi ja syntyä uudelleen.

Tuosta viimeisestä tulee vielä suosikkini, sanonpahan vaan.

(loppu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 199

Vaikeelta tuntuu

Yt:t lähestyivät. Laskeskelin, että nämä olivat 35. yt:t urani aikana tässä firmassa. Olisiko jo aika antaa periksi, lakata räpistely & sinnittely ja sanoa suoraan, mitä oikeastaan ajattelee tästä kuvasta, jossa sokea Reettakin näkee 8 virhettä.

Maailma muuttuu paremmaksi, mutta minä kuulun siihen maailmaan, joka oli. Turha sitä on peitellä tai yrittää muuksi muuttaa sumuverholla eli vuosien 2010-2018 uudissanoilla (”geenipöhinä”, ”rapo”, ”digihaamu”, ”etädrooni”, ”turvamedia”). Pahinta on se, että muut näyttävät uskovan vaikka itse aina usko en.

Synkistä ja haikeista ajatuksistani riippumatta raahaudun joka aamu aikaisin töihin ja teen sen, minkä aikamies vain voi. Systeemi on lamauttanut minut niin, ettei minusta ole tekemään ratkaisua. Ajatus siitä, että joku tekisi päätöksen puolestani, saa minut kuolaamaan (oikeasti). Sitten voisin kohautella rennosti hartioitani, pyöritellä silmiäni ja huokailla noukänduu-tunnelissa ja samanaikaisesti ja salaa hykerrellä ja hyristä tyytyväisyyttäni.

Koska sain juuri sen, mitä halusin. Ehkä kolmatta kertaa elämässäni.

Mutta ei se näin mene. Katkeran maljan kumoamista ei voi väistää kukaan, vaikka näyttäisi miltä. Lopulta tilit tasataan, ja se on minusta ihan oikein. Vaikka vaikealta tuntuu.

Tähän asti ollaan oltu puolalaisissa häissä ja peurajahdissa Clairtonissa. Sitten kuva leikkautuu savun verhoamaan taisteluun Vietnamissa. Taisteluhelikoptereiden säksätys kuuluu tänne asti. (”Saigon. I’m still in Saigon.”)

-Tiedätkö, mikä sinun ongelmasi on?

Tällaista tämä nykyisin on. AK-47 käteen ja vanhaa ja arvostettua konsulttia päin kuin olisi jo. Eikä tuo ollut mikään kysymys. Todellinen ongelma ovat tuollaiset tyypit, jotka uskovat tietävänsä toisia paremmin ja uskonsa voimalla työntävät muita pelastuslautalta hyiseeen mereen.

-Se, että uskot että tässä on kyse sinusta.

Jos olisin jaksanut olla hauska, olisin katsonut ympärilleni huoneessa etsiäkseni niitä muita, joista oli kyse. Mutta ehkä hän tarkoitti itseään.

-Ei, ei. Ei bisnes yhtä konsulttia kaipaa. Joko teet niin kuin sinulle sanotaan tai sitten alat koristella korsujen ympäryksiä kivillä. Siis jos metafora on sinulle tuttu.

Olisin voinut ponkaista pystyyn ja sylki pärskyen raivota, miten eksäni keisarileikkaa naisia (sirpillä?) Kätilöopistolla, mutta en jaksanut enää. Tunsin vuosien turhan ja turhauttavan työni painon leveillä hartioillani, jotka painuivat niiden omasta painosta ja luovuttamisen merkiksi kumaraan. Tahtomattani jouduin tuijottamaan lasittunutta katsettani uusien Enduro Dutto –kenkieni peilinhohtavista kärjistä.

-Sinusta on tullut taakka sen sijaan, että sinusta olisi kantamaan muita tämän vuoksen ja luoteen yli.

Oikeassahan hän oli. Minusta oli tullut echte hilfloser Helfer, joka vain pahensi toisten asioita ja tarttui yhä tiukemmin itse sotkemaansa saveen. Olisipa täällä joku puolustamassa minua. Mutta yksin oot sä ihminen, outplacement konsulttien keskellä yksin.

Vain numerot sun seuranas.

-Numeroiden valossa tuo edellä esittämäsi on ihan bullshittiä eli ihan päinvastoin! Minä olen viimeiset 10+ vuotta ollut tämän organisaation bisnesveturi, eikä kukaan, siis kukaan, pysty arvioimaan, missä olisimme ilman minua.

Hän hymyili valkoloisteisilla hampaillaan kuin shakinpelaaja, joka on juuri aavistanut vastustajan seuraavan siirron ja tietää kolmen siirron päästä saavansa vääjäämättä seurata sivusta, miten toinen kaataa kuninkaansa ja pysäyttää kellon.

-Edes numerot eivät pelasta, jos ROI, konversio mutta ennen kaikkea kongruenssi välkkyvät punaisella kvartaali kvartaalilta.

-Tiedätkö sitten itse, mikä pelastaa?

Siinä missä minä kuulostin ärsyyntyneeltä, hän oli itse itsetyytyväisyys.

-Ilman muutamaa! Eli teistä muutamasta on uskallettava luopua ja sitten kaduilta uutta tykinruokaa koneeseen.

Kyllä kyllä. Kun päätökset on tehty, puheet ovat turhia. Jos toivoin tätä, miksi minusta sitten tuntuu etäisesti ikävältä?

Hän kääntyi vielä ovella.

-Kyse on luottamuksesta.

Tämä oli kuin jostain halvasta elokuvasta. Miksi niitä muuten sanotaan halvoiksi, vaikka todellisuus on meitäkin halvempaa?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 198

Johonkin vaan

En minäkään ole helppo ihminen. Tai sellaisen vaikutelman olen ihmisistä saanut: tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin, ne kärsivät minusta tai minun takiani. Kaikki ihmiset, ei poikkeuksia.

Ehkä osittain siksi kärsin pakofantasiasta. Nimenomaan kärsin, en hekumoi. En ole kuvataiteilija.

Ajattelen, että pääsen täältä jonakin päivänä kauas pois. Ja toivon, ettei se päivä ole kaukana. Ja että kaukana on oikeasti kaukana.

En minä halunnut pahaa kenellekään. Harva haluaa.

Ehkä siksi kaikki tämä johti keskusteluun, joka alkoi kuin huomaamatta kahvin ääressä.

-Muistatko, miten me halusimme oppia ratkomaan ongelmia niin, että ne eivät uusiudu?

Tämä oli puhetta mies miehelle. Ja se kuulosti tutulta.

Tietoisuus omasta kutsumuksesta (yhdistettynä kypsymättömyyteen) pitää ihmisen koossa. Muuten se hajoaa. Katso nyt tätä maailmaa! Kerrankin esimerkiksi käy enemmistö, eivät poikkeukset.

-Ja sitten, katso meitä. Saimmeko jotakin aikaiseksi? Samat ongelmat toistuvat uudelleen ja uudelleen. Ongelmia väistellään ja niistä puhumista vältellään. Pahimmillaan ongelmiin on totuttu niin, että niitä ei edes nähdä. Liian usein ongelmia ratkotaan näennäisin keinoin. Kun todellisia juurisyitä ei ole tunnistettu, huomataan pian, että ollaan jälleen samojen ongelmien äärellä.

-No, ongelmia on kaikkialla, niitä on paljon ja niitä syntyy jatkuvasti lisää. Esiin nousseisiin ongelmiin pitää suhtautua positiivisesti, sillä niitä poistamalla voimme tulla paremmiksi. Kyky nähdä ja ratkoa pieniä ja isoja ongelmia on elintärkeä kyvykkyys millä tahansa toimialalla. Jopa se, että pysyy nykyisellä tasollaan, vaatii, että ongelmia ratkotaan samaa tahtia, kun niitä syntyy. Jos haluaa kehittyä, pitää laittaa uusi vaihde silmään.

-Heh, no, miltäs tuntuu: vedetäänkö läpällä vielä kerran?

-Vedetään vaan: Mitä oikea ongelmanratkaisu tarkoittaa ja mitkä ovat sen keskeiset elementit?

-Rehellisyys ja avoimuus.

-Mitä on kypsä ongelmanratkaisukulttuuri ja miten sitä rakennetaan ja vahvistetaan?

-Pysähtymisen kulttuuri.

-Mitä on A3-ongelmanratkaisumalli ja miten se auttaa parempaan ongelmanratkaisuun?

-Haastaminen ja halu.

-Mitkä ovat ongelmia tehokkaasti ratkovan organisaation tärkeimmät menestystekijät?

-Tiimityö.

-Mitkä ovat kolme yksinkertaista kysymystä, joilla voit heti aloittaa tekemään ihmisistä ympärilläsi parempia ongelmanratkaisijoita?

-Käytännöllisyys.

Tässä kohtaa meitä jo nauratti niin, että vatsojamme nipisteli kuin siellä olisi ollut pieniä, ilkeitä apinoita. Vielä 20 vuotta sitten tällaisilla veivauksilla oli edelläkävijän rooli. Nykyisin niitä myyvät (ja ostavat!) matalaotsaiset surkimukset, joiden elämä on kuolemaakin pahempaa. Nykyisin tämä tematiikka ovat minun top3:ssani poronhoitolain ja maatalousnäyttelyn välissä.

-Those were the days, my friend.

-Totisesti.

Ikävä tällaisesta ilonpidosta seuraa. Vihasin häntä eli itseäni jo nyt. Seuraavaksi täytyisi yrittää päästä hänestä eroon. Tunsin vastustamatonta halua iskeä lyijykynän hänen kätensä läpi niin, että kynä jäisi verisenä törröttämään pöytään kiinni.

Mitä se on, kun vastustamattoman halun vastustaminen ei tunnu missään?

Luulisi että ihminen oppisi olemaan yksinkertaisempi tai oppisi edes jotain. Mutta minunkin luuloni syntyy siitä, että olen nähnyt sellaista jossain elokuvassa.

Armo on hyvä homma mutta kaukana. Siinä on jotakin samaa kuin kerran on joka solullaan aistinut, että huoneessa on oikea nainen.

En tiedä, kuinka kauan voin jatkaa näin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 197

Aika paha

Tiedätkö, miksi puhe on halpaa? Siksi että tarjonta ylittää rajusti kysynnän.

Eli samasta syystä kuin armeija ei tee virheitä.

Kenenkään ei pitäisi joutua miettimään tällaisia. Siksi me teemme töitä: jotta unohtaisimme. Toinen (yhä yleisempi) vaihtoehto työnteolle on usein se, että joku, joka ei ole tehnyt päivääkään oikeita(?) töitä, keksii hyvän idean ja levittää sen omavoimaisesti siihen osaan organisaatiota, johon hänen kiilusilmänsä katseet ensimmäisenä osuvat.

Tänään oli kyse siitä, että kaikkien meidän Special Forcesta piti brändätä itsemme ja samalla luoda täysivaltaista omistajuutta hypermediassa. Hiljaa kysyimme mielissämme, eikö vähempikin riittäisi, mutta ei tyhjyys vastannut. Ihmisyys ei ole kauppatavara, ja universumi odottaa suunvuoroaan.

-Oman osaamisen näkyväksi tekeminen on mahdollisuus!

Oletko koskaan miettinyt, miksi kaikki nämä puheet alkavat aina alkeista? Näyttääkö yleisö brändikkään silmin alkeelliselta? Vai onko se vain hänen tapansa osoittaa tahto valtaan?

-Se on systemaattisesti oman ammatillisen statuksen kehittämistä, se on kanavavalintoja, viestien pohdintaa ja ajoittamista, se on hiotumpia särmiä persoonassa ja valikoima toimintatapoja ja työkaluja, joilla pyrimme viemään ammatillista elämäämme tiettyyn suuntaan. Ja huomaa: tarttumapintaa edellytetään nyt yrityksiltä, ei vain ihmisiltä.

Elikkä, elikkä.

Ihminen on sakeasti nyt yritys ja päinvastoin. Jollekin tämä kelpasi kuin lautasellinen lettuja, vaikka oikeasti juuri nyt pää on pidettävä viileänä kuin kylmälaboratorio.

Mutta nuo ihailevat katseet omiin slaideihin – mitä se on? Se on sitä, että palkitsee itsensä itsensä jakamisesta. Melko käpertyvää, vaikkei minulta mitään kysyttykään.

-Muistakaa sisältöinventaario! Ostopersoonat ja relevantit demograafiset tekijät kyllä seuraavat!

Ehdin jo kysyä itseltäni, mihin katosi se sopimus, ettei rimaa nosteta katon läpi, vaikka mitä tulisi. Että jossain kohtaa riittää.

-Sinä riität, kunhan levität siipesi! Anna kutsumuksesi näkyä.

Siinä se tuli. Jo oli aikakin, vaikkei sillä ole enää väliä.

Tässä kohtaa minun oli poistuttava. Excuse.

Minne: pois.

Joskus se vaan on kaikkien edun mukaista.

Katsoin taivaalle. Mitä oikein odotin näkeväni?

Tiedätkö, mitä tämä kaikki on? Tämä on lopun alkua, tämä on se liukumäki, josta leikki on kaukana.

Pakko kysyä

Miksi kaikki 12 kynää putosivat käsistä yhtä aikaa?
Miten nurkissa roikkuvat hämähäkinverkot näyttävät punaisilta?
Miksi valokuvista päät on leikattu pois?

Mutta ennen kaikkea

What happened all the fun in the world? (miksen pidä itsestäni?)

Kun istuu kiltisti neukkarissa silloin kun täytyy, selviää tästä.

Se on rutiini ilman poikkeuksia, sille pysyy uskollisena ja sitä arvostetaan. Mutta tärkeintä on, että tämä estää hairahtumisen. Ja sen kaikki vakavat seuraamukset.

Nyt istun tässä ja tajuan, että tällainen on vaarallisempaa kuin käki kellossa. Lasit edessä tyhjenevät, aika sanoo tik-tak eikä kairos taida olla minun jumalani.

Ne eivät anna minulle potkuja. Tämä ei ole toiveajattelua, minä tiedän. En siis voi ulkoistaa vastuutani. Minun on kuoltava tai lähdettävä. Jos olisin kotona, Luger olisi pöydällä valmiina syöksemään kidastaan vielä ne seitsemän muuta luotia sen jälkeen kun kaadun viimeiseen hengenvetooni parketille. Eikä ole ketään, joka ottaisi minut vastaan.

Huomaatko? Tämän takia neukkarissa istutaan. Tärkeintä ei ole saada jotakin aikaiseksi vaan estää tällaista tapahtumasta. Jos tämä on se joki, josta ei ole paluuta, joudun myöntämään, että myös minun elämäni filmattiin studiossa. Nou Marilyn.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 196

EI juuri kukaan

Et tunne ihmistä ennen kuin tiedät, mitä hän haluaa. Et itseäsikään.

Tämän lisäksi monet ihmiset päättävät joka päivä muuttaa elämänsä. Ne samat eivät koskaan tee muuta mitään. Tämä on aika miserable jos sitä jää miettimään.

Onneksi siihen/sellaiseen ei ole aikaa.

Työ, onneksi minulla on sinut.

Sinä täytät minun mieleni ja teet minulle niin hyvää päivästä toiseen. Olet aurinkoni. Ja jos työ olisi helppoa, kaikki tekisivät sitä.

Minä unohdan tämän kaiken ja sitten olen poissa. Ehkä ehdin tehdä elämässä vielä jotain oikeampaa ja rehellisempää. Se ei ole varman päälle pelaamista, se on hyppy tyhjään. Ja eksyminen on varmempaa kuin verbin ilmestyminen saksalaislauseen loppuun. Tai puuterilumen löytyminen pidätetyn autosta.

Miltä se tuntuu, kun entinen alainen asettuu sinua vastaan?

Ei sellaiset hyvältä tunnu. Siinä vaiheessa, kun hän vielä soitti nokkahuilua joulukuusen vierellä, minä tein jo riskien hajautusta pelkillä luvuilla ja psyykkeellä. Ja sillä, miten osasin kerätä tietoja kaikista niistä, joilla oli mitään tekemistä minkään asian kanssa. Ja sitten osasin puhua tulevaisuudesta kuin se olisi utopia tässä ja nyt. Saatat pitää sitä turhana taitona mutta vain siksi, ettet tiedä, mitä se on. Ja miten ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Pysyvästi.

Luotettava, rehellinen, oikeudenmukainen, vastuullinen, läsnäoleva, arvostava – siinä perusta kaikelle, myös työelämässä. Ja näillä pääsee todella pitkälle, niin se sanoi. En kai hänen mielestään kuunnellut ihan toivotulla tavalla, koska hän aloitti klassikolla.

-Meillä ei ole aikaa tähän.

Ajatella. Tällaisia lauseita. Kuultu jokseenkin moneen kertaan. Usein ei-niin-eettisten toimijoiden logiikkaa masentavalla tavalla kuvaten. Mutta minä & Solzenitsyn tiesimme, että kun antaa toisen puhua, pääsee pikemmin pois.

-Tästä sinä et enää selviä.

Kun on selvinnyt baut sata kertaa, moni muukin asia kuin sanat menettää uskottavuutensa. Paitsi minä, joka ei edelleenkään halua olla asia.

Pöydällä koreilevat mustikkakeksit olivat itse asiassa aika hyviä vaikka olivatkin halpoja.

Halvassa on joskus kalliin maku.

-Sinun olisi pitänyt tunnistaa oma johtajuutesi. Nähdä, missä olet hyvä ja missä on ihan selvästi kehitettävää. Tärkein työkalusi on itsetuntemus. Ei kalusi eikä edes tuo katse, joka kuvittelee näkevänsä kulman taakse.

Liiankin tuttua ja sitten siinä oli uusi sävy, joka sai huomioni. Vaikka minusta minua ei saanut puhutella näin.

-Olet menetetty, jos olet koko ajan itseesi tyytyväinen. Nöyryys on kehittymisesi hyvä alku.

Nöyryys – siinä sana, jota minä en kuuntele. Nöyrät perivät maan mutta vasta kun maata ei enää ole. Ei… minulla ole aikaa siihen.

-Kuuntele enemmän. Ole kuin amme vuorovaikutustaidoissasi.

Ole amme. Joo-o, minussakin helähtää luovuuden kiuas. Jopa tällaisina kiusallisina hetkinä, jolloin joku yrittää oikaista vanhaa puuta, joka mieluummin katkeaa.

-Ota tiimiisi itseäsi fiksumpia ihmisiä, jos mahdollista. Opettele arvostamaan erilaista osaamista.

Miksi hienot periaatteet eivät kuulosta hyviltä?

Siksi etteivät ne toimi käytännössä. Ne ovat kuin valvontakamera kuvaamassa täydellistä pimeyttä.

-Luota ihmisiin äläkä määräile.

Ei minun tarvitse määräillä, koska ihmiset osaavat pelätä minua. Määräilijät ovat pieniä ihmisiä, joiden elämä kirjoitetaan isolla ja sen nimi on Ongelma.

-Ennakkoasenne ja kyynisyys, siinä sinulle sokeria pohjalle. Säilytä uteliaisuus ja uudelleen oppimisen halu. Niin teet itsestäsi pitkäaikaisen johtajan.

Heh, mistä nämä kurpat, joita myös ex-alaisiksi kutsutaan, tulevat?

Kuka tänä päivänä oikeasti haluaa olla pitkäaikainen johtaja? Sellaisten elinajanodote on vaatimaton eikä heistä ihmisinäkään ole mihinkään. Aika harvoin asiat menee tasan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 195

Anna mun ees tilata sulle taksi

Se oli varmaan pari viikkoa sen jälkeen, kun olin aloittanut täällä. Istuin meidän nyhjäisessä (silloin, nykyään se kromia ja nahkaa ja luomukenialaista tarjoileva vegalattebaari) taukotilassa jonkun pikkupomon kanssa, joka katsoi asiakseen opettaa rookieta.

-Kato vaimolle voi soittaa aamulla siinä puol kasin aikaan, just kun se on lähössä töihin. Ja sanoo sille, et sun täytyy sanoo sille yks asia. Ja kun se kysyy, et unohditsä taas sun avaimet, niin sä vastaat, et eiku sullon toinen. Ja sit siihen perään, et heh, sä unohdit vaan mainita, et sullon Jarkon kanssa skösä puol kuudelta ja et sen jälkeen vois mennä yhessä pizzalle.

Kun en näyttänyt tajuuvani, se jatko vielä.

-Et tajuu vai? No kato, jos sattuu – ja usko mua, niin sattuu – et sulla jossain vaiheessa on joku toinen, niin sä voit aina sanoo, et sähän kerroit siitä, mut eukko ei kuunnellu. Kato tää on pitkäjänteisyyttä, sitä et sä oot all covered niinku kaiken aikaa. Kylsä opit vielä, mä vaan haluun vähä tasottaa sun tietä.

Sitten sain toverillisen läimäytyksen olkapäälleni. Sellaisen, jonka jälki ei tahtonut irrota suihkussakaan.

Takaisin tunnelmaan: on vain tämä hetki, istun neukkarissa ja kuuntelen jotain outoa lean-asiantuntijaa, joka on päässyt vauhtiin päivän epistolassaan:

-Oletko kokeillut to-do-listoja, huolellista tehtävien aikataulutusta ja muita perinteisiä ajanhallinnan välineitä? Sitten olet huomannut, että ne eivät toimi sirpaleisessa, tempoilevassa ja monien kuormittavien tehtävien työympäristössä!

Näiden nk. asiantuntijoiden varsinainen ongelma ei ole, etteivätkö he tuntisi asiaansa. Suurempi ja suurin ongelma on se, ettei ole mitään todellista asiaa, jota tuntea. Se on yhtä harmillista kuin pelata palloa ilman palloa tai harrastaa seksiä lomakkeen kanssa.

-Potentiaalisia tuottavuusloukkuja ovat esimerkiksi kokoukset, infoähky, reaktiivisuus, priorisoinnin puute, toimintamallien puuttuminen, tiedonhallinta, ylisuorittaminen, multitasking, kiltteys. Ajatelkaa! Niin paljon mahdollisuuksia hairahtua todellisen tekemisen tieltä.

Ja sitten mitä? Jo Isossa Kirjassa mainittiin kaita polku.

Kuka tahansa voi säätää sitä muutamalla maukkaalla sanalla tähän päivään niin että vähä- tai vääräuskoinen ottaa sen todesta ja maksaa pari donitsia muutaman tunnin seminaarista

Koska voi
Koska tämä on hotter than hell
Koska tämä antaa etumatkan ja tekee osallistujasta paremman kuin muut.

You feel me?

-Jos menettely, jolla työ tehdään, ei toimi, ei sitä noudattaen paraskaan tekijä onnistu! Onko tämä teille nyt kris-tal-lin-kir-kas-ta?!

Ihme uhoa! Ja tuollaisen kuulemisesta pitää maksaa. Keitä ne muut tarjolla olleet oikein olivat, kun tähän kutaleeseen päädyttiin? Tuntuu ihan lapsuuden Euroviisuilta. Suhteellisen lohdutonta eli karumpaa kuin ehkä koskaan.

-Näin Personal Lean Time Management työpaja parantaa työsi sujuvuutta ja hallintaa. Meidän työskentely täällä on sinun omien tilanteidesi työstämistä ja se puolestaan pohjautuu toimiviin ja tehokkaisiin Lean-ratkaisumalleihin:
– Tehtävien virtaus vs. kuormitus
– Arvoa tuottavat ja tuottamattomat tehtävät
– Pullonkaulat ajanhallinnassa
– Hukan vähentäminen

-Ja kaikki tämä tehostaa toimintoja ja parantaa tuottavuutta! Can you dig it? Itsearvio ja painopistealueiden vertaaminen toteutuviin tehtäviin on leanin soveltamista oman ajankäytön johtamiseen: hukkalista, oma työskentelytapa-tehtävä, ajatuksien jako ja uusien näkökulmien löytäminen. Verkostoituminen ja muiden alojen edustajien tapaaminen on a ja o, koska kaikilla on samat haasteet. Oivallukset johtavat omaan tekemiseen oivalluksiin! Jokaisen päivän juoksutus on käytäntö, oma esimerkki ja intensiivisyys!

Vel, vot känai sei? Ja kannattaako nykyisin sanoa vielä jotakin: aseman ja arvostuksen menetys vaanii jokaisessa sanassasi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 194

Risteys

Jos et tiedä, minne olet menossa, ei ole väliä, minne olet menossa. Näin sitä sanotaan.

Sitten yhtäkkiä neukkarissa joku alkaa puhua, vaikkei häneltä kysytty mitään. Melkein sama kuin kukaan ei olisi taputtanut politbyroossa Stalinin puheen jälkeen. (Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miksi nykyisin KAIKKI on käänteistä?)

-Ei ole mitään syytä vaipua synkkyyteen. Tässä prosessissa ei mene vuosia. Tiedän sydämessäni, ettei meitä lannisteta, koska on olemassa vastaus, jolla ovi aukeaa. Tämä systeemi voidaan kiertää, kunhan olemme kärsivällisiä ja sitoudumme työhön. Yksi hyvä idea voi muuttaa kaiken. Me emme lakkaa etsimästä. Tehdään vaan mitä täytyy.

Minulle tuli tunne että

Minun täytyy syödä.
Minun on päästävä ulos.
Tuo oli erittäin hyvin ulkoa opeteltu puhe.

Minä en saanut kahta edellistä, ja puheen pitäjä sai kaiken. Mutta tiedätkö: se on sellaista.

Yhtä totta kuin se, että neukkarissa omistajat odottivat minua.

Kuka heistä tällä kertaa voisi saada sydänkohtauksen? Vain sellainen, jolla on sydän. Tämä rajaa ehdokkaiden määrän… ehkä yhteen.

Ja mitä minun olisi muka pitänyt sanoa heille? On vaikea auttaa, kun ei tiedä, mikä on ongelma.

Oliko väärä valinta jäädä miettimään kahta vaihtoehtoa?

Ottaisinko vanhanaikaisen Message in the bottle –lähestymisen?

”Meillä ylläpidetään mielikuvaa harmonisesta organisaatiosta, jossa tehdään yhteistyötä sovitun strategian suuntaisesti. Todellisuudessa organisaatiot – muutkin kuin meidän – ovat monisäikeisiä verkkoja, joissa on sisäpoliittisia jännitteitä, risteäviä intohimoja ja eri suunnista puskee halua olla näkyvillä. Jotkut meistä näkevät nämä sisäiset valtapelit usein hyvin läheltä. Yksi kiinnostavimmista löydöksistä viime aikoina on ollut se, että meidän tiedottajilla ja viestintäpäälliköillä on vaikeuksia tunnistaa oman työnsä merkitys organisaatioiden päätöksenteon poliittisille ja vallankäytön ulottuvuuksille. (En usko että pystyn sittenkään puhumaan ihan niin tällaista mihin en usko…) Mistä tämä vaikeus johtuu? Moderni viestinnän johtaminen ei ole buffetpöytä, josta tarjoillaan sattumanvaraisesti sisältöjä aiheesta kuin aiheesta kaikkiin mahdollisiin kanaviin liiketoimintajohdon mieliksi. Se ei ole myöskään tauotonta seminaaritwiittausta tai ympärivuorokautista hortoilua sosiaalisessa mediassa. Työnsä osaava viestintä uskaltaa ottaa roolia organisaation sisäpolitiikan rajapinnoilla yhteisen suunnan synnyttämiseksi?” (Oh, England, my lionheart…)

Vai pitäisikö sittenkin lähestyä ongelmaa (riippumatta siitä, mikä ongelma on) Human actual spirit –näkökulmasta?

”Toisen kunnianhimo on toisen huomionkipeyttä. Huomiota ei vain suotaisi lahjattomalle. Mehän sallimme ylenpalttisen maineen ja menestyksen vain sellaisille, joiden kuvittelemme sen ansaitsevan. Meidän muiden yleisinhimillinen tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi sen sijaan tuntuu nololta: mitä se nyt luulee itsestään? Ketä varten minäkin bloggaan? Eiväthän kaikki toimet täytä epäitsekkään yleisen hyvän palvelemisen kunniakasta eetosta. Mutta uskon silti, että jokainen on jotain. Menestymättä, kykenemättä aina tekemään hyvää. Toivo lunastaa niiden odotukset, jotka ovat minuun uskoneet. Toivo kehittyä ihmisenä ja tekijänä, koska olen tietoisesti valinnut edistysmielisyyden elämänarvokseni. Olen päättänyt, että on ihmiselle ja ihmiskunnalle hyväksi pyrkiä kilvoitellen parantamaan suoritustaan.”

No, kannattiko? Olin kymmenen minuuttia myöhässä, ja pääni oli miettimisestä sekaisin. Teidän ei olisi kannattanut olla huoneessa kuulemassa, mitä esitin omistajille lyhyen tähtäimen strategisiksi painopistealueiksi. Vai olisiko sittenkin?

Meidän turhamaisuutemme on arvokkuutemme pysyvä vihollinen.

Tähän hienoon lauseeseen päätin puheenvuoroni ja niin kannattaisi sinunkin tehdä. You dig?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 193

Parempiakin ehdokkaita löytyy

Minusta ilo pitää ottaa irti sieltä mistä saa. Se on sellaista. Työssä on niin vähän iloa, että jos tämä tällainen ei ole välttämätöntä niin mikä sitten.

Niinpä istuin tyytyväisenä peiliseinän takana ja hymyilin itsekseni vinoa hymyä. Kyllä meikän kelpasi. (Jos luulet, että peiliseiniä on vain halvoissa FBI-elokuvissa, et tiedä bisneselämästä mitään. Mikä saakin minut epäilemään, että taidat olla töissä julkisella puolella. Oletko?)

Lisäksi tällainen vinoilu sopii hyvin sellaiselle, jonka mielestä sillat on tarkoitettu poltettavaksi. Ja kun avaat tarpeeksi ovia, ne kaikki avautuvat ja sulkeutuvat ja tiedät, etteivät ne johda minnekään. Ainakaan minne haluaisit.

Ehkä tämä riittää. Sillä muuten huomaan seuraavaksi makaavani jollakin sohvalla ja avautuvani vastentahtoisesti jollekin tyypille, joka tekee rahasta mitä tahansa.

Peiliseinän toiselle puolelle ilmestyi joku mies ja joku nainen. Miehellä oli vihreänharmaa liivipuku ja naisella ei näyttänyt olevan liivejä ollenkaan.

Joinakin hetkinä elämässä on tasapainoa.

Hetken näytti siltä kuin heistä kumpikin olisi kulkenut tähän hetkeen asti polkua, jonka varrelta he olivat poimineet kokemuksensa. Vaan mitä muutakaan elämässä lopulta on tarjolla.

Esimerkiksi se, että unohdin muistiinpanovälineeni ja kansioni työpöydälleni. En kyllä koskaan käyttänyt niitä, mutta nyt olisin tarvinnut niitä. Henkisen selkärankani vertikalisoimiseksi. Tämä on tehdas enkä minä ole työläinen. Haluan ympärilleni leluja, sitä minä haluan.

Yhtäkkiä toinen heistä, se liivi, alkoi puhua.

-Ja sinä olet vastavalmistunut?

-Joo, mutta mulla on työkokemusta ja kuusi vuotta.

-Ja millaisia kokemuksesi ovat?

-Erittäinkin hyviä! Elämässä joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät ole sinun juttujasi ennen kuin teet niistä sitä.

-Niin kuin esimerkiksi mitä?

-Tajuta, että sinulle maksetaan siitä, että ajattelet toisten ihmisten puolesta. Ja siksi toisille maksetaan siitä, ettei niiden tarvitse ajatella.

-Aika filosofista. Oletko ollut oikeissakin töissä?

-Ja mitähän ne voisivat olla?

Elämä on opettanut, että fyysinen lämpö on yksi asia. Ja se toinen on se, joka huokui nyt seinämän toiselta puolelta. Olivatko he siis pääsemässä asiaan? Vaikkei siis vielä oltu Dantea lähelläkään.

-Tämähän on yleinen ongelma: ei uskalleta kysyä kysymyksiä, koska pelätään vastauksia.

-Tuo ei varmaankaan tarkoita mitään?

–Tarkoittaa vain niille, jotka suostuvat tajuamaan.

Helppo umpikuja, tästä vielä selvitään.

-Eikö yleinen suuntaus ole kuitenkin se, että työn tulee olla niin hauskaa kuin mahdollista, vaikka sitten täytyisikin rikkoa sääntöjä.

-Minusta näiden sirrichardbransonien aika meni jo.

Vähän vaikeampi umpikuja, mutta ei vielä maanpako.

-Hyvä on. Miten sinä myisit tämän yrityksen minulle?

-Lähinnä mietin, pitäisikö minun myydä sitä.

-Miten tästä sitten sinun mielestäsi päästään eteenpäin?

-Ehkei pidätään.

Tätä pahemmaksi tämä ei tällä kertaa mene. Tai niin ihminen mieluusti uskottelee itselleen.

-Kuulostaako tämä siltä kuin osa ihmisestä leikkisi kuurupiiloa sen toisen osan kanssa?

Tällaisia ei tavallisesti kysytä. Ja siihen on syynsä: jokainen tekee omat mahdollisuutensa. Minäkin voin olla Peeping Tom, just for one day.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 192

Tuuheet puheet

Alussa saattoi olla sana, mutta epämääräinen tunne seurasi sitä heti.

Kyllähän jokainen tajuaa, että edellinen kuulostaa komeammalta, aivan jämäkämmältä kuin jälkimmäinen. Luulen, että osittain näiden jyhkeiden lauseiden & lausahduksien syytä on se, että jokapäiväinen elämä on tuudittautumista siihen illusioon, että sanoilla on

Todellista merkitystä
Runsaasti totuusarvoa
Kuu taivaalta

Luulen, että liian moni asia ei kestä päivänvaloa.

Huomaan, että luulen paljon. Minua se ei haittaa vaikka olenkin sitten yhtä hauska kuin laskuhumala.

Kello on vasta kymmenen. Aamulla.

Ja minä herään tähän kuumottavaan kysymykseen: minne olin menossa, kun olin alle 30?

En muista enää. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on se, etten ole muistanut koko asiaa näihin vuosikymmeniin vaikka olisi ollut hyvä.

Nämä ovat kylmän herätyksen hetkiä. Nämä:

-Joko toit listan tavoitteistasi seuraavaan kvartaaliin? Ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

En. Huomaatko, että tuossa on selvä ristiriita: elämästäni olisi tullut parempaa, jos olisin edes jotenkin pysynyt suunnassa. Mutta sen sijaan minun pitäisi olla pelleilemässä tässä jonkun shitty plänin kanssa koskien tulevaisuuttani.

Jos suostun tähän, lakkaan olemasta. No, ehkä en. Mutta tässä kalman haju on. Tässä elämässä.

Sen sijaan alan puhua.

-Minulla ei ole listaa.

-Ja miksi ei?

-Koska kaikki listat ovat syvältä. Ovat aina olleet.

-Jos minä pyydän listan, sinäkin teet listan. Niin kuin kaikki muutkin.

Tuollaisia sanoja ei kenenkään kannattaisi sanoa minulle.

Minun on aina ollut vaikeaa tehdä töitä kenellekään ja se on varmuudella ominaisuus, joka ei tästä miksikään muutu. Yhtä vähän kuin se, että olen aina halunnut nukkua yksin ja levittää raajani kuin laskuvarjohyppääjä. Olen parhaimmillani silloin, kun ympärilläni on runsaasti tilaa (ja/tai ihmiset pysyttelevät kaukana minusta). Lisäksi arvostan tilaa melkein yhtä paljon kuin vapauttani.

Vai onko vain niin, että en kuuntele, koska haluan muiden olevan sellaisia kuin haluan.

Milloin todellisuudestani tuli pakoa todellisuudesta?

Tiedän, että täällä on ihmisiä, jotka ankarina olisivat valmiit odottamaan minulta anteeksipyyntöä tai ainakin pahoittelua. En minä ole sellainen vaan tällainen:

-Jos pystyt perustelemaan yhdelläkin syyllä, mihin kukaan tarvitsee listaani, saat listan.

-Elämää eletään vain eteenpäin. Siinä sinulle perustelua.

-Ei perustelu. Jos elämää oikeasti täällä elettäisiin eteenpäin, kukaan ei kaipaisi ainuttakaan listaa. Lisäksi noiden listojen tekeminen muistuttaa kaksivuotiaan syntymäpäiviä: kuka oikeasti välittää paitsi se kaksivuotias?

Tätä selkeämpää viittausta en olisi voinut enää keksiä mokoman listoittajan älyllis-emotionaaliseen tilaan. Ja juuri siksi hän ei tajunnut eikä osannut lopettaa.

-Tiesitkö, että kun mies astuu huoneeseen, hän kuljettaa koko elämänsä mukanaan?

-Sou?

-Sitä, ettet sinä pääset tavoitteitasi ja niihin liittyviä velvoitteita pakoon, vaikka kuinka venkoilisit listojen tekemistä vastaan.

Kuinka vähän hän tiesi!

Minä pääsen pakoon mitä tahansa, jos vain haluan. Sitä on tuollaisten itikoiden vaikeaa tajuta, vaikka se voisi olla yhtä ilmiselvää kuin ilmiliekki. Siksi tuollaiset tyypit tuhoutuvat. Eivät siksi että he syöksyisivät liekkeihin – sitä he eivät uskalla – vaan siksi, että he saavat haluamansa.

Paitsi nyt. Koska vastustaminen on tällä hetkellä ainut asia, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 191

Hääräilyä ja mielistelyä

Pudotan tämän tästä ihan suoraan: mitä olisi sosiaalinen elämä ilman sovinnaista valehtelua päivästä toiseen? Siis vastapainona rehelliselle Olemiselle.

Korporaatioelämä kohottaa tuon valheen toiseen potenssiin.

Bisneselämä neljänteen.

Tästä porvarien verkosta setäni varoitti minua jo silloin, kun olin vielä sen ikäinen, että heiluttelin maton reunalla jalkojani. (Setä ei tiennyt, mitä oli tulossa: kaikki sote-&maakuntakiimailijat ovat yhtä pahoja tai pahempia, kommunismin paskaa edelleen kirnuavista kiilusilmistä puhumattakaan. Sieltä löydät todelliset loiset ja kansanviholliset!)

Ja sanon vielä tämän (ja sitten olen done): bisneselämä = mielikuvituksettomuuden määritelmä.

Kuka oikeasti voi olla onneton tässä ajassa, jossa kaikkea + mahdollisuuksia on otettavaksi ja käytettäväksi? Kun olen päässyt vauhtiin, voin yhtälailla olla sinut kaikkein hienoimpien ja siveettömimpien ajatusteni kanssa.

Ja tähän on tultu: elän maailmassa, jossa ei mikään on kaikki.

Luulen että kaikki täällä ovat väärässä. Minä mukaan lukien.

Eikä siinä ole mitään väärää, mutta silti kaikki on vinommassa kuin Pisan torni.

-Jospa keskityttäisiin hankkimaan asiakkaita.

Siinä sen sanoi. Yhteen lauseeseen kätkettynä ja palaverin viimeiseksi lauseeksi tuo oli hieno koho.

Jos lähtee analysoimaan, mitä täytyy tapahtua ennen kuin asiakashankinta voidaan käynnistää

mitä asiakashankinnasta parhaimmillaan seuraa – siis kaikkinensa – niin kyllä siitä jotain järkevää toiminnan tynkää voi saada aikaiseksi.

Iso JOS.

Mutta miten me olemme harhautuneet niin kauaksi todellisuudesta?

Lähdin kävelemään. Se on sellaista oikeaa elämää. Linnut laulavat, aurinko paistaa ja ihmisiä tulee vastaan. Minä voisin olla onnellinen mutta en ole.

Tuntui, että jotakin tärkeä oli unohdettu. Ikään kuin jätetty huomiotta, vaikka se olisi tärkeää. Tuntuu että tällaista tapahtuu kaiken aikaa.

Jos sinulla ei ole todellista valtaa, viivyttele, unohda, jättäydy. Suomeksi voi sanoa: ajelehdi.

Mutta mitä minä sanon: sanomisella ei ole mitään väliä. Merkitystä. Tarkoitusta.

Jos olisin ihminen, joka osaa käyttää sanoja, pitäisin tätä nykyistä töissä oleilemistani kuin olisin useamman tunnin aikaeron jälkeen makailemassa hikisenä ja väsyneenä hotellihuoneen sängyllä torkkuen, väärään aikaan ja paikassa, jossa en oikeastaan haluaisi olla. Ikkunat ovat auki, kuumuus ei hellitä ja jossakin kymmenen kerrosta alapuolellani kaupungin melu kuulostaa siltä kuin mikään ei voisi tappaa sitä. Sitten noiden kirkonkellojen kumina… Arki on täynnä helposti sivuutettavaa pyhyyttä, joka on kuin koiran unta: pinnallista, lyhytkestoista ja nopealiikkeistä.

On hetkiä, jolloin toivoisin, että elämässä olisi jotakin erityistä, muistettavaa. Ymmärrätkö sinä, mistä minä puhun?

Miksei elämässä ole oikeasti valinnanvaraa? Kun elämästä poistaa kaiken vähänkin taianomaisen, jäljelle jäävät nämä katakombit, joita neukkareiksi kutsutaan. Joita tosiuskovaisten sijaan asuttavat nämä haamut, jotka jaksavat uskotella, että he tekevät jotakin ja saavat jotakin aikaiseksi.

Mikä meidät panee tekemään jotakin?

Aikuiset eivät näytä enää tietävän. Olisi paljon parempi, jos mainokset jäisivät useammin näkemättä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty