Bisnestarinoita 119

Matala

Vt. toimari oli saanut itsensä vauhtiin kuin kesän lapsi.

-Tästä hetkestä lähtien me olemme matala organisaatio! Ei enää keskijohtoa! Ei enää esimiehiä! Tietenkin kaikki voivat edelleen tulla kysymään minulta asioita. Mutta toivon kyllä jokaisen sielun puolesta, ettei kukaan ryhtyisi mihinkään sellaiseen…

Me uskoimme häntä tietenkin. Miksi emme olisi?

Mutta ”me” ei koskaan ole kaikki eikä pidä ollakaan. Aina on joku, joka ei kuulu meihin. Eikä haluakaan kuulua. Joskus se on ihan fiksua ja firman kannalta välttämätöntä, toisinaan taas typerää egon kekkalointia ja veneen keikuttamista. Tällä kertaa itse itsensä uhriksi teki mies, jolla oli neonvihreä kuulakärkikynä lyhythihaisen ruutupaitansa rintataskussa. Jolla ei lähtökohtaisesti ollut mitään mahdollisuuksia kokovalkoiseen kesämekkoon pukeutuneelle vt:lle. Mutta joskus ruutupaitamiehet ovat sitkeitä.

-Millaisella aikataululla tämä tapahtuu?

-Tyyliin saman tien. Kaikki monon kuvaa katselevat saavat lähtöpäkitsin. Jäljelle jäävät saavat pikaisen uudelleenkoulutuksen itseohjautuvuuteen ja itseorganisoituvuuteen.

-Ja ajattelit, että saman tien muutos rullaamaan?

-No kyllä! Miksei? Ja todellakin miksei! Toimintaympäristö muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, eikä ainakaan minulla ole mitään halua katsoa meitä byrokraattisena organisaationa. Nyt otetaan jokaisen resurssit oikeasti käyttöön!

Kuulosti juuri niin järkevältä kuin käytännössä oli tyhmää.

Ei oikein taivu ihmisluonto organisaatioluonnon edessä. Mutta vt. oli vauhdissa.

-Johdon näkökulmasta toiminta on ollut ennustettavaa ja kontrolloitua, mutta olemme samalla unohtaneet tärkeimmän: sen, miten työntekijät kukoistavat ja kehittävät toimintaa eteenpäin. Ellemme toimi saman tien, hidasliikkeisyytemme koituu tuhoksemme ja kohta olemme Gozillana hautuumaalla.

-Tarkoittaako tämä todellakin sitä, ettei päätöksille tarvitse käydä hakemassa hyväksyntää keneltäkään?

-Kyllä, sitä se juurikin tarkoittaa!

-Eli me toivotamme kokeilukulttuurin avosylin tervetulleeksi taloon?

-Jotakin siihen suuntaan…

Huomasin ja huomasimme, että vt. epäröi. Oliko hän tulossa tolkkuihinsa? Ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea? Oliko kokeilu-sana sittenkin niin radikaalia, että siitä tulivat mieleen vain Neuvostotasavaltojen alkuajat tai peräti NEP-kausi?

Mutta sitten ahneus voitti.

-Globaali, verkottoitunut talous ja nopean tiedonkulun toimintaympäristö pakottavat meidät tähän! Olemme eläneet liian pitkään muuttumattoman toimintaympäristön logiikan mukaan, jossa olemme saaneet hioa prosessejamme loppuun asti. Täysi ihme että olemme vielä elossa!

-Kerro meille vielä, miten ihmiset saadaan mukaan tähän muutokseen, varsinkin tällaisella vauhdilla?

Ihmiset, siis me?

Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen mietin, että olenko enää asemassa, jossa voin vain myhäillen katsoa, kun toiset kärvistelevät ja sillä välin saan huomaavaisesti paimentaa heitä tarvitsematta itse muuttaa mitään.

–Sisäinen motivaatio on tietenkin a ja o! Ja kulttuuri – se on kaiken keskiössä!

-Varmistan vielä: tarkoittaako tämä kaikki todellakin sitä, että liiketoimintavastuu ja päätäntävalta jaetaan koko henkilökunnalle?

Näin vt:n ylähuulen kiristyvän. Hän vihasi kaikenlaisia varmistelijoita, koska oli itse sellainen. Siksi tämä takinkääntö oli yhtä yllättävä kuin mehukaskin. Tunsin vanhoissa luissani, että muutos oli menossa niin vahvasti sössönsööhön ja että paikkani auringossa eli pyramidin huipulla alkoi näyttää todennäköisemmältä kuin vielä koskaan.

Miten se vanha kunnon Adenauer aikoinaan valtaan päästyään lohkaisi: ”Ei kokeiluille!”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 118

Atomit

Eräällä etäalaisellani on tapana suuttuessaan hokea, että kohta hän räjähtää atomeiksi. Olen mielessäni toivonut usein vastaavissa hetkissä, että voisin poistaa atomini kierrosta kokonaan ja sanoutua irti maailmankaikkeudesta. Se tuntuisi lopullisemmalta.

Etäalainen ei tarkoita, että hänen toimistonsa olisi Seattlessa.

Hän on vaan periaatteessa jotakin alempaa rotua, jossakin aivan toisessa yritysulottuvuudessa, ja tapaan häntä sattumalta korkeintaan pari kertaa vuodessa. Tai ehkä pikemmin minä edustan hänelle herrarotua, jota hänen tulee henkensäkin pitimiksi katsoa ylöspäin.

Tällaista ei tapahdu enää kaikkialla mutta meillä kyllä. Olen kuullut, että joillakin työpaikoilla esimiehen luo mennään kaveeraamaan.

Se on kyllä liikaa. Ei sellaisesta hyvää seuraa. Komentoketjut hämärtyvät ja kohta ei enää tiedä, ketä totella ja kenet panna tottelemaan. Ihan punakaarti! Tai ruotsalainen työpaikkademokratia! Tai ELY-keskus! (en tiedä, mistä tuo viimeinen tuli)

No niin. Siispä törmäsin tähän etäalaiseeni kävellessäni itsetyytyväisenä lounaalta takaisin ofisille, ja jostakin nenääni tulvahti kesäheinän läpitunkeva haju. Ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli hänen uskottavuutensa tuhoaminen. Mutta sitten pohdin, ettei hän toisaalta koskaan kuulunut sisäpiiriin…

Tilanne oli pulmallinen. Varsinkin kun meillä kummallakin oli vielä työpaikka. Samassa talossa vieläpä, tosin eri rakennuksissa.

Hän oli ollut fiksu valinta silloin 20 vuotta sitten. Mutta 20 vuotta sitten on pitkä aika. Kuinka moni oikeasti uskaltaa miettiä, mitä kaikkea siinä ajassa ehtii tapahtua.

Miten ihmiselle käy 20 vuodessa??

Erityisesti sille ihmiselle, joka on rutiineille ja tavoille altis, tottumusten ohjaama aina synnytyskanavasta polttouuniin asti.

Katsoin tuota ihmistä ja tajusin syvän pysähtyneisyyden ja jälkeenjääneisyyden porhaltavan minua kohti. Hänen valkoinen, kolmiosainen kesäpukunsa oli muodikkaasti ryppyinen ja kaulassa oli rennosti sitaistu keväänvihreä huivi. Lisää virhepisteitä tuli mustista tennareista.

Minulla oli puoli sekuntia strategiaan eikä sitäkään strategian sanoittamiseen.

Mutta iästäni huolimatta olen liaani, tuo ketteryyden bambu.

-Ville, hyvä kun törmäsimme!

Sitten vinkkasin hänet aivan viereeni ja aloin kuiskia hänen korvaansa.

-Ota selvää, mitä G-osastossa oikein on meneillään. Ja sanomattakin selvää: raportoit vain minulle.

Mikään ei saa pönäkkyyttä vahvistumaan yhtälailla kuin salainen tehtävä. Mikä tärkeys! Millään toisella yksittäisellä asialla ei ole yhtä helppoa huijata kurjuuteen syöksynyttä ihmispoloa kuin antamalla hänelle ja vain hänelle outoa tekemistä.

-Hoitanet asian?

-Totta kai! Onhan tunnuslauseeni: tutusta voi tulla vieras silmänräpäyksessä.

Nyökkäsin vakavana vaikka olin kuolla nauruun. Ei tällaista tapahdu oikeasti, ja silti seison keskellä tällaista kolmannen luokan farssia.

Tiesin, että nyt jos koskaan oli oikea hetki ryhtyä vainoharhaiseksi.

Kuljin hitaasti kuin jokaista askeltani tietoisesti harkiten (”Oikea kävely”) ja mielessäni pyöri vanha lause: sinulla ei ole enää paikkaa täällä.

Lause oli kiusallinen seuralainen, sillä se saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Nyt minun oli oltava selkeä, ehkä selkeämpi kuin koskaan. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: käännän itseni pois päältä, lakkaan olemasta henkilökohtainen ja samalla teen itsestäni ainakin omissa silmissäni yli-ihmisen. Ja sitä olenkin, sillä olen itse valinnut olemiseni tason ja muodon. Ja voin kertoa sinulle suoraan sen: siihen ei pysty kuin harva ja valittu.

Näitä sisäisiä liekkejäni lietsoessani ja valkeita purjeitani ihaillessani päädyin kuin huomaamattani deskini ääreen ja vt. katseli minua kummissaan.

-Mikä suo minulle tämän ilon?

Sitten hän kertoi, että olin hymyillyt kauneinta hymyäni tajuamatta sitä itse. Ehkä kontrollin saattoi kadottaa yhtä nopeasti kuin sen on hankkinut. En halunnut uskoa sitä, joten ainakaan minulle ei käy niin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 117

Alkukantaisia haluja

Minä, niin, en ole innostunut näistä lauantai-illan palavereista. Vaikka on niissä omansa tunnelma. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaikki odottavat hetkeä, jolloin voisi ylittää pimeyden virran ja astua neonvalojen syleilyyn. Niin kuin silloin nuorena. Kun ilta päättyi syvälle sademetsään, hiki höyrystyi ja äänet puhuivat sinulle suoraan. Muistatko vielä?

Kuvittelen nämä palaverit autoajeluiksi. Sellaiseksi kruisailuksi.

Että joku kääntelee rattia, painaa jarrua vain jos tarpeen ja kaasu on se pääasia. Se saa minut meditatiiviseen tunnelmaan. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Ajelimme siinä siis leppoisasti itseemme tyytyväisinä epämukavuusalueellamme. Meistä oli tullut sellaisia, kaiken kokemamme ja oppimamme jälkeen. Se on maailma, jossa sadepisarat näyttävät tähdiltä.

On tässä setapissa jotain outoa: ketään ei velvoita saapumaan paikalle – kaikki saapuvat paikalle. Kokemus taantumisesta kansakouluun, jossa yksi puhuu ja muut kuuntelevat ja korkeintaan nyökkäävät huomaamattomasti.

Mutta näin on aina ollut. Voit kuulla illan pimenevän ja kutsuvan. Ja me istumme neukkarissa.

-… nyt monilla korostuu turhautuminen muutoksen tahdista ja vaikutuksesta. Aikaisemmin ei ollut näin suuria ja nopeasti tapahtuvia muutoksia käsillä. Mutta kaikki eivät voi olla seikkailijoita vaan osan on pidettävä luola siistinä, valmistettava ruoka kumuloituneen osaamisen oppien mukaan ja ehdittävä opettaa yhteisön kartuttama tietotaito uusille jäsenille. Muutosvastarinta on hyvä. Se kokeilee ja koettelee. Väitetään, että yhteisö lähtee kyllä mukaan, jos muutos vie sitä eteenpäin. Tai että muutosta on tehtävä kulttuurin ehdoilla tai se ei synny…

Muistan ne ajat, kun musiikki muuttui yksittäisistä äänistä äänimatoiksi ja –väreiksi.

Tämä muistutti sitä, samaa konstruktiota, kontekstuaalisuutta… Tämä tasainen humina, joka joskus oli puhetta ja jolla oli selkeitä, jotakin tarkoittavia merkityksiä, kulkee nyt ohitse ja kuormasta voi poimia haluamansa mutta ei ole pakko. Jossakin joku soittaa delta bluesia ja se tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta ei sinun tarvitse liikahtaa vaikka liikutut.

-… joustava johtamisjärjestelmä edellyttää hyvin edistynyttä johtamiskulttuuria. Johtajia jotka ymmärtävät, mistä leipä tulee pöytään, mutta samalla kykenevät etsimään uusia metsästysmaita. Juuri nyt katsotaan, että systeemiajattelu on johtajan ja muutoksen paras työkalu ja lahja. Mihin katsotaan huomenna? Olemme viime viikkoina kuulleet, että organisaatiomuutos on joidenkin tämän organisaation ”johtajien” ainoa työkalu. Ja että muutoksella saadaan tehokkuuden tuntua ja että joillekin se on vain vallan väline. Että saadaan huomio kohdistettua epäolennaisuuksiin, jotta ei ehditä havaita epäpätevyyttä tai todellisia kehityskohteita. Että on annattu epäpäteville liikaa krediittiä epäpätevyyden kätkemiseen vaadittavasta pätevyydestä. Ylempänä hävettää sen alemman kerroksen palkkaus eikä osata kohdistaa irtisanomisia. Tämä on se, missä me olemme juuri nyt, tämän viikon päättyessä…

En ole avain. Olen vain minä.

Joskus urani alussa ajattelin, että täällä tyydytetään vain alkukantaisia haluja. Nyt ymmärrän paremmin. Ei tämän tarkoitus ole palvella alhaisinta, vaan sitä, mikä meissä on eniten ihmistä. Tämä näkemys puolestaan nostaa esiin monenlaisia ongelmia. Esimerkisi muistin ja improvisaation välisen yhteyden, josta mieli luo halutessaan kyvyn poiketa alkuperäisistä asetuksista ja koodista. Toiston kautta pitäisi syntyä vaihtelua. Mutta nämä ihmiset hämmentävät minua, ne eivät epäile itseään, koska tietävät, että tietoisuus on rasite. Ja sen seurauksena tulevat ahdistus, itseinho ja syyllisyys.

– … toi esiin yrityskulttuurin syvyysulottuvuuden. Alimpana perususkomukset jotka yhteisöä ohjaavat osin tiedostamattomasti, arvot ja artefaktit pintatasolla. Organisaatiolla voi myös olla traumoja ja alitajunta. Nämä käsitteet voivat auttaa ymmärtämään sen luonnetta ja siellä tapahtuvaa näkyvää käyttäytymistä. Pidetään kiinni vanhasta, tutusta ja turvallisesta, jotta olisi hallinnan tunne.Ajattelutavan ja toiminnan muutokseen vaadittavaa itsetutkiskelua ei tehdä. Ei yksilönä eikä yrityksenä. Lisäksi suomalaisessa yrityskulttuurissa ei arvosteta yrityskulttuuria tai ymmärretä edes sen olemassaoloa. Pääasia, että kaikki tekee töitä otsa hiessä. Mitä jos muutokseen voisi saada hallinnan tunteen? Helpottuisiko muutos? Illusion of control ylläpitää usein status quon…

Emme kyseenalaista valintojamme ja odotamme käskyjä.

Elämme tiiviissä silmukoissa aivan kuten minä olen jumissa muistoissa tai unessa elämästä kauan sitten. Työ rauhoittaa minua. Rutiini on minulle paras lääke. Täällä jäävät henkiin vain ne, joilla on vakaumus. Tämä on syvempi peli ja siksi se viiltää syvälle. Yritän olla välittämättä mutta epäonnistun. Siksi en enää kysy, miksi Jeppe juo ja miksi kaupungin syke saa minut värähtelemään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 116

Päivänsä päättävät miehet

Yhtä asiaa naiset eivät koskaan tule tajuamaan. Sitä, miten hauskaa on kokoontua miehissä neuvotteluhuoneeseen, sulkea ovi ja tuntea olevansa omiensa joukossa, turvassa.

Voipi juoda kahvia tai olla juomatta,

voi tehdä äkkijyrkkiä mutta oikeita päätöksiä tai olla tekemättä, tuntea ahdistuksen nousevan ja laskevan. Ja kaikki tuo tapahtuu hengessä, joka ennen oli enemmän kuin itsestään selvää, se oli luonnonlaki. Hengessä, joka päästää kahleistaan sieluista parhaat ja antaa niiden lentää.

Kun me kaikki viisi olimme koolla, viimeinen laittoi oven takalukkoon ja veti sälekaihtimet alas. Kuului vain loisteputkien turvallinen surina, kun kaikki löysäsivät kravattinsa ja antoivat ylipainonsa näkyä. Sehän on vaurauden merkki. Se, ettei tarvitse välittää. Sitä se todellinen vauraus on – runsautta olla iho napinlävistä vilkuttaen.

Sitten tapahtumat etenivätkin vauhdilla. Tai siis heti kun valitsimme puheenjohtajan. Hänpä kopautti nuijallaan pöytää ja silloin olimme valmiina, me virmavarsat.

-Montako miestä? Tarvitaanko nimenhuuto?

-Kaikki paikalla, herra puheenjohtaja!

-Istukaa! Ja kaaatse ekskeliin päin!

Niin me katsoimme diassa tuoksuvaa päivän ensimmäistä pizzaa, joka oli jaettu neljään eri kokoiseen palaan. Parasta tietysti oli, että punainen pala eli tuotto oli heti toiseksi suurin vihreän palan eli liikevaihdon jälkeen.

Me olimme menestyjiä ja meille tuli menestyksen nälkä. Tilasimme pizzat saman tien. Viisi perhepizzaa ja normaalit ruokajuomat. Tunnelma alkoi vapautua.

-Huomio!

-Sir, yes, sir! tuli aivan yhdestä suusta.

-Aika purkaa strategia palasiksi. Kuka on valmiina?

-Minä minä!

Tässä joukossa kaikki ovat aina yhtä innokkaita. Miksi? Siksi että

Kaikki ovat sitoutuneita.
Kaikki tuntevat vastuunsa.
Kaikki ovat innostuneita.
Kaikki ovat yhtiön miehiä.

Se on kunnia, joka määrää miehen tien. No guts, no glory.

Me kaikki rakastamme Suomea. Mutta jokainen tietää, miten raskasta on toisinaan rakastaa tätä synkkää ja harhaan astuttua maata.

-Strategia, se on vain pala paperia kunnes meissä on tarpeeksi miestä marssimaan se todeksi!

-Me emme jalkauta, me vyörymme!

-Ja meidän taktiikkamme on aina riittävän strateginen!

-Käsittäminen – se kuuluu niille, jotka käyttävät pelatessaan golfhanskoja!

Me aloimme lämmetä. Tilasimme lisää pizzaa.

Eikä mitään Härkistä vaan kunnon Mafioso tuplapekonilla, majoneesilla ja extrapepperonilla. Oi että on hyvä syödä pizzaa! Se tekee niin hyvää sydämelle!

Mitä me oikeastaan teemme strategialla, kun meillä on tällaisia miehiä?

Sitä, ettei meidän kaltaisiamme miehiä enää valmisteta! Kuollaan sukupuuttoon mutta kuollaan arvokkuudella, jollaista näki viimeksi Indokiinan sodassa. Ehkä. Niin me ajattelimme.

Koska me tiesimme. Miten asiat olivat. Miten asiat ovat.

Se on kuin pienen, vastasyntyneen käden tiukka puristus sormen ympärille, vaikkei maailmasta ole vielä paljon ymmärrystä.

Ilta alkoi viiletä. Sen haistoi kolminkertaisten ikkunoiden läpi.

Muut olivat jo lähteneet, vain me seisoimme jämäkässä haara-asennossa meidän suuressa aulassamme. Katsoimme korkealla päätyseinällä roikkuvaa Kekkosen kuvaa ja teimme sille kunniaa. Vain kurjia vätyksiä oli äänestetty valtaan Kekkosen jälkeen. Tunsimme, että olimme suomalainen rallikuski, Teemu Selänne, talvisota – ja silloin wunderbaumin ikihonkainen tuoksu pääsi meistä ilmoille.

Niin se on, viimeiset miehet jäävät seisomaan päivän päätteeksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 115

Missä vika

Toiset ihmiset pitävät minut järjissäni. Tähän olen tullut, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olisin seonnut noin triljoona kertaa, ja vaatimaton menestyksenikin olisi ollut ihan turmiolan tommi ilman muita.

Olimme matkalla ultratärkeään bisnesmiittiin, vt. toimari ja minä.

Kärsin jo eilisestä lähtien tästä matkasta. Onneksi vt. luukutti auton hinnan maksaneesta stereoelämyssysteemistään Kaija Koo:ta kuin teinimimmi ajaessaan kavereidensa kanssa pallirallia korttelin ympäri .

Tie ei laske tunteja ja mulla on aikaa.
Jos mä koitan nukkua niin nousen ilmaan.

Eli minulle jäi aikaa ajatella omiani. Minä kutsun niitä unelmiksi. En tiedä miksi.

Ne olivat kertyneet minuun kuin sisäinen märkäpuku,

joka ei suostu kuivumaan tulessakaan. Lapsuuden haaveita, aikuisen toiveita, höpöjä päiväunia, vakavia ja sydäntä kouraisevia syviä ihanteita paremmasta ihmisestä, …

Mutta nämä vanhat eleet ovat vain liikkeitä. Ne liittyvät muistoihin.

Jokainen uusi tapahtuma rapauttaa muistoja, kunnes niistä on tuskin mitään jäljellä. Jokainen tarina jyrää vanhan alleen. Silti jotakin jää odottamaan poistoa. Nämä ovat niitä kiusallisia muistoja, jotka kohoavat pahaa-aavistamattomaan mieleen usein vielä hetkellä, jolloin niitä vähiten kaipaisi. Hetkeksi ovi on auki, mutta se on door less entered.

Niin kuin nytkin: se partasuu kommunisti, joka opetti meille matematiikkaa yläasteella ja jonka missioksi elämässä tuntui muodostuneen minun kiusaamiseni hengiltä. Kaikki silloiset tappofantasiani levähtivät sisäisen teatterini näyttämölle kuin suunnaton valokeila.

Onko tässä riittävästi? Riittävästi, jotta ymmärtäisit, miten sekapäinen/iloinen olisin, elleivät toiset ihmiset jollakin oudolla tavalla haastaisi minua. Siis tulemaan mieleni kaoottisista maailmoista tänne, missä muut näyttävät elelevän elämäänsä, kuka epätoivoisena ja kuka riemumielin.

Haaste voi olla tömähdys. Niin kuin nyt.

Vt. napsautti sormiaan ja Kaija vaikeni.

-Siis sanoitko sinä, että sinulla on ne luvut päässäsi?

-Joo

-Eikä mitään pointteja tarvita?

-Ei.

-No hyvä sitte!

Sormien napsautus ja Kaija palasi huutamaan kaipuutaan naaraana mutta myös ihmisenä.

Ehkä on ollut kokonaan väärä ajatus pitää ajatuksia ominani. Mahdollisia lähteitä on niin monta: kaikkien ihmisten puheet elämäni aikana, kaikki luetut sanat ja siihen kollektiivinen alitajunta alle. Kaikki kerrokset koko ajan käynnissä ja niihin vapaa pääsy.

Ei ihme, että tuntui joskus siltä, ettei enää jaksa.

Ensin muistelin sitä hetkeä, kun olin tullut taloon. Sitten sitä, kun vt. oli palkattu ensimmäiseen hommaansa. Näiden kahden hetken välissä oli tyhjyys, sitten se tapahtui: uusi maanjäristys, ehkä myös maanjärjestys. Vt. meni oikealta ohi ja minä jäin nyrkki taskussa vihaamaan kaikkia.

Vt:llä oli sellainen hauska ominaisuus, että kun häneltä kysyi jotain vähänkin konkreettista vaikeampaa, hän saattoi jäädä tutkimaan sitä pitkäksi aikaa. Siirryin siis ennakointimoodiin, jossa taklasin hänen typerät kysymyksensä jo etukäteen.

-Oletko miettinyt tätä rauhattomuutta, jatkuvaa levottomuutta – mistä se oikeastaan syntyy?

Vt. ei vastannut, koska vastausta ei ollut.

Eikä hän ollut niitä tyttöjä, jotka keksivät sellaisen.

Niinpä me ajelimme läpäisemättömässä peltisessä purnukassa eteenpäin kohti uusia mahdollisuuksia ja tunsin, ettei tilannekontrolli ollut tällä kertaa pelkkä illuusio.

Paitsi tämä unia näkemätön uni, jossa tajusin, että aiemmin silmänikin olivat sinisemmät. Nyt ne ovat harmaantuneet kuin vt:n juurikasvu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 114

Mietojen juomien etämyynti

Joudutko usein väittelyyn vai oletko sitä tapettiainesta, jota ei erota hyvänkään kuivakakun ainesosista?

Olen edellistä ja ylpeä siitä. Paitsi tänään.

Mikä tässä päivässä on, että kaikenlaiset vänkkääjät tulevat uhoamaan ja haastamaan ja ennen kaikkea vaatimaan sinua puhumaan aiheesta, josta et tiedä mitään.

Yrittävät kuljettaa sinut pimeälle kujalle, jossa kolkkaavat sinut.

Ei tämä ole reilua, mutta vain itkupillit valittavat siitä. Siksi minäkin vaikenen, ehkä lopullisesti. Paitsi että huutoon vastaan kyllä.

-Onko sinusta joillekin johtajille muutos kuin henkilökohtainen tappio ja se kyseenalaistaa heidän saavutuksensa? Eihän muutoksen tarve välttämättä tarkoita, että ennen tehtiin väärin vaan että olosuhteet muuttuvat. Että teollisen ajan peruja olevasta tuote-, tuotanto- ja hintalähtöisestä ajattelusta sekä organisaatiosta, joka on betonoinut sen, on tullut ongelma.

Kyllä minä tämän pelin osaan, jos joku haluaa tälle linjalle lähteä. Urpot! Eivät saa koskaan tietää, mikä heihin iski. I didn’t see it coming on vain kalpea aavistus siitä tuu-tasaselle-niin-tiput-rososelle-nuoruudesta, jonka keskeltä jouduin taistelemaan tieni ulos.

-Mielestäni kyseessä on kompleksinen, kokonaisvaltainen ja systeeminen asia, johon vaikuttavat yrityksen/organisaation toimiala ja toimintaympäristö, historia, arvot, kulttuuri, uskomukset ja kokemukset, organisaation rakenne, johtamisjärjestelmä, keitä on rekrytty ja millä periaatteella, palkitseminen, toimintamallit, miten on menestytty jne.

Huomasitko tuon jne:n? Kyllä täältä lähtee!

Ja tältä työpisteeltä lähtee jokainen paljon nopeammin kuin tänne tuli. Eivät tiedä, että alfan paikalle pääsemiseen tarvitaan alfan tappaja. Oletko tappaja? Niin arvelinkin. Ja silti näitä yrittäjiä riittää. Vaikka kuka heitä kehtaa sanoa yrittäjiksi?

Silti seuraava on jo valmiina naarmuttamaan pöytäni kulmaa.

-Miten se onkin, että startup-vaiheessa oleva yritys on exploring moodissa etsiessään uutta ja toimivaa liiketoimintamallia. Luovuus, innovointi, uusi ajattelu, kokeilut ja tekemisen meininki kukoistaa. Sitten aletaan viilata ja vauhdittaa kehitetyn liiketoimintamallin toistoa ja tehostamista. Ja siitä onkin vaan pieni askel siihen, että menestys tuottaa ajattelu- ja toimintatavan: ”Kokemuksemme mukaan, kun ajattelemme ja teemme näin, menestymme.” Tästä seuraa myös ylimielisyys ja asenne: ”Me tiedämme ja oomme tosi kovia.” Ehkä tätäkään menestyvää yritystä ei pelasta mikään?

Jos olisit korvannut tuon sarkastisen kysymysmerkin rohkeasti huutomerkillä, olisit oikealla tiellä. Mutta

nyt olet hukassa kuin lammas suden vaatteissa.

-Näin minä olen taklannut tuon haasteen: Jotta olemme välttäneet jäykistymisen ja ”tehtiin asioita, jotka aikanaan oli oikeita, liian pitkään” -tilanteen, olemme alusta pitäen rakentaneet toimintamallin, jossa on fiksusti tehostettu ja skaalattu nykyistä toimintaa ja samalla luotu ja kokeiltu uusia juttuja, tuotteita, palveluita ja liiketoimintamalleja. Tavoitteena on ollut meidän liiketoiminnan disruptointi ja kannibalisointi ja nöyrä ylpeys omasta menestyksestä: ”Olemme tehneet loistavia juttuja, mutta emme kuvittele, että se riittää tulevaisuuden menestykseen”. Kun tältä pohjalta on muotoiltu kulttuuri, rakenteet, toimintamallit, johtamisjärjestelmä, strategia jne, sillä on tehty mahdolliseksi samanaikainen exploring-executing ajattelu ja toiminta ja jatkuva uudistumiskyky.

Huomasitko: taas jne! Kuka tahansa valloittajanalku kalpenee tajutessaan, että vastustajalla on käytettävissä rajattomat resurssit, sellaiset, joiden ääriä ei näe vaikka haluaisi. Ja vielä: olisin voinut tuhota kaiken kyselemällä retorisella kysymyksellä, vai mitäs sinä ajattelet.

Ei, tämä on ote talonkirjasta. Ja sen salaisuuden vien mukanani hautaan. Kukaan ei juo minun tilaamia juomia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 113

Paljon johtamista

Heräsin aamuyöstä tuttuun lauseeseen: ”I love you but business is business.”

Ei mitenkään paras mahdollinen alku päivälle, muttei huonoinkaan. Mutta ei kyllä myöskään paras mahdollinen päivä alullekaan: tänään pitäisi launtsata uusi tuoteperhe, jonka jotkut valopäät olivat kehittäneet meidän ofiskompleksin länsisiiven neukkareissa (tiedät ihan hyvin mitä se on!). Homma oli salainen eli mitään ei tietenkään ollut testattu tulevilla asiakkailla.

Epäilin vahvasti, ettei sellaisia ikinä tulisi. Ja samalla sitä, että viidakon lain peräänkuuluttaminen ei johtaisi mihinkään. Luulen, että meiltä on ollut sytytyslanka kadoksissa jo jonkin aikaa. Siis siitä lähtien kun… minä vuonna ne hakivatkaan vapaaehtoisia sen Ceaușescun teloitusryhmään?

Sitten nuoret rehvakkaat äijät ja se kiintiötyttö tulivat lavalle ja me taputimme. Ja rokki soi.

-Jausa, jausa, cool, man. Tänään on luvassa dynamiittia!

Aikamoinen sisään astuminen.

-Joo, meillä on ollut todella rennot kolme kuukautta ja tänään se paljastuu.

Näyttäkää meille sitten jotakin hyvää.

Slaidit alkoivat pyöriä sellaisella vauhdilla, että keskivertoflegmaattinen ihminen alkoi vaistomaisesti voida pahoin. Samalla en voinut välttyä siltä kokemukselta, että tämä oli oikeastaan kuolemanhiljainen rämeikkö, jonka päälle oli pinottu melua ja melskettä.

Vaan mikä minä olen sellaista arvostelemaan. Fiilis ja mielikuvat myyvät nykyisin jopa Peräkorven insinööreille eikä vain Punavuoren hypermediapajaan.

Mutta kyllä tässä silti pää muuttuu kiveksi ja se vähäinenkin kognitio rapautuu.

Mitä he nyt oikeastaan halusivat myydä?

Tuote oli simppeli: virtuaalinen 3D-akvaario, josta saattoi omin käsin poimia mitä tahansa syötävän ja muun mielihyvän välillä. Ja saman tien kun poimit sen käteesi, tapahtuma veloitettiin luottokortiltasi ja tavaran tai palvelun toimittamiseen käytettävä aika kotisohvallesi alkoi laskea lukua alaspäin.

Näpsäkkä homma. Siis jos jengi alkaisi käyttää tätä intuitiivista ja itseoppivaa palvelua, tässä voisi olla menestyksen alkeet. Mutta vähän kyllä epäilen tämän hupparijengin kykyä saada ketju pelattua kirkkaasti asiakkaan luo. Varsinkaan, kun mitään käsitystä ei ollut, olisiko kukaan kiinnostunut. Ja saataisiinko toimittajien kanssa sopimusta aikaiseksi.

Homma oli levällään mutta fiilis hyvä. Skumppaa ja pikkusievää syötävää – meidän ei tarvinnut kauaa sponssien perään huhuilla. Tässä vähässä valossa me sitten kirmasimme kukin tavallamme pöydän antimien kimppuun. Ja skumppaahan on aina kiva juoda.

Kyllä minua silti häiritsi tuon selvästi ryhmän alfan aseman itselleen ottaneen tyypin status. Aika-luulen-itsestäni-kaikenlaista-paljon-juuri-siksi-etten-juuri-mitään-mistään-tiedä. Vielä kun tiesin hänestä aika darkkeja asioita. Hän esimerkiksi syö Burger Kingissä ensin hampurilaisen ja sitten vasta ranskalaiset.

Mikä sinusta on hyvä käännös Mental institutille?

Mutta, onhan se todettu moneen kertaan, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta saada tänne parhaita. Siksi avuttomammatkin kädet ovat tarpeen.

Tuli siihen vt. toimarikin viereen kyhnäämään. En tajua, miksei ihminen saa olla yhtä hetkeä rauhassa. Maailmasta on tullut rauhaton, sellainen pikku Lähi-itä joka paikassa.

-No, aika khyyl, vai mitäs sanot?

-No en sano. Tai kuha katotaan. Yhtään asiakasta tai toimittajaa ei vielä ole.

-Aina sä oot tollane pessimi! Eikö työelämä ole sulle mitään opettanut?

-Joo: varmista selustasi.

-Siksikö seisoskelet täällä seinää vasten?

-Muun muassa. Tästä on myös hyvä ponkaista kauas pois kun hetki koittaa.

En minä vihannut tällaisia tilaisuuksia, ja vt. olisi voinut olla pahempikin. Mutta kyllä minä tiesin, että jossakin muualla olisi parempi. Jonain päivänä tiedän vielä missä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 112

112

Puhutaan paljon&innolla parviälystä, viisauden kertymästä ja kollektiivisesta järjenäänestä. Yhtä hyvin voisi puhua tyhmyyden tiivistymisestä ja siitä, miten aivokuori railona aukeaa.
En minä lämpimikseni näitä puhu vaan yritän johdatella sinua kestämään seuraavaa tarinaa, joka on karu totuus yrityksestä luoda eri organisaatioiden välille ekosysteemiä keski-ikäisten äijien viisastelukerhossa. Tarkoitus oli siis hakea ”vahvoja synergiaetuja” otsikolla

Mikä pitää organisaatioissa yllä vallitsevaa ajattelutapaa?

–   Kulttuuri. Se popsii strategioita aamiaiseksi, lounaalla ja päivällisellä. Ja röyhtäisee päälle.
–   Mittarit syövät kulttuurin aamupalaksi.
–   Uskomukset strategisesta kilpailukyvystä ja omaksutusta doktriinista.
–   Jos ihminen on vakuuttunut, että ABC on voittava resepti, on sen muuttaminen ulkopuolelta tuputtamalla ABF:ksi vaikeaa.
Olin ehdottanut useita kehityshankkeita mutta ei kultakimpalettakaan haluta ottaa vastaan vaikka tyrkyttää. Aina löytyy keskilihavaa vaikeampi äijänkutale tai case joka todistaa vastaan:
–   Slackia vastaan head to head on mission impossible.
Eli yhden silmäpuolen strategialla mennään. Suoraan umpikujaan ja siellä juostaan seinään. Hyvin outoa. Kertoo vain siitä, että ulkopuolelta tuleviin ehdotuksiin ja näkemyksiin suhtaudutaan negatiivisesti. (oikeastaan paljosta muustakin mutta tämä on perheblogi)
–   Valitun suunnan muutos on aina riski. Olisiko tiettyä fiksattua visiota tärkeämpää luoda ketterä kulttuuri, joka voi reagoida tarvittaessa proaktiivisesti?
–   Jos konsultti tulee ulkopuolelta saarnaamaan oman firman agendaa oman firman kalvoilla, muutosta ei varmasti tapahdu. Muutos pitää lähteä (ja omistaa) sisältä käsin. Tästä lisää torstain Digitalist-eventissä.
–   Ketteryyden ja kokeilukulttuurin toteuttaminen on tärkeää. Ketteryyden aste, kokeilujen määrä ja nopeus riippuvat toimialasta. Uuden tuotteen kehitys maksaa aina. Tuotantolinjan rakentaminen maksaa paljon. Palvelubisneksen variointi taas vähemmän.
–   Loggeri oli aika kallis tuon ympäristöspeksin takia. Eniramin akvisitio 20 vuotta myöhemmin on luonnollinen jatkumo.
–   Alhaiset katteet kovan kilpailun takia saa excel-miehet karttamaan kuluja. Ja ”uudistuminen” on heille potentiaalinen iso kuluerä. Tuotantokeskeinen strategia ja tuotekehitysprogrammien insentiivit johtivat omalta osaltaan jämähtämiseen.
–   Jos joku kuitenkin esittää jotain muutoksia, ihminen on sen verran turvanhakuinen otus, että jos ei nyt huomenna ole kaikille tulossa kenkää, niin aina löytyy sitten joku, jolla on riittävästi natsoja kaulassa että voi jarruttaa tai jopa estää muutoksen.

He puhuivat itsestään, mutta koska kaikki pelkäsivät, puhuttiin muista.

Miten tämä voisi olla tie parempaan? Tai ylipäätään mihinkään? Tai edes tie, koska selvästi ryömimme rämeellä.
– Itse uskon että semmoinen croodit-hetki on tulossa maailmanlaajuisesti. Nyt ollaan niin suurten muutoksien edessä niin kulttuurissa kuin teknologian suhteen, että pitää niellä niitä isompia paloja jos haluaa pysyä pelissä mukana. Luulen että mitä suurempi ja vanhempi organisaatio, sen harvempi heistä selviää. Kuin jatkuva pieni burnout muuttaa valtavasti tapaa ajatella ja kykyä toimia.

– Kuka halusi syntyessään olla osa ongelmaa? Evoluutio ei toimi niin että kaikki selviää!

–   Ton päälle kun lisätään ryhmädynamiikka ja politiikka, niin saadaan erilaisilla egoilla varustettuja ihmisiä varmistamaan oma asemansa organisaatiohierarkian huipulla. Mitä isompi organisaatio, sitä enemmän työnteko sisältää politikointia.
Tajusivatko he itse, millaisia poliitikkoja heistä oli tullut? Ei kyllä. Koska heidän ei ole pakko.
–   ”Miten pääsit ylenemään pörssiyhtiön johtoryhmään?” ”No kato kokoomusnuorten järjestökokemus ja subjektiivisen edun tavoittelu politikoinnilla ja tyhjillä megaluokan lupauksilla on niinku mun parasta osaamista.”
–   Aika surullista, mutta tietyllä tavalla totta.
Ensimmäinen joka jotenkin reagoi toisen puheeseen. Onneksi meidän aurinkoenergian kaltaista lähdettä tavoitteleva kokoontumisajo oli nyt maaliviivalla. Ja ainakin minä olin surullinen meistä vanhoista konkelojohtajista ja esihistoriamiehistä. Minut toisaalta erotti heistä eli pelasti se, että olin vain harmaa eminenssi. Eli turhake, joka oli tehnyt itsensä puhumalla elintärkeäksi.
Auttaisiko jos soittaisi hätänumeroon? Vastaisiko kukaan todelliseen hätääni?
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty