Missä vika

Toiset ihmiset pitävät minut järjissäni. Tähän olen tullut, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olisin seonnut noin triljoona kertaa, ja vaatimaton menestyksenikin olisi ollut ihan turmiolan tommi ilman muita.

Olimme matkalla ultratärkeään bisnesmiittiin, vt. toimari ja minä.

Kärsin jo eilisestä lähtien tästä matkasta. Onneksi vt. luukutti auton hinnan maksaneesta stereoelämyssysteemistään Kaija Koo:ta kuin teinimimmi ajaessaan kavereidensa kanssa pallirallia korttelin ympäri .

Tie ei laske tunteja ja mulla on aikaa.
Jos mä koitan nukkua niin nousen ilmaan.

Eli minulle jäi aikaa ajatella omiani. Minä kutsun niitä unelmiksi. En tiedä miksi.

Ne olivat kertyneet minuun kuin sisäinen märkäpuku,

joka ei suostu kuivumaan tulessakaan. Lapsuuden haaveita, aikuisen toiveita, höpöjä päiväunia, vakavia ja sydäntä kouraisevia syviä ihanteita paremmasta ihmisestä, …

Mutta nämä vanhat eleet ovat vain liikkeitä. Ne liittyvät muistoihin.

Jokainen uusi tapahtuma rapauttaa muistoja, kunnes niistä on tuskin mitään jäljellä. Jokainen tarina jyrää vanhan alleen. Silti jotakin jää odottamaan poistoa. Nämä ovat niitä kiusallisia muistoja, jotka kohoavat pahaa-aavistamattomaan mieleen usein vielä hetkellä, jolloin niitä vähiten kaipaisi. Hetkeksi ovi on auki, mutta se on door less entered.

Niin kuin nytkin: se partasuu kommunisti, joka opetti meille matematiikkaa yläasteella ja jonka missioksi elämässä tuntui muodostuneen minun kiusaamiseni hengiltä. Kaikki silloiset tappofantasiani levähtivät sisäisen teatterini näyttämölle kuin suunnaton valokeila.

Onko tässä riittävästi? Riittävästi, jotta ymmärtäisit, miten sekapäinen/iloinen olisin, elleivät toiset ihmiset jollakin oudolla tavalla haastaisi minua. Siis tulemaan mieleni kaoottisista maailmoista tänne, missä muut näyttävät elelevän elämäänsä, kuka epätoivoisena ja kuka riemumielin.

Haaste voi olla tömähdys. Niin kuin nyt.

Vt. napsautti sormiaan ja Kaija vaikeni.

-Siis sanoitko sinä, että sinulla on ne luvut päässäsi?

-Joo

-Eikä mitään pointteja tarvita?

-Ei.

-No hyvä sitte!

Sormien napsautus ja Kaija palasi huutamaan kaipuutaan naaraana mutta myös ihmisenä.

Ehkä on ollut kokonaan väärä ajatus pitää ajatuksia ominani. Mahdollisia lähteitä on niin monta: kaikkien ihmisten puheet elämäni aikana, kaikki luetut sanat ja siihen kollektiivinen alitajunta alle. Kaikki kerrokset koko ajan käynnissä ja niihin vapaa pääsy.

Ei ihme, että tuntui joskus siltä, ettei enää jaksa.

Ensin muistelin sitä hetkeä, kun olin tullut taloon. Sitten sitä, kun vt. oli palkattu ensimmäiseen hommaansa. Näiden kahden hetken välissä oli tyhjyys, sitten se tapahtui: uusi maanjäristys, ehkä myös maanjärjestys. Vt. meni oikealta ohi ja minä jäin nyrkki taskussa vihaamaan kaikkia.

Vt:llä oli sellainen hauska ominaisuus, että kun häneltä kysyi jotain vähänkin konkreettista vaikeampaa, hän saattoi jäädä tutkimaan sitä pitkäksi aikaa. Siirryin siis ennakointimoodiin, jossa taklasin hänen typerät kysymyksensä jo etukäteen.

-Oletko miettinyt tätä rauhattomuutta, jatkuvaa levottomuutta – mistä se oikeastaan syntyy?

Vt. ei vastannut, koska vastausta ei ollut.

Eikä hän ollut niitä tyttöjä, jotka keksivät sellaisen.

Niinpä me ajelimme läpäisemättömässä peltisessä purnukassa eteenpäin kohti uusia mahdollisuuksia ja tunsin, ettei tilannekontrolli ollut tällä kertaa pelkkä illuusio.

Paitsi tämä unia näkemätön uni, jossa tajusin, että aiemmin silmänikin olivat sinisemmät. Nyt ne ovat harmaantuneet kuin vt:n juurikasvu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s