Bisnestarinoita 10

Bisnestarinoita 10

Nuorta väkeä

Vt. toimarilla oli intohimoinen yritys kaunistaa organisaatiomme imagoa, brändiä&presenssiä täällä ja tuolla. Eli ”sisäistä mainetta”.

Hän oli taas istunut johtokunnan brändiryhmässä hovinsa ympäröimänä, kupannut parhaat ideat ja loppupäivän paistatellut tyytyväisyyttään ”osallistamisesta” ja ”kehkeyttämisestä” (kaamea sana!). Tai niin minä olisin tehnyt, jos maailmassa vielä olisi oikeudenmukaisuutta eli minut olisi nostettu hänen paikalleen.

Nyt hän oli jostain siis onnistunut haalimaan joukon nuoria harjoittelijoita paikalle. Tai totta kai hän oli. Mehän olimme onnistuneet ratsastamaan vanhalla maineellamme viimeiset vuosikymmenet. Kukaan ei huomannut, miten ummehtuneita olemme ja miten kaikki johtamiskäytäntömme ovat koraaninaikaisia.

Onneksi minun ei tarvinnut beibisitata näitä vauvoja, eikä heistä muutenkaan ollut minulle suurta häiriötä. Siinä oli jo tarpeeksi, että he tulivat istumaan pöytääni, kun yritin vain juoda kahviani meidän designeeratussa aulassamme.

Vastenmielisen esittäytymiskierroksen jälkeen he yrittivät saada minut puhumaan mutta – koska nuoret ovat oikeasti hienompaa väkeä – tajusivat sitten, että guru puhuu eniten hiljaisuudellaan.

– … siis Amarilloon tulee jostain Keravalta jätkii ja ne kattoo, et tuollon tollane kolmionmuotoinen jätkä, et aletaan tappelee sen kaa.

– Sielt saa iha hyvää safkaa.

– Sä et oo voinu käydä siellä oikeesti!

– Mä oon ollu Keravalla töissä, pari viikkoo viime keväänä.

– I got it!

– Stadilaisten ei pitäs mennä Keravalle

– Se oli sikahyvä kokemus. Oikeestaan mä tajusin siellä et moon hyvä.

– Mut ne vaatii nykysin jonku amistutkinnon.

– Ja mä oikeesti halusin Taliin mut sit ne jumitti mua siel Keravalla.

– Mä olin siel Talissa ja jotku 70’ papparaiset tuli ehdottaa et mitä jos sulla ois 70’ poikaystävä.

– Aika paha!

– Mulle se oli iha sellane selfbuusti. Tosi huonona päivänä mä mietin, et sentää joku 70’ haluu mut.

– Mitä sä vedät? Siis toi sun safka.

– Tää on kyl syvältä.

Day 28 – done.

– Toi mun pitää kattoo netistä.

– Mua ärsyttää oikeesti. Jos mä meen nyt töihin, niin mä oon koko kesän töissä. Ja se, et mä en hakenu uudestaan Turkuun. Koska mä en pääse Aaltoon.

– Mullei oo mitään tarvetta alottaa alusta.

Mekastivat siinä kuin hanhet! Kuulosti siltä kuin jokainen olisi puhunut omiaan, mutta silti heillä oli selvä yhteys toisiinsa.

Ja hauskempaa kuin tässä aulassa kenelläkään koskaan milloinkaan. Koska minustakin tuli heidän loisteessaan vähän brändikkäämpi, ilmiselvästi organisaatiollemme kävi samoin.

Entä minä: milloin viimeksi olin rentoillut tuolla tavalla? Tai: milloin viimeksi kaiken ohessa olin puhunut tuollaisia syvällisyyksiä?

Tajusin julmasti, miten minusta oli tullut hidasliikkeinen kingkong, joka hämärtyi saarensa ulkopuolella. Sanotaan, ettei ihminen ole saari. Silti jokainen elää omassa saaressaan. Repikää siitä, jos voitte!

Miksi on niin vaikeaa olla elinvoimainen, kun on vanha? Tai edes hauska tavalla, joka ei aiheuta masennuskohtauksia ympäristössä? Kun poistuin paikalta, tiesin poistumiseni johtavan heidän sisäisen elintasonsa nousuun.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 9

Bisnestarinoita 9

Rekry eli semi-horror

En ollut yhtään innostunut vt. toimarin ehdotuksesta, että rekryisin itse itselleni assarin.

– Mä en oo mikään joku haastatteluhannu!

– Tämä ei ole ehdotus.

– Vittu en tee!

– Milloin tästä tuli joku neuvottelu?!

Peräännyin välttääkseni ristiriitoja vaikka tiesin, ettei hän voisi antaa minulle fuduja. Mutta hän voisi tehdä elämästäni hankalampaa kuin se jo oli. Pienempi paha tuntui oikealta valinnalta mutta silti minua kaikersi: olenko nössö/lapatossu/vihtori? Ehkä 70-luku ei vaan koskaan jättänyt minua?

Vt. ojensi minulle nipun hakemuksia: ihan sieviä tytsyjä, täytyi myöntää. Ehkä olin turhaan muutosvastarannankiiski. Valitsin randomilla ne kolme blondia, jotka osasivat kirjoittaa HELSINKI. Ilmoitin heille, että minulle kävisi nyt. Vain yksi tytöistä pääsi paikalle, mistä tiesin, tämä oli nyt tämä.

Tyttö saapui paikalle kolme minuuttia aikaisessa ja antavassa kaula-aukossa. Vaikka laskin kaula-aukon eduksi, epäilin sen olevan yritys kompensoida kompetenssin puutetta. ”Mitä minä pelkään?” kysyin kuin Edith S.-vainaa.

Sillä selvää oli, että

  • Tytyjä oli jonossa ja koeajalla niistä eroon koska vaan.
  • Kaikki tunsivat minut kovana jätkänä, joten jokainen minun vaikutuspiiriini astunut tiesi, että palli heilui jo ennen kuin siihen oli istuutunut.

Tästäpä tunnelmaa virittämään:

– Löysitkö helposti perille?

En uskonut, että voisin sortua tuollaiseen latteuteen! En jäänyt odottamaan vastausta vaan kiirehdin selittämään:

– Niin siis pienenä tarkennuksena siihen ilmoitukseen: tarvitsen ihmisen, joka osaa käydä pesettämässä autoni, tankkaamassa sen ja kirjata kilometrikorvaukset. Onko tämä ok?

– Joo, totta kai!

Odotin kysymystä, että tässäkö kaikki, mutta sitä ei kuulunut. Mitä hän kuvitteli tekevänsä loppupäivän? Kuvitteliko mitään? Ehkä hän vain jännitti minua ja ajatteli, että hänen ei kannata puhua turhia. Sellaisista ihmisistä kyllä pidänkin.

– Oliko sinulla jokin palkkatoive?

Ei järkyttävän omaperäinen mutta vastaus kertoisi paljon.

– Sellasta kahta ja puolta mä aattelin.

Huomasin olevani aikeissa joutua oikosulkuun. Nöyryys puhutteli minua: pohjalta minäkin olen aloittanut (ja alempaa kuin kukaan uskoisikaan, usko minua). Toisaalta: olen señorikonsultti, joten hänen olisi pitänyt pelkästä kunnioituksesta minua kohtaan pyytää vähintään johdonassistentin tasoista palkkaa. Tämän äärimmäisen monimutkaisen ja kaoottisen ja mieleni sekoittavan elämän takia vihasin ihmisten kanssa tekemisissä olemista.

– Eiköhän tämä ollut tässä.

– Siis mitä, että ollaanko minuun yhteydessä sitten jos..?

– Näin tapahtuu!

Tähän töksähti tällä kertaa. En halunnut loukata, mutta ihmiset kyselevät liikoja. Lopulta maan perivät hiljaiset, vaikka heiltä joka paikassa aina ensimmäisenä viedäänkin hapet ja luxit. Ei tätä maata ole nössöjä varten rakennettu eikä ilmaiseksi mitään saa. Isäin verikin siitä jo todistaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 8

Bisnestarinoita 8

Uran huipulla

Hän oli viisi minuuttia myöhässä. Sitten hänen Teslansa lipui äänettömästi vierelleni ja kaappasi kyytiinsä.

– Pientä säätöö.

– Niin aina.

Olimme kaksin menossa vetämään strategiatyöpajaa jonnekin Vantaalle. Olin panostanut siihen, että homman yksityiskohdat selviävät matkalla tai viimeistään perillä. PP-settejä löytyi koneeltani aina tällaisia tilaisuuksia varten: det är bara att välja! (Aina kun oloni on riehakas, ryhdyn puhumaan itsekseni ruotsia.)

Nautin auton ja matkakumppanini hiljaisuudesta. Mutta aina se hiljaisuus lopulta särkyy.

– Iso joukko ompi koolla. Nimimiehiä.

– Siis mitä?

– Niin että melekone seurue saatiin tälle päevälle. Uutta ja vanhoo, Alahuhan Matti ja Kuusen Miki. Iha kuule jännittöö ja tärisyttöö vanahoo kulkijjaa, hehheti.

– Että mitä??!

– Taitoo olla suurin keikaus mihin ikinj ollaan menty, kiinoutteja ollaan kumpainennii.

Vähitellen selvisi, että meidät olikin buukattu joillekin bisnespäiville, jossa olimme ensimmäiset puhujat ennen Anthony Hopkinsia – vai oliko se Robbins? Sama se, olimma fucked.

Nyt äkkiä jotain!

  • Diaton toukokuu – hyvä!
  • Joku muisto lapsuudesta alkuun, isän tai enon opetuksia – check.
  • Vähemmän tunnettu ja nostattava bisneskeissi, mieluiten jostain piilaakson liepeiltä – joo.
  • Loppuun yllättävä kysymys yleisölle työnteon merkityksestä ja elämän tarkoituksesta ja siihen joku ei ihan lattea vaan turvallinen eli pikkusärmäinen vastaus – tämä.

Kyllä tästä vielä hyvä mämmi laitetaan! Ja tämä Tesla-kuskihan se tässä olisi lauteilla ensin! Joka tapauksessa jouduin… töihin.

Pienen paniikkihäiriön saattelemana astuin pyöröovista sisään, ja hetihän siinä tulomaljaa käteen ja peremmälle. Morjestelin siinä Sarasvuota ja Paanasta ja Berneriä ja tietysti Liukasta, mutta kyllä vähän oli räntäsateinen olo.

Sitten yhtäkkiä löysin tahtoni kuin Keyser Söze:

– Minulla on skillssiä&talenttia enemmän kuin teillä yhteensä, perkele! Panen pystyyn sellasen shöyn, että tapan teidät kaikki ja teidän sukulaiset päälle!

En muista mitään muuta kuin että dioja ei ollut ja lopussa jengi taputti seisaaltaan. Vanhasen Masakin tuli siihen kyselemään, että olenko ajatellut päästä urallani eteenpäin. (Jos elämä ei minulle muuta ole opettanut niin tämän: kun Matti Vanhanen lähestyy sinua, ikiaikainen taistele-pakene-moodi on täydestä syystä välittömässä tikissä.)

Yritin vastauksessani Masalle kierrellä sitä tosiasiaa, että kaipasin takaisin ofisiin, jossa oli lämmintä ja mukavaa. Siellä kaikki epämukavuus oli ohimenevää, ja vastapainoksi löytyy paljon sellaista, mihin muualla yllettäisiin ehkä joskus 2030-luvulla. Ja silloin minä jo kasvaisin koiranputkea (todennäköistä) tai saisin muuten vaan keskittyä puutarhan hoitamiseen (erittäinkin epätodennäköistä).

Bileet jatkuivat, mutta aika köyhältä näytti oman menestykseni jälkeen. Kaikenlaista keski-ikäistä naikkosta tuli siihen kiehnäämään. Suhteellisen noloa oli kuulla kehuja ”pimeistä välähdyksistä arjen usvassa” ja ”tajunnan rajoille vetävistä sisäisistä Volgan lauttureista”, kun minulla ei ollut aavistustakaan, mistä olin taas settini repäissyt. Silti vanhan mieli oli lämmin. Erityisesti, koska jätin muut jättimäiseen varjooni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 7

Bisnestarinoita 7

Asiakaslounas SoMe-strategialla

Sanoinko jo, että vihaan valmentelua? Se, mitä kuitenkin oikeasti vihaan, ovat asiakaslounaat. Sukupuuttoon raiskaaminen ja siitä minkin ruoaksi on aivan liian lievä rangaistus sille, joka ensimmäisenä vei asiakkaansa lounaalle.

Tiedän ihmisiä, jotka nauttivat asiakaslounaista ja ottavat firman piikkiin ilon irti. Ainut selitys tälle sairaalloiselle käyttäytymiselle on se, mistä suurin osa ihmiskunnasta kärsii: jos haluaa todellista helpotusta elämään, kannattaa suojella itsensä paremmalta. Tyytyä siihen, mitä on tarjolla: Fazerin sininen, HK:n sininen, Finnairin siniset lentoemännät. Tätä Suomi on, vaan kyllä kansa (onneksi-vähän-mistään) tietää!

Mutta siis: nuori nainen, oikeastaan lapsi vielä, tuli myymään yrityksellemme SoMe-strategiaa ja minun kuului houstata häntä lounaalla.

Tähän liittyi nyt niin monta arvoitusta, että tätä oli kontemploitava:

  • miten tuo vauva oli puhunut itsensä vt. toimarin ilmatiiviin myyjäpanssariesteen läpi?
  • mihin me tarvitsemme SoMe-strategiaa, kun Fb:n käyttö on kielletty meiltä vapaa-ajallakin? (eikä yksikään heistä palannut vastustamaan kieltoa)
  • mistä tällainen harhakäsitys minusta keskososaston SoMe-ajatusjohtajana?
  • miksi vt. toimari halusi yrittää kiusata minut hengiltä hyvin tietäen, että lounas oli minulle pyhä toimitus ikonisessa seurassa?

Mutta siinä tuo pienokainen hymyili nätisti, pipo päässä ja tatuointeja kaulassa. Minun lapsuudessani pipoa käyttivät talvellakin vain urpot ja mamikset, ja tatuointeja oli vain vangeilla. Ja hymyilijät vailla lottovoittoa laskivat samaan viemäriin kuin tyhjännaurajat. Tämä voi vielä päättyä hyvin, voihan?

– Iha hei ekas mä selvittäisin et mikä toi teiän nykyne strategia on! Sillai ku et niinku miten te luotte sisältödialogia teidän asiakkaiden kaa tuol netissä? Et voisitsä kertoo jotain et mitä kanavii teillon käytössä. Ja sillai saaks kaikki käyttää niit iha vapaasti…

Tarjoilija kiikutti minulle ison ja tiesi entuudestaan, että täydennystä olisi syytä tuoda viiden minuutin välein. Nyt olisin kyllä tarvinnut tiheämpää diliveriä, mutta en halunnut antaa mahdollisuutta sellaiseen tulkintaan, että minulla ja alkoholilla oli suhde.

– Nii et voisitsä kertoo jotai niin et me niinku voitais sen pohjalt sillai laatii ekat propsit ton uuden strategian pohjiks…

Tässä vaiheessa huomasin, että olin vain tuijottanut häntä ja hän vaikutti kiusaantuneelta. Tiedän mitä hän ajatteli, joten yritin palkita hänet sinnikkäästä yrittämisestä.

– Niin siis mehän… soitamme edelleen puhelimella. Mutta oikeastaan seuraavat asiakaskäynnit sovitaan jo edelliskerralla. Olemme tällä tavalla perinteisiä, heh heh, ja meidän asiakkaat ovat oikeastaan vielä perinteisempiä ja heidän asiakkaansa ne vasta aivan perinteisiä ovatkin!

Tajusin, että olin puhunut aivan ohi suuni: paljastanut kolmansista osapuolista asioita, jotka saatettiin tulkita arvosteluksi. Kumosin kuumotukseeni toisenkin tuopin. Yritin vielä:

– Niin siis suoraan sanottuna emme kaiketi edusta teidän strategisen asiakassegmentin terävintä kärkeä, sillä meillä verkossa on hyvällä onnella vaan kaloja…

Se tunne, kun näkee jokaisen sanan vievän asioita pahempaan suuntaan eikä mahda sille mitään?

Söimme siinä hiljaksin. Hän siirteli haarukallaan nyhtökauraa avokadokastikkeessa lautasen reunasta toiseen ja minä vedin perinteisempää härän sisäfilettä kaksin käsin. Tässä on sitten se naisen ja miehen kuuluisa ero: nainen lamaantuu kokonaisvaltaisesti ja mies syö, koska on nälkä.

Tämä ero ei estänyt minua tietämästä, että neito jakaisi horrortarinansa umpioituneesta tunkiosta viimeistään matkalla takaisin omiensa pariin. Vaikea tunne oli molemmin puolinen, mutta minä en miehenä siitä turhia kaikille levittelisi.

Näkisin asiasta vain myönteiset puolet ja raportoisin vt. toimarille, että todella mukavaa tavata tuollaisia innokkaita nuoria, joilla Suomi saadaan nousuun. Ja että sano johtokunnassa, että meidän kannattaa varmaan palata asiaan seuraavan visiotyön yhteydessä. Sevverta tärkeä asia, mutta että näillä mentäisiin toistaiseksi.

Selkeästi win-win -keissi, joskin onni täällä vaihtelee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 6

Bisnestarinoita 6

Kouluttamassa

Vihaan kouluttamista ja kaikenlaista valmentelua. Täysin riippumatta siitä, kummalla puolella lavaa oleilen. Syvä on syvältä, vaikka voissa paistaisi.

Ei tämä aina ollut näin. Nuorena ja urani alkuvaiheessa olin tosi innokas, koska

  • halusin vaikuttaa
  • uskoin, että se oli mahdollista.

Olin myös todella usein todella vaikuttunut siitä, mitä eri valmentelijat ja gurut julistivat. Lainasin ja varastin eli esitin heidän ideat ominani ai-van välittömästi. Vain vakuuttavuus palkitaan! Koska kokemuksesta, ei sisällöstä, ihmiset maksavat.

Tähän se kerran innostuneena oleminen johti: Ensin syntyi maine. Sitten se meni, kun vt. toimari kiristi minut tälle keikalle kehityskeskustelun päätteeksi. Pakkorako. Vihtahousu. Kolmiolääke. Ja niin piiskasin BMW-ratsuni jälleen kohti tuntematonta auringonlaskua.

Matkalla yritin valmistautua asenteella ”Kaikkeni annoin ja mihin se muka riitti?” kaksituntisen intensiivimonologin otsikkoon ”Sisäinen solarium eli kenelle kellot soivat”.

Nyt muuten tiedän, mihin innostukseni aikoinaan sammui: vuo-ro-vai-kut-tei-suu-teen.

Jos oli lavalla, piti osallistaa yleisö. Sillä seurauksella, että piti jaksaa vastata yleisön kysymyksiin, joita tavallisesti esittivät vain typerät narsistit näkyvyyttään nostaakseen. Tai kuunnella kaikenlaisten tunneihmisten syvää myötähäpeää herättäviä kokemuksia.

Jos oli yleisössä, todennäköisenä vaarana oli pakko-osallistuminen ylipirteisiin visualisointeihin tai vierustovereiden halimisiin ja itsestä kertomisiin.

Ennen oli paremmin: ihminen sai olla rauhassa niin lavalla kuin katsomossa. Yksityisyyttä kunnioitettiin, tila annettiin. Kukaan ei todellakaan alkanut kyselemään, kun kysyi esityksen lopuksi, oliko jollakulla kysyttävää. Eikä kukaan alkanut smooltookata vieressä istujan kanssa. Kaikki tiesivät: hullu tai puutteessahan sellainen on.

MIKSEI KUKAAN SUOSTU NÄKEMÄÄN MINUN KÄRSIMYSTÄNI?!

Tähtäsin viime hetken saapumiseen ja onnistuin. Minulla oli 30 sekuntia aikaa seisoskella lavan sivussa, kun tilaisuuden MC spiikkasi minut lavalle.

Lavalta kaikki näyttää niin pieneltä, varsinkin ihmiset. Kun katson yleisöön, ihmettelen ohikiitävän hetken, mitä he hakevat. Tiedätkö, että ihmiset ovat toiveiden tunkio, josta kukaan ei oikeasti halua tietää enempää? Kuulostanko kyyniseltä? Olen silti oikeassa.

Saavuin aplodien saattelemana lavalle ja hymyilin leveästi. Life in a day. Show must go on. Tästä he olivat maksaneet their-ass-off.

Tuntiessani BMW:ni nahkaistuimen narahtavan selkääni vasten tajusin taas, etten muistanut puhumastani mitään. Joidenkin mielestä tällainen varhaisdementia on zen, mutta minusta siinä on jotakin järkyttävää. Niin kuin nyt tällaisesta työnteossa: tiedän, ettei Lasse Virénkään tästä enää nousisi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 5

Bisnestarinoita 5

Keke

Tämä aika vuodesta on kaikille vaikeaa. Yksi kärsii koivun kukinnasta. Toinen valon lisääntymisestä johtuvasta masennuksesta. Kolmas kehityskeskusteluista.

Jotkut kaikista näistä ja toiset eivät mistään. Uskotko maailman olevan reilu, hä? Kuuntele vielä kerran Losing my religion (tai saat remmiä!).

Vt. toimari oli ollut keskipäivänkoulutuksessa. Saanut taas uusia ideoita… Meitä syystä hieman peloitti.

Ja heti hän oli kimpussani: in-my-office. Se narttu.

– Piirteletkö sinä edelleen? (En edes kuullut kysymystä, koska mietin kitkeränä, oliko tuossa hänen englannin kielen koko osaaminen.)

– En.

– Ennen sinä piirsit.

– Vaan en enää.

– No miten sinä voit?

– Ihan hyvin.

– Etkä voi.

– Voinpas!

– Etpäs! Näytät väsyneeltä, elämänilosi menettäneeltä ja työ näyttää sinusta kiinnostavalta kuin vappumämmi.

– … tuo pidä ollenkaan paikkaansa! No, ehkä olen vähän väsynyt, koska eilen meni töissä myöhään, mutta se vain todistaa elinvoimaisuudestani ja siitä, että olen valmis uhraamaan sekä aikaani että ajoittaista mukavuudenhaluani työlleni.

– Ja mikäs se uhri mahtoi olla eilen illalla?

– Niin, siinä oli kaikenlaista… Otin proaktiivisen asenteen toukokuun kehittämiskohteiden dikotomiaan. Etsin aukkoja koulutustarjonnasta, jotta digitalisointisuunnitelma 2020 voitaisiin toteuttaa aikataulussa ja liittää rekrytointi mukaan prosesseihin. Löysin muutaman strategisen nivelkohdan, jossa resurssitehokkuus voitaisiin muuttaa virtaustehokkuudeksi. Lisäksi luonnostelin virtuaalista galleriaa työntekijöiden virkistykseksi. (Kun ottaa huomioon, että vedimme koko illan hiivaa&viivaa, katselimme vuoroin luvattoman nuorten tyttöjen pyllyjä ja Valioliigaa, ei tämä ollut ihan huonosti valehdeltu, vai?)

– No ollaanpas sitä ahkeria! Härregyyd!

– I got moments.

Vt. toimarilla oli ärsyttävä tapa tökkiä nenänvartta pitkin valuvia silmälasejaan. Kävisi Specsaversilla! Ja samalla hoidattamassa itseään Tallinnassa haastavien fyysisten kehittämiskohteittensa suhteen.

– No, mites sinun henkilökohtainen kehittymissuunnitelmasi? Tässä… (taas tökkäys!) viimeisessä päivityksessä lukee, että haluat laajentaa osaamistasi hyvinvoinnin kehittämisen suuntaan. Mitenkäs se on edennyt?

Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse. Hyvinvointi – sehän on jotain naisten puuhastelua sillä aikaa kun miehet tekevät tulosta? Olinko oikeasti sanonut jotain tuollaista? Ei vittu!

– No jos olen ihan rehellinen, niin ei aivan odotusteni mukaisesti ole edennyt. Ehkä olin liian kunnianhimoinen, kun ajattelin, että ihmiset lähtevät innolla mukaan hyvinvointitempauksiin. Ja ehkä otin turhaan itseeni resurssien niukkuudet, jotka mielestäni estivät todellisen potentiaalini lentoon lähtemisen.

Tiesin, että nöyryys avaa myötätunnon portit ja saa varsinkin naisissa voimakkaan hormonaalisen piikin kohteessa äidinvaisto. Mutta se, että kykenin näin matelemaan kaikkien rimojen alitse, yllätti itsenikin.

– Tiedätkös, minäpä katson budjetista, löytyisikö sieltä vielä tälle vuodelle jotain ylimääräistä, kun kerran olet noin innokkaana kehitysputkessa. Onhan tämä kuitenkin konsernin selkeästi viestimä kärkihanke.

Hymyilin maireasti. Kukaan ei saa kaikkea, joten ihan vähälläkin voidaan mennä. Tämä Sisäinen Happyhourini kaipasi huokaisten ulkoista vastinpariaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 4

Bisnestarinoita 4

Sipilä

Raskaan joskin antoisan ja kohottavan etätyöillan jälkeen tuntui vaikealta motivoitua arkisen aamun ahtaudesta. Sielu ei vain tahtonut mahtua siihen. Kaikki mitä olisin kaivannut, oli café avec cognac ja paikka, jossa saatoin taivutella syntyjä syviä ja asioita ainoisia diaesityksiksi.

Vaan milloin millään työpaikalla koskaan sellainen kaipuu olisi saanut täyttymyksensä? #justasking

Meidän vt. toimarilla on kantava ääni. Kaupunkitarina hänestä kertoo, että armeija-aikoina hänen äänensä kantoi 300 metriä vastatuleen.

– SAATANAN SIPILÄ!

Katsoimme, miten nippu excel-taulukoita lensi ensin lasikopissa ylöspäin ja alkoi sitten leijailla alaspäin. Katsoimme toisiamme ja jokin meidän ikiaikaisessa hermostossa vakuutti, ettei kortisolin eritystä ollut syytä käynnistää.

Se kuulosti paremmalta kuin että myötätunnon puutteesta johtuen tulkitsimme, että ongelma oli selvästi jonkun toisen.

Ainut asia, joka sen sijaan seurasi huomioni kiinnittymisestä vt. toimariin, oli ihan pieni kateuden säväri. Homma olisi kuulunut minulle. Olin señorikonsultti. Olin pätevämpi kuin kukaan ikinä. Tuollaiset hommat hoitaisin vasemmalla kädellä peruuttamalla räkä poskella.

Ehkä juuri tästä syystä hommaa ei annettu minulle, epäilin sieluni synkimpänä hetkenä. Pahalta kuitenkin tuntui, ettei minulle annettu edes mahdollisuutta. Toistuvasti lärvistelin ajatuksissani, että kaikki jonniinjoutavat räkänokat

  • ansiotta valtaavat huippupostit
  • kaatavat kuumimmat misut
  • vetävät laatukolumbialaisesta parhaat nokat.

Ja sieltä se taas ryntäsi huoneestaan:

– Oletteko nähneet Sipilää? Ei vastaa edes viesteihin!

– Taitaa olla asiakkaalla. Sano tulevansa lounaan jälkeen.

– Viiiiit-tu! Sanokaa että in-my-office heti kun näyttää naamaansa.

– Asiallinen tämä.

Hetken vt. toimarin kasvoilla näkyi aivoinfarktin laukaisema ilme, mutta sitten kohtaus meni ilmeisesti ohi, koska hän pamautti lasikoppinsa oven kiinni perässään.

Me katsoimme toisiimme: kumpi varoittaa Sipilää? Otin puhelimen näytille: mä hoidan. Vaikka Sipiläkin oli mulkku mieheksi, saattoi se meidänkin sauna vielä palaa. Eikä nimi miestä pahenna, kai.

Tarkkailimme vaivihkaa kuution suuntaan siihen hetkeen, kun vt. toimari olisi puhelimessa. Heti kun hänen puhelimensa nousi korvalle, kävelimme perätysten muina miehinä ulos ovesta ja lounaalle.

Joku hyvinvointitättähäärä oli nimittäin muutama viikko sitten TYKY-päivän esityksessään korostanut, että tasainen verensokeri oli välttämätön edellytys huippusuoritukselle. Vaikkei tämä ollut meille uutta, se antoi täyden tuen pyrkimyksellemme pitää kaikkien suoritusten eli läheisten ravitsemusliikkeitten ovet auki. Tähän liittyen: muutama pahimman stressipiikin taittava shotti lämmitti jo ajatuksenakin. Kaikkihan me kerran kuolemme, mutta pitkäaikainen kuormittava stressi tappaa varmasti.

Rakkautta emme voi ansaita, mutta jokainen meistä ansaitsee kodin ja kantapaikan. Eimen, bros!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty