Bisnestarinoita 150

Bisnestarinoita 150

Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

  • Sydän usein vain vaikeroi.
  • Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
  • Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 149

Bisnestarinoita 149

Itsetunti

Olet varmasti joutunut pohtimaan, mitä on itsetunto, koska bisneselämä nykyisin ja erityisesti tänä päivänä. Mutta pohdintasi on jäänyt väkisinkin pinnalliseksi ja jopa piinalliseksi, koska bisneselämä tänään ja erityisesti huomenna.

Mutta: nou hätä! Minäpä kerron sinulle tästäkin jotakin. Käytännön esimerkit valaisevat sinunkin pimeytesi. (Ja jos olisin onnekkaasti tullut syntyneeksi amerikoissa, tämä olisi minun kolmas bestseller self-help gurukirjani, jolla olisin raapinut kasaan ensimmäiset biljoonani.)

Ota itsellesi itsetunti päivässä. Sen voi tehdä näin.

Niin kuin jokainen kunnon NLP-skientologi tietää, kaikessa on kyse kolmesta asiasta: ohjelmoinnista, manipuloinnista ja rahasta. Näiden suhteen fokusta ei saa kadottaa hetkeksikään tai muuten kadottaa itsensä kuin Kiikerögaardi. Eikä itsensä kadottaneella tunnetusti ole itsetuntoa! Näin se vaan on.

1) Voit viettää itsetuntia itseksesi. Parasta varata itselle pannullinen kahvia ja kopallinen herkkuja ja sitten vaan printtaamaan google-imageista itseä kohottavaa aineistoa, jossa esiinnyt parhaassa mahdollisessa valossa. Liimailet sitten kuvia kaikkialle ympärillesi muistutuksena siitä, miten erinomainen, kirkastuva ja moniulotteisen säkenöivä olet. Ja miten kaikki muutkin sen viimeistään kuvistasi huomaavat.

2) Voit viettää itsetuntia myös seurassa. Tällöin annat – ennen kaikkea itsellesi – parhaan mahdollisen kuvan itsestäsi muiden kanssa. Esimerkiksi näin.

Kiertelet avokissa ja alaisesi painavat pelosta niskaansa kyyryyn.

Pysähdyt jonkun sattumanvaraisesti poimitun deskin luo ja jäät tuijottamaan kyseisen ihmispolon näyttöä. Hän yrittää parhaansa ja niin myös sinä.

-Mitäs sinulla olikaan menossa?

-Kirjoitan viikkoraporttia.

-Minne?

-Sinulle.

Olet lukevinasi tikkana rivejä mutta todellisuudessa olet naisen tuoksun lumoissa koko voluumilla.

-Voiko tuo insidenssispektrianalyysi olla oikein?

-Kyllä, tarkistin sen kolmeen kertaan.

-Kolmeen kertaan?

-Niin.

-Eikö se ole jo liikaa?

-Niin, siis…

-Tiedätkö mitä?

Tämä on kaikessa tärkeää: elämässä ja draamassa jännityksen kohottaminen huippuunsa.

-No mitä? kysyy pieni ääni vaimeasti.

-Vapautan sinut näistä raporttien kirjoittamisesta. Sinussa on selvästi potentiaalia paljon enempään.

Tunnet olevasi sankari, joka pelasti yhden ihmisen elämän! Mikä muu voisi singauttaa itsetuntosi maata kiertävän radan tuolle puolen?

Eihän tämä mitään omaperäistä ole. Mutta et arvaakaan, kuinka monta hyvää juttua tehdään ihan sillä, että mennään kuluneilla mutta oikeastaan käyttämättömillä ideoilla.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 148

Bisnestarinoita 148

Roolit ja arvot

Ihan helposti roolit ja arvot menevät sekaisin. Ne ovat kuin Rihanna ja Shakira – kuka niiden eron pohjimmiltaan ymmärtää?

Olin joutokäynnillä eli sparraamassa yhden ison lafkan dirikaa. (Vanhahtavat ilmaisuni johtuvat siitä, että hän oli stereotypia 60-luvun läskijohtajasta hiostavine nailonpaitoineen, mustine kapeine solmioineen ja Soavella taaksekammattuine hiuksineen.)

Niin hän lausui.

-No mitäpä mitä?

-No sitäpä sitä, että olet saanut aika huonoa palautetta alaisiltasi.

-Ne ovat niin väärässä! Olen parantanut tasoani koko ajan.

-Niin kuin esimerkiksi miten?

-Siten että olen tervehtinyt heitä aamuisin. Ja muistanut antaa palautetta.

-Tähän se heidän palautteensakin liittyy. Olet saanut heiltä Vuoden Sitruuna – palkinnon huomenistasi ja palautteesi on ajanut kolme ihmistä pitkille sairauslomille.

-Heikot sortuu… Ja missä on armo? Kai minäkin saan aikaa harjoitella asioita vai pitäisikö kaiken sujua heti?

-Riippuu varmaan siitä, annatko muillekin kuin itsellesi aikaa oppia.

Dirika vaikeni.

Kaikesta huolimatta hänelläkin oli omatunto, tosin vaimea ja harhainen, välillä vainoharhainenkin.

-Niin että mitäs tänään sitten?

Hän oli kärsimätön ja hieroi leukaansa. Hän vaikutti vihaiselta vaikkei oikeastaan ollut sitä.

-Mikä rooli arvoillasi on johtajana menestymisessä?

-No onhan ne tietysti tärkeitä.

-Näkyvätkö ne mitenkään?

-Totta kai!

-Miten?

Hänen kanssaan täytyi veivata asioita moneen kertaan, koska hän oli varsinainen venkoilija.

-No vaikka että olen rehellinen.

-Eli haukut suoraan kaikki, koska he ansaitsevat sen?

-Ei pelkästään. Mutta onhan minun roolini kaitsea laumaa, joka ilman minua joutuisi eksyksiin.

-Oletko koskaan kuullut itseohjautuvuudesta ja sisäisestä motivaatiosta?

-Kyllä, koska itsekin viljelen huonoa huumoria.

Olin niin turhautunut, että olisin voinut purra käsivarttani. Sitten mieleeni tuli kolme asiaa yhtä aikaa.

  • Hän on menestyvän yrityksen johtaja, satojen työpaikkojen turvaaja kaikessa esihistoriallisessa kökköydessään.
  • ”Next level human on tulevaisuuden ihminen, joka pelastaa meidät itseltämme.”
  • Ei minusta ole hänelle minkäänlaiseksi avuksi. Ei vaan.

Mutta jokainen yrittää kai parhaansa vaatimattomankin korvauksen eteen.

-Oletko joskus kokeillut Pomo piilossa –vaihtoehtoa?

-Niin kuin että muina miehinä saisin selville, miten alaiseni oikeasti toimivat ja mitä ajattelevat?

-Jotain sellaista joo.

-Minulla on jo kymmenen lähialaista, joille maksan huonoista ideoista. Sinä todellakin voisit olla yksi heistä.

Ehkä. En kai tuota voinut tulkita työtarjoukseksikaan, mutta ei aina voi voittaa. Joskus omista arvoistaan joutuu maksamaan kovan hinnan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 147

Bisnestarinoita 147

Digipäivät

Meillä oli koko konsernin digipäivät. Huoh. Keksitkö mitään tarpeettomampaa? luin muidenkin naamasta kuin omastani. Atmosfäärissä kaikui myös fyysistä ulottuvuutta syleilevä kysymys ”Onks pakko?” mutta harvoin tällaiset kysymykset materialisoituvat. Sevverta moni kuitenkin tahtoo elää kuukausipalkkansa suoman jatkuvuuden varjossa.

Auditorio, lavalla yhtä hermostuneita kuin tärkeinä itseään pitäviä ihmisiä parhaissa bisnesreleissään. Annoin itselleni luvan rentoutua ja nojata taaksepäin: aamun ensimmäinen sessio riittäisi minulle, sitten ”olisi jo vähän kiire”.

Jostain syystä kiire on aina ja yhäti selityksistä paras eikä kukaan kysele perään. Varsinkaan tällaisissa yhteyksissä: se jolla on aikaa tällaisiin joutaviin ”päiviin” saakin luvan tuntea piston laajentuneessa aorttassaan ja pitää suunsa supussa.

Järjestäjät olivat päättäneet täräyttää heti aluksi kaupungin kovimmat digiosaajat yhteen paneelikeskusteluun, aikaa 23 minuuttia.

Rajua, man.

Ja siitä se lähti.

-Siinä missä bitit muuttavat bisnestä, digiaika muuttaa ajattelua ja toimintaa, sanoi vihreään pukeutunut mies.

-Todellakin! Kun alustat toimivat digiajan markkinapaikkoina, jakamistalous synnyttää uutta ja kohtaa muuttuvat asiakastarpeet, sanoi punaiseen pukeutunut nainen.

-Kylläkyllä, digiajan kehitystrendit haastavat strategiatyön tyylit ja tekevät samalla kilpailueduista väliaikaisia, sanoi raidallinen mies.

Hip! Aika pienessä ajassa saa jokseenkin täydellisen kuvan siitä, missä ollaan menossa. Tai mihin. Tai mihin vaan.

-Kun aikajänne nopeutuu, ajoitus ratkaisee. Se on selvä.

-Kyllä ja ajoituksella ei ole merkitystä elleivät digiajan strategiset valinnat keskity verkostoihin ja ekosysteemeihin.

-Tuohon voi lisätä vain sen, että strategiatyön muutostarpeet tunnistetaan siinä vaikeassa valintakohdassa, päätämmekö ensisijassa olla tehokkaita vai innovatiivisia.

Asiat ovat mitä ovat, mutta oli kyllä yhtä hienoa kuin harvinaistakin kuulla noin kohteliasta keskustelua.

Yksikään ei yrittänyt nostaa profiiliaan eikä pyrkinyt konfrontaatioon ollakseen kovempi jätkä.

Siis tytöt mukaan lukien.

-Mikä on olennaisempaa tänä päivänä kuin ymmärtää asiakaskokemusta oivallusten lähteenä? Luovuuden mahdollistamisessahan toteutus ratkaisee.

-Kulttuurin rakentumisessa ja siitä vaikuttumisessa keskiössä on henkilöstökokemus. Ja tässä kohtaa haastaisin kyllä meidät johtajat tunnistamaan omia kokemuksiaan.

-Niin ja kokemuksista päästään parhaassa tapauksessa melko suoraviivaisesti takaisin ketterään strategiaprosessiin, strategiasprintteihin ja pivotointiin. Eikä sidosryhmien tuki ja osallistaminenkaan strategiatyöhön olisi haitaksi.

Kuuletko haasteen? Näin intensiivinen keskustelu vaati veronsa eli 23 minuuttia on liikaa. Ihmiset väsyivät ja ihmisiähän hekin kai vain ovat. Silti jokainen jaksoi vielä jakaa viimeisen sanansa.

-Herkkyys ja ketteryys korvaavat ennusteet ja suunnitelmallisuuden.

-Paras tapa varautua on kehittää omaa organisaatiota joustavaksi ja nopeaksi oppimaan.

-Ratkaisevaa on, miten saamme ihmiset omaksumaan uudenlaisia asenteita ja tapoja toimia – itsemme mukaan lukien.

Tasapainoinen lopetus, jokaiselle jotakin eikä keneltäkään pois. Voisipa koko maailma olla tällainen: suloisia sanoja ja onnellisia ihmisiä auditorio täynnä. Minulle tulee aina kyyneleet silmiin, kun yllätyn positiivisesti. Onneksi kiire kuivaa kyyneleet.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty