Bisnestarinoita 93

Keinoäly

Imeskelin peiton alla Tom of Finland –pussilakanan kulmaa ja koin itseni pieneksi. Vaikea selittää, miten tähän päädyttiin.

Helppo (helppo?!) selitys tälle on tietysti 120 ylityötuntia kahdessa viikossa. Sanoisin, että monelta pojalta olisi siinä vaiheessa jakso lopussa.

Vähän enemmän tutkivaa otetta vaatii tukeva ja jatkuva kortisolin eritykseni. Eli suomeksi kai sitä, että otan kaikesta aivan liikaa painetta. Kun siihen tottuu, ei sitä huomaa.

Näiden perinteisten syiden lisäksi luulen, että monilla ihmisillä oli ihan omia ajatuksia siitä, mikä minua vaivasi. Tunsin perjantain viimeisessä palaverissa vastustamatonta halua huutaa, että sanokaa nyt jotain. Kaikkea sellaista kuin ”mitä muuta tuosta saattoi seurata” ja ”joutikin mennä”. Mutta koska en oikeasti tiedä eivätkä ihmiset kerro, voin vain (h)arvailla.

Lopputulos: Lauantai-iltana joskus yhdentoista aikaan vt. toimarilta tuli meili, että hän oli varannut minulle ajan maanantaiaamuksi klo 7 meidän ykkösprio-tiimin lääkäriltä. Ja kuten elämässä usein, muut vaihtoehdot olisivat huonompia. Alistuin siihen.

Mutta jos luulet, etten saanut nukutuksi tai elettyä normaalia elämää, ur so wrong.

Klo 7 sharp lääkäri kätteli minut silkinpehmeällä kädellään. Lääkäri oli iloinen keski-ikäinen, vaalea ja sinisilmäinen, poninhäntäinen ja ehkä juuri sellainen nainen, jonka kanssa voisin viettää aikaa vastaanoton ulkopuolella.

Aika tavalla tämä ajatus katkesi kun lääkäri alkoi kuulustella minua.

-Miten käytät valtaa, hyödynnät annettuja valtuuksia ja kannat vastuuta?

-Ihan tavallisesti.

-Ja sillä tarkoitat mitä?

-Että tietysti käytän valtaa alaisiini ja oikeastaan pomoonikin, mutta ei siinä mitään erikoista ole. Se on valtuutus, joka tuo vastuun, joka luo valtuutuksen.

Tällaistako lääkärit nykyisin haluavat tietää?

-Miten tietoisesti tai tiedostamatta vaikutat ympärillä oleviin ihmisiin vuorovaikutuksen keinoin?

-Miten sen voi tietää?

-Kai sinä sentään jotain huomaat.

-No tietysti. Ihan normaalisti.

Minua kylmäsi vaikken tiennyt miksi. Epäilin itseäni: ehkä pitäisi vain tottua siihen, että lääkärissä käyntikin on siirtynyt ihan eri levelille siitä, kun lapsena setä iski kumivasaralla polveen. Silti tämä outo tunnelma hämmensi.

-Miten osoitat välittämistä sanoin ja teoin?

-Täytyykö sitä erikseen tehdä? Jos välittää niin välittää.

-No hyvä. Teet myös valintoja, kenelle puhut ja kenelle et. Huomioiminen on vahva viesti, samoin kuin huomioimatta jättäminen. Miten sinä toimit?

-En puhu kenellekään ellei ole pakko. Ja jos jätän tasapuolisesti huomiotta jokaisen, se ei kai ole kenellekään ongelma, vai?

-Kuinka hyvin olet tietoinen näistä uskomuksistasi, jotka heijastuvat ajattelun ja tunteiden kautta viestinnässäsi ja toiminnassasi?

-Varmaan… yhtä huonosti kuin muutkin. En ymmärrä, mitä tietoisena oleminen muuttaisi mitään. Mitä sinä ajattelet?

-Ehkä on turvallisempaa, että minä esitän kysymykset.

Silloin lääkäri katsoi minua silmiin ensimmäistä kertaa. Minä sen sijaan olin tuijottanut häntä ja ihan vähän hänen kaula-aukkoaankin kaiken aikaa. Sitten hän käänsi katseensa taas jonnekin silmieni yläpuolelle ja jatkoi.

-Elämä tarjoaa johtajuuden happotestipaikkoja aamusta iltaan, oletko samaa mieltä?

-Ehdottomasti! Siinä hapossa marinoidun päivästä toiseen niin, että olen ehkä jo liiankin hapokas.

Charmikas huumorini ei uponnut häneen yhtään. Mikä nainen tällainen on?

-Johtajuudessa ihannoidaan yleensä suuria tekoja, karismaattisia puheita, urotekoja, valtavia kehitysloikkia ja sankaritarinoita. Koetko olevasi tämän vanki?

-En, en ole suurten tekojen mies.

-Se on hyvä. Sillä on vaikuttavampaa tehdä vähän hyviä johtajuuden tekoja joka päivä kuin satunnaisia kertarysähdyksiä.

-No sehän on hyvä että se on hyvä.

Yhtäkkiä se oli ohi, kuin Game of Thrones. Olin helpottunut, mutta oloni oli ristiriitainen. Tuollainen kyseleminen hyydyttää kaikki halut olla ihmisen kanssa, vaikka tietysti ymmärrän, että hän tekee vain työtään.

Mutta auttoiko tämä minua oikeasti? Kysymysten perusteella tunsin pakkoa kysyä, oliko tuo ihminen vai keinoäly vai vain konsultti.

Näinä aikoina, kun asioiden ja ihmistenkin ääriviivat hämärtyvät, on vaikeaa olla varma mistään.

Oliko tämän kaiken tarkoitus saada minut vihaamaan itseäni vai täytyikö minusta vain ensin tuntua todella pahalta ennen kuin voi tuntua paremmalta? Aika ankaraa puutarhan hoitoa ennen työpäivää.

Katsoin lääkäriä ja ihmettelin, miten suuri osa ihmisistä/algoritmeista yhä löytää oman näköisensä työn. Vaikka minusta hän oli kaikesta huolimatta paremman näköinen kuin työnsä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 92

Produktiivisuuden muutos

Maanantaiaamu, klo 6.30, meidän itäinen neukkari, joka on lystikkäästi nimetty Innovaatioksi. Minulle ajankohta ei ollut ongelma mutta monelle se näytti olevan. Kapeat energiajuomatölkit olivat sihahtaneet auki heti kun triplaespressot olivat kadonneet kiduksiin tekemään voodootaan. Minä tyydyin WellDone™ kivennäisveteen, mistä tunsin oikeutettua ylemmyyttä.

Vt. toimari oli sonnustautunut valkoiseen kotelomekkoonsa, siirteli sormellaan kansidian historiaan ja kiihdytti itseään sisäisen kasvun kiitoradallaan kohti adrenaliinimarinadiaan.

-Henkilöstöjohtaminen ja liiketoiminnan johtaminen kytketään enemmän yhteen ja samansuuntaiseksi! Nyt kun plussat ja miinukset on taas ynnätty, näkyy selvästi, että olemme tottuneet johtamaan tätä kokonaisuutta erillisinä hankkeina ja seuranneet tuloksia irrallisten tunnuslukujen kautta. Tämä loppuu nyt. Organisaation arvokkain asia on osaamispääoma!

Komppasin vt:tä. Koska tällaisen bs:n osaan mielestäni supertyydyttävästi.

-Elämme 4. teollista aikakautta. Digitalisaatio, automaatio ja robotiikka asettavat uusia haasteita ja mahdollisuuksia. Teknologia on mahdollisuus, mutta ihmisten potentiaalisuus on vielä suurempi mahdollisuus tuloksellisuuden ja henkilöstötuottavuuden kannalta.

Vt. innostui. Olimme ehkä kerran vuodessa hyvä pari, mutta silloin kohosimmekin normi seiska miikasta aavistamattomiin sfääreihin.

-Niinpä! Suomen kilpailukyky ja tuottavuus ovat liian tärkeitä sanoja jätettäväksi vain pienen vähemmistön käsitteiksi ja murheiksi, vaan ne on arkipäiväistettävä. Unelmoin jo ajasta, jolloin henkilöstötuottavuus on yhtä käytetty sana kuin työhyvinvointi tai henkilöstötyytyväisyys.

-Tuohan on selkeä Suomi100-hanke!

-Kyllä! Toimimme näissä asioissa arvojemme mukaisesti: aitoina kumppaneina innostuneesti ja vastuullisesti. Johtamisen, kehittymisen ja onnistumisen näkyväksi tekemistä – se on meidän työmme!

Sitten, kuten hyvin tiedätte, jonkun on aina pakko pilata tällainen hyvä flow.

-Kuulostaa hyvältä! Mutta miten on meidän media- ja diginäkyvyyden kanssa? Siis #justasking.

Jos minä saisin päättää, mutta-sanan käyttäjät teloitettaisiin julkisesti.

Okei, ehkä yritän sanoissani olla kovempi jätkä kuin oikeasti olen. Muistini nosti yllättäen kehityskeskustelun vuosien takaa, jossa ilmiselvää keskiyön kriisiä potenut alaiseni kysyi kyynelsilmin: ”Haluanko oikeasti elää elämääni tällä tavalla?”

Mitä siihen tällainen äijä oikeasti osaa sanoa? En ole Gandhi mutten ole Hitlerkään, olen vaan tällainen tavallinen konsulentti, joka yrittää kroolata koiraa.

Huomasin, että ne tuijottavat minua.

Olin jäätynyt kolmeksi sekunniksi ikiomalle Antarktikselleni. Silti olin back ennen kuin ne huomasivatkaan. Enkä ollut pelkästään tilanteen tasalla vaan sukelsin syvemmällä kuin kukaan. Tässä olen aina ollut to-del-la hyvä.

-Tarkoitit varmaan, että mitkä meidän digiajan strategiset valintamme ovat? Ketterä strategiaprosessi on viesti. Mutta vielä parempi on herkkä ja notkea strategiatyö: jatkuva, myötäaistiva ja rajoja rikkova. Kuten meidän rakas johtajamme(?) aluksi totesi: samansuuntaisuutta, ei erillisyyttä. Kun meidän moniajodigitaalinen strategiasprinttimme ottaa pienenkin askeleen, se on näkyvyyttä – ei, se on näkyvyys. Silloin me olemme oivallusten synnyttäjä, kokonaistava kulttuurivaikuttaja per se.

Kun kuulee tällaisen Suuremman Äänen puhuvan, vaikeneminen on kultaharkkoja. Voit laskea tuottavuuden arvon bitteinä tai mummon markkoina, mutta puhtaana käteen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 91

Muodollisesti eri mieltä

Montako viikkoa oli taas vesi virrannut Vantaan joessa ilman, että minulla oli ollut pienintäkään mahdollisuutta edes moikata vanhaa kamuani, rakkainta kollegaani ja lasteni kummia, jos minulla olisi lapsia? Monta.

Näin julmaa ja petomaista on työelämä: se veisi kilin kellitkin, jos voisi. (Ja sehän voi!)

Mutta posin kautta tietenkin: tässä me istumme, kaksi vanhaa konsulenttijätkää tummetessa illan. Kumpikin pää raskaana & mieli hermostuneena työpäivän saldona, mutta ei aina voi voittaa tai edes saada optimiolosuhteita. Mutta paikallinen savulta maistuva single malt tasoitti kyllä peliä.

– Mä en tajua.

-Että mitä et tajua?

-Että miten Suominaiset äänestivät Matti Vanhasen vuoden seksikkäimmäksi mieheksi!

-No olhan se aeka märkärättipläjjäys vasten kaekkjn meiän Suomimiesten naamoja.

-Ja sitten heti perään jonkun Asko Kallosen, mokoman könsikkään. Meinasi mennä halut ikiajoiksi. Onneksi maahanmuuttopolitiikka on avautunut sitten Eila Kännön, ja ulkomaalaisilla naisilla on sentään vielä laaduntajua. Voi sinua, Suomineito!

-Niinpä onnii, niinpä onnii.

-Ja pahinta oli tämä naispääministeri, se…

-Jäätteenmäki?

-Ei kun se seuraava, se… Kiviniemi! Ziisus sentään! Kilvan kehuttiin kauniiksi vaikka ei sitä olisi erottanut sadoista Prisman käytävillä haahuilevista mammoista. Sitten joku idiootti kuvasi sitä takaapäin aivan kuin tavallisen suomalaisnaisen pehvassa olisi jotain kuvattavaa. Ja huippuna joku puutteessa oleva yritysjohtaja avautuu kokovartaloministeristä. Mi-tä-hel-vet-ti-ä?

Toinen on hiljaa niin kauan, ja vastaa.

-Vaan mitenkäs sie tällaisia vanhoja nyt aloit muistella?

-Kun ei tässä nykyisessä ja tulevassa oikein riemu ratkea.

Nyt oltiin sitten kumpikin hiljaa. Mitä lisättävää tuohon enää kenelläkään voisi olla? Tähänkö loppuivat aiheet laulujen ja raamit taulujen?

-Mitenkäs siulla nyt oikeesti männöö?

-Ei tämä hyvin mene. Yhtä rimpuilua on.

-Vaan eikös se uo aena ollut sitä?

-On, niin kauan kuin muistan.

-Eli on ollut aikoo totutella…

-On kyllä eikä siihen kuitenkaan totu. Ihminen on sellainen, aina haikailee parempaa.

-Joo, ossoo immeinen tehä elämästään hankalampoo kuin se on.

Särpäistiin siinä lasit tyhjiksi, me vilosofian vihtorit. Ja tilasimma toiset.

Jos ilta olisi ollut lämmin, se olisi voinut olla pannukakku. Nyt se tuntui roiskeläppäpitsalta, vilakalta ja sienimäiseltä. Niin mukavaa olisi vaan rakastaa kaikkia ja olla kaikkien ystävä, olla samaa mieltä kaikesta ja kaikista, yhdistää erotetut ja vahvistaa raskautetut.

Mutta koska olin tällainen, olen tällainen.

Ei kannata esittää kansanomaista, ellei ole sellainen. Ja paljon vaikeamminkin voisi olla.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 90

Valmentelija

Hän oli odottamassa minua trendikkäässä kahvilassa, kuten olimme sopineet. Istui rennosti korkealla jakkaralla ja selaili huolettomasti puhelintaan. Vaikutelma oli varmaan tosi: hänellä oli aikaa toisin kuin minulla. Tai sitten hän oli kehittänyt kykyään olla siellä missä kulloinkin oli, hötkyilemättä. Tuollaiset ihmiset ovat aika ärsyttäviä.

Taustaksi tapaamisellemme se, että hallitus oli linjannut syksyn viimeisessä kokouksessaan – jossa en tietenkään ollut paikalla – että jokainen avainhenkilö hankkikoon itselleen personal coachin (pc). Ja että ensimmäinen tapaaminen tulee tapahtua maaliskuun loppuun mennessä. Tällä haluttiin varmistaa jokaisen meidän työhyvintoiminnan taso vuoden kolmelle viimeiselle kvartaalille. Ja tietenkin vertailuluvut suhteessa ensimmäiseen kvartaaliin. Ne pirut.

Ihan hyvä tällainen varmaan periaatteessa.

Mutta en ole mikään omasta elämästä ammentava sanaseppo, avautulija tai muukaan henkilökohtaisia ongelmiaan twitterissä levittelevä hermokimppu. Kukaan ei ymmärrä tuskaani kuitenkaan.

Jos olisin neuroottisempi, olisin hermoillut etukäteen, mitä sanoa ja tarinoida. Sen sijaan lähdin soitellen sotaan.

Yksi valmentelija on siinä määrin halpaa tykinruokaa.

– Tervehdys! Hän nousi oikein tuoliltaan kättelemään. Olenko jo aiemmin sanonut, että ihmiset jotka sanovat tervehdys, ovat lähtökohtaisesti melko todella epäilyttäviä?

-Hälou, vastasin ja kaduin avaustani saman tien. Mietin vanhempiani, joiden tuote kaikesta vastaan pyristelystäni ja itseni kampittamisestani olen. Hekö istuttivat minuun tämän vaikeuden olla ihmisten kanssa luontevasti tekemisissä? Vai oliko kuva laajempi: ehkä en ylipäätään olisi tällainen, jos he olisivat rakastaneet minua kuten lasta nykystandardien valossa kuuluu rakastaa?

Istuuduimme pöydän ääreen, hän siemaili erikoiskahviaan ja katseli minua hymyillen puolen litran mukinsa takaa. Katsoin hänen ruudullista kauluspaitaansa ja tummansinistä pikkutakkiaan.

Aika vähän mielikuvitusta vaaditaan noihin hommiin, sanoisin.

Oivalsinko saman tien jotakin? Että jo tuo hymy, ajan antaminen ja ystävällinen kohtaaminen – eikö sillä jo sinänsä ole terapeuttinen vaikutus? Ehkä voisin vain ottaa hyvän vastaan ja unohtaa hetkeksi vastarintani.

-Mitäs työrintamalla? Kiirettä?

Tunsin, että minua tarkkaillaan.

Saman tien oli poissa luonnon oma relaksantti ja tilalle tuli tuo epäluuloisen ja vainoharhaisen rajamailla viihtyvä peikko, jollaiseksi koin itseni useimpina päivinä. Ei hän ollut kiinnostunut vastauksestani vaan reaktiostani, joka hänen kiilusilmiensä takana kertoi minusta ja sisäisen liekkini sammumisesta enemmän kuin tuhat tulimmaista.

– Same old, same old, vastasin, koska en halunnut vastata.

Muun tekemisen ja elämän sisällön puuttuessa aloin kaivella vasemman peukaloni kynsinauhaa, josta oli irtoamassa nauhatikku. Väkisinkin mietin samalla, että tämähän alkaa hyvin eli ei johda kyllä mihinkään. Vaikkei minussa olisi yhtään pahaa tahtoa, en osaisi antaa hänelle itsestäni mitään. Koska en tajua, miksi pitäisi.

Hän kaivoi esiin jonkinlaisen agendabookinsa, johon hän oli valmiiksi piirtänyt viisitähden. Minua alkoi naurattaa, koska minulle tähti näyttäytyi nurinpäin eli satanistisena pentagrammina, ja näin seuraavaksi itseni muiden mukana näyttämässä sormillani sarvipäätä ja juomassa verta.

-Elikkä, elikkä. Voitaisiin tällä kertaa aloittaa kevyesti ja käydä läpi elämän viisi osa-aluetta ja katsoa sitten, että mistä meidän olisi hyvä aloittaa. Käykö tämä?

Onko minulla vaihtoehtoa? Totta kai. Kävellä pois. Sanoa, että kyllä ei käy. Mutta mitä sitten? Seuraamukset olisivat vaikeat. Parasta vaan pelata palloa.

Kun nyökkäsin, hän alkoi kysellä työstäni, harrastuksistani, parisuhteestani, ystävistäni ja suhteesta itseeni. Jos olisin myöntänyt rehellisesti, kaikkihan nuo ovat välkkyneet jo pitkään vakavasti punaisella. Mutta koska halusin vain päästä tänäänkin ajoissa kotiin ja säilyttää ikuiselta vaikuttavan mielenrauhani, tanssahtelin valheen matalassa majassa niin hyvin kuin osasin ja niin vakuuttavasti kuin uskalsin.

Kai tämä oli sellainen voitokas-voitokas tilanne.

Hän sai helpon asiakkaan ja helpot rahat, ja minä tein velvollisuuteni ja kiitin illalla taas jeesusta hyvästä päivästä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 89

It happens

Kun on läpäissyt syyllistävän turvatarkastuksen, mielen täyttää epämääräinen vapauden tunne. Nyt kaikki on mahdollista, kohta olen ulkomailla. Mitä se merkitsee?

Ihan aluksi se merkitsee riistohintaista lähdevettä, vetisiä croissanteja ja muiden itsestään irti olevien ihmisten häpeämätöntä tarkkailua lattemukin takaa.

Mutta ennen kaikkea sen odottamista, että pitää rynnätä portille, että oudonhajuinen lauma osaa jonottautua, että saa haluamansa istumapaikan, että kone lähtee, että se on perillä. Ja että ikuisuuksien lopuksi pääsee takaisin kotiin, omaan sänkyyn vannomaan, ettei ikinäkään tätä enää uudestaan.

Minulta kesti aivan liian kauan tajuta se itsestään selvyys, jonka tunne oli kertonut minulle jo ensimmäisellä matkallani Istanbuliin: voin olla kuka tahansa ja vain itse voin olla tuon kenen tahansa suurimpana esteenä. Voin ottaa toisen identiteetin kuten Jack Nicholson elokuvassa Ammatti: reportteri. Ja silti kaiken ei tarvitse kiivetä loppua kohti samalla haikeudella kuin siinä elokuvassa.

En ole vielä päättänyt, kuka oikeasti olen.

Ja koska en ole kuka tahansa ja koska olen ennen kaikkea toiminnan mies, muutin nimeni ulkomaita varten: Jorma Happens. Ja kyllä, vt. toimarikin heikkona hetkenään siunasi tämän, koska osasin perustella sen positiivisilla konnotaatioilla ja niiden seurauksena viivan alle jäävillä lisänumeroilla. Kumpaakaan näitä ei tarvitse eikä voi todistaa. Miehen sana riittää.

Jorma Happens from Finland – miltä se sinusta kuulostaa?

Siihen täytyy totutella. Minultakin meni siihen monta reissua. Totutteluun on kyllä auttanut se, että muut ihmiset ovat ottaneet nimen itsestään selvänä silmiä räpäyttämättä. Ja mitä väliä jollain nimellä on?

Back in business. Nuorempana nämä bisnesneuvottelut olivat aitoja neuvotteluita: vatsa kuralla etukäteen jännittämistä, järkyttävää vääntämistä yökaudet, huorissa käymistä ja viinan kanssa läträämistä. Nykyisin nämä ovat tällaisia kohteliaisuuskäyntejä. Pelataan 18 reikää, sovitaan viimeisellä väylällä luvut, joiden tiedettiin jo ennalta sopivan kummallekin ja sitten pitkälle lounaalle plännäämään illan viihteet. Mitä sitä vanhana hötkyilemään kun on parempaakin tekemistä.

Kyllähän näillä vierailla mailla viihtyisi, ellei kaikki olisi niin keinotekoista, viileää ja viihdearvoltaan köyhää.

Pitää aina olla jotakin vaikka olisi vain Mr. Happens. Ja näitä ihmisiä, niitä on joka paikassa. En ole mikään suuri ulkonaliikkumiskiellon kannattaja, mutta kyllä siinä on puolensa. Joskus liikaväestö on vain liikaväestöä. En viitsi tässä yhteydessä puhua elintilasta, koska se tuntuu taas hämmentävän niin monia.

Ja sitten tämä käsittämätön kylmyys yhdistettynä hermoja raastavaan huminaan = ilmastointi. En halua olla kiittämätön riksakuski jossain peltimajassa. Kyllä kotona on paremmin.

Nuorempana jaksoin innostua nähtävyyksistä, mutta sitten sitä vaan vähitellen tajuaa, ettei nähtävyyksissä ole mitään nähtävää. Jos niissä olisi, kai ihmiset kävisivät niitä katsomassa, vai?

Istut sitten lentokoneessa takaisin kotiin ja tajuat whiskeyn hohkatessa kurkussasi, että sänkysi ja sinun välissä on enää raportti. Se, jonka vt. odottaa kieli pitkällä kohta saavansa kuin uuniluukun lämpimämmällä puolella kuplivan mämmituokkosen.

Miksi joinain hetkinä sinut valtaa voimakas halu, ettet halua enää elää. Syy siihen kirkastuu näissä hetkissä. Niin mieluusti olisi vain onnellinen mutta miten se täällä voi onnistua? Voiko edes Jumala yksin rakastaa tätä kurjaa maailmaa?

Kolmannen whiskeyn jälkeen kirjoitat raportin vanhalla rutiinilla ja sellaisella selkokielellä, että tyhmempikin vt. sen ymmärtää. Painettuasi enteriä kymmenessä kilometrissä tajuat, että kaikki on paremmin nyt. Etkä välitä, vaikka halla-aholainen taksikuski muuta väittää siinä hetkessä, kun näet lentokentän ja lähtemisen tunnelman jäävän peruutuspeiliin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 88

Savimaja

Niin, ei bisneksen tekeminen ole mitään henkimaailman asia. Kun vaan jaksaa pitää homman yksinkertaisena – ennen kaikkea jaksaa, jaksaa. Vähän tylsänä, vakaana, ei hötkyilyä eikä varsinkaan sekoita mitään henkilökohtaista selviin asioihin.

Millainen ihminen kestää tällaista?

Sellainen kuin minä. Sellaiset kuin minä, samasta puusta veistetyt. Niin hyvää puuta.

Mutta on tässä puolensa. Työn etuja ovat esimerkiksi jakkupukuiset naiset sukkahousuineen. Kuvioilla tai ilman, koko väripaletissa mustasta tummanharmaaseen. Niissä on sitä jotakin. Mutta ei enempää kuin mitä kuosi antaa ymmärtää. Syvemmälle eli kuosin alle käyneet ovat joko kadonneet tai heidät on autettu katoamaan.

Bisnes on ankara, jopa armoton asia.

En usko että ennen oli paremmin, mutta kyllä maailmasta ollut tullut kaltaisilleni liian monimutkainen. Ennen päässäni saattoi yhden työpäivän aikana pyöriä useasti kysymys noista sukkahousujen verhoamista sääristä: ajellut vai ei? Nykyisin jo pelkkä tällainen sääristä haaveileminen on (kuulemma) loukkaus naisen itsemääräämisoikeutta vastaan. Naisen on saatava olla luolanainen tai säihkysääri jos haluaa.

Periaatteessa ok näin (mikä minä olen väittämään vastaan?) mutta tästäkö se johtuu, että olen näinä päivinä niin usein turhautunut ja loukkaantunut ja pahimpina päivinä kumpaakin yhtä aikaa.

Sitten nuo sukkahousut ilmestyvät varoittamatta pöytäni ääreen.

– Katsoisitko nää vielä läpi ennen kuin panen ne eteenpäin?

He, nuo sukkahousut, luottavat minuun kuin suomalaiseen peruskallioon. Ja tiedän, että samalla he pitävät minua jälkeen jääneenä, pian toivottavasti jo unohdukseen jäävänä köntyksenä. He ovat oikeassa, miten oikeassa he ovatkaan! En ollut aina tällainen. Mutta vähitellen minusta kehkeytyi tällainen eksynyt, keski-ikäinen ja pälveä loistava olio, joka yrittää vain pysytellä satulassa.

Usein kun kolahdan pohjaan tällaisen vapaan pudotuksen jälkeen, ryhdistäydyn. Nytkin ponkaisin pystyyn niin kuin teen aina, jotta saan itseni liikkeelle. Muuten jäisin ikuisiksi ajoiksi paikoilleni, mätänisin ja joutuisin kadotukseen.

Siltä seisomalta kutsuin tytöt koolle.

– On aika.

Näin sanottiin, että sanoin. Katsoin tyttöjä silmiin, koska en voinut heidän sukkahousujaankaan tuijottaa. Se olisi ollut pahempaa kuin rakentaa savimaja kalliolle. Vielä pahempi virhe kuin oli lähteä tänään tämän tomumajan kanssa vaeltelemaan tänne pitkin.

Kun ei tajua enää mistään mitään, parasta on kysyä.

– Tiedättekö, miksi olette täällä?

Tytöt katselivat ihmeissään toisiinsa. Otin hyllystä käteeni kirjan ja luin heille ääneen: ”Minkä vaikenen ilman sinua, sen myös vaikenen yhdessä heidän kaikkien kanssa, yksin.”*

Tämä oli minun investointini heidän henkiseen huoltovarmuuteensa.

Mutta ennen kaikkea: olin saanut heidän huomionsa. Siksi he ymmärsivät. Siksi lähetin heidät takaisin töihin ja pian huomasin, että ihme oli tapahtunut.

He olivat kuin tanssijoita, valssahtelivat kuin balleriinat töidensä kanssa. Näin, miten heidän jalkansa tuskin koskettivat parkettia. Ihmeellistä. Kaunista. Taidetta. Ja ennen kaikkea tehokasta – siitähän tässä on kyse.

Mutta sitten tajusin, että olin nähnyt tämän unessa. Ja mikä todisti, että tämä oli enemmän todellisuutta? Mikä on todellisuutta?

Vastaavan kokemuksen olin saanut elää monta kertaa. Ensiksi olin aivan väärä henkilö, mutta sitten olinkin oikeassa paikassa. Tästä syystä aikaansaamisreittinkini oli niin usein aivan tapissa.

Tekisin varmaan isot rahat, jos osaisin paketoida tämän konseptin eli minut isommille markkinoille ja jos olisin kiinnostunut rahasta. Mutta opin jo pienenä, miten rahvaanomaista raha on. Ettei käärinliinassa ole taskuja.

Ja että elämä on suuri kuolemantanssi.

Let’s dance! Niin minua viisaammat ovat minua neuvoneet. Muista se aina, kun työpäiväsi on ohi. Sillä eräänä päivänä Suuri Työpäiväsi on ohi.

*Helinä Siikala: Metsässäkulkijan päiväkirja

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 87

Jälkijunasta välikäteen

Heiluttelin mustaksi maalattua lyijykynää sormieni välissä ja yritin saada ajatusteni katoavista langoista punottua johdonmukaista ketjua. Jonkun puhelin soi, se joku ei vastannut, jossakin kulki joku toinen askelin kiireisin. Elämästäni oli tullut tällaista jo kauan sitten: Suuri Syrjästäkatsojan Tarina.

Miksen saanut osallistettua itseäni enää mihinkään? Miksei ketään enää kiinnostanut ottaa minua mukaan? Olin tarpeeton, ehkä tyhmä ja rumakin, ja jämähtänyt kampakeraamiseen lyijykynäkauteen. Huokaus.

Mutta aivan kuten halvoissa kioskikertomuksissa, juuri silloin tapahtuu jotakin.

Verkkokauppamme ykköstykki ryntäsi paikalle tummanharmaassa #tigerofsweden issään kuin leijonaa pakeneva gaselli.

– Meidän täytyy saada meidän logistiikkaketjun pullonkaulat oiottua, tänään!

Miten hädin tuskin 80-luvulla syntynyt ihmisenalku puhuu noin 80-lukulaisittain? Kysyn vaan. Ja mikä siinä on, että nuorilla on aina kiire, vaikka niillä jos kellä on elämää edessä tuhlattavaksi asti? Kysyn toisenkin kerran.

– Kuulostaa kunnianhimoiselta! Joko varasit neukkarin?

Okei, olin ilkeä x 2. Ja vielä ihmiselle, joka ei ollut elämässään ehtinyt tehdä mitään pahaa kenellekään. Miksi olen tällainen?

Onko syy minun vai ympäristön?

– No en tod! Olen kuullut, että kun sinulle esittää kysymyksen, saa selvät vastaukset ja – problem solved.

Kasvoin surkeaksi hinkkaamassani työtuolissa pituutta puoli metriä kuullessani tuollaisia hunajaa tihkuvia sanoja #työntekijäluottamuksesta. Eli minusta.

– Okei, let’s do it!

Olin aika rehvakas ja täynnä itseluottamusta.

Mutta kas, joskus sellainen siivittää käsittämättömiin suorituksiin. Ei siis aina.

– Hyvä homma! Ekaks meiän täytyy ratkasta tällanen pikku pulma: logistiikalla on suora vaikutus hintaan ja asiakaskokemukseen.

– Onko tuo ongelma?

– On, se on. Meidän logistiikka ei toimi, siksi hinta nousee ja asiakaskokemus on syvältä.

– Ja olet varma, että puhut meistä?

– Ziisus, fokusoidu! Puhun meidän asiakkaista!

– Siis hitaat toimitukset… Onko ongelma verkkokaupan logistiikka, vai sen logistiikan nopeuden puute ja sen hinta? Esim. Keski-Euroopassahan on totuttu maksamaan nopeasta toimituksesta.

Tiedätkö tunteen, kun et tajua mistään mitään ja yrität hamuta todellisuutta luoksesi?

Onneksi on näitä AAA-kerholaisia.

– Asiakkaat katsovat kokonaiskokemusta. Asiakkaan preferointi on hinta. Asiakkaiden valinnat eivät ole aina loogisia.

Päädyimme keskustelemaan siitä, miten yksistään datan määrä kasvu edellyttää suurta muutosta palvelimiin ja järjestelmiin. Ja miten siitä johtuen meillekin tulee laatia #kyberturvallisuus luokat. Aloin lämmetä.

– Kybernäkökulmasta smart on sama kuin vulnerable. Älyn hyödyt ovat usein vaatimattomia, mutta haavoittuvuudet sitäkin konkreettisempia.

Miten tällainen voi sytyttää minut? Sitä osasin kysyä itseltäni vasta jälkikäteen.

-Seuraavassa konfliktissa meistä jokainen tulee olemaan etulinjassa! Jos halvalla ostamamme kodinkoneet ovat päivittämättä ja huonosti asennettuja, vaarannamme paitsi itsemme myös kansallisen tietoturvan. Olemme kybersotilaita kaikki!

Se, että eksyimme alkuperäisestä aiheestamme, oli kohtalonomaista. Yhtäkkiä olimme paljon laajemman, suorastaan välttämättömän äärellä. Ja kuka näistä kantaisi huolen, ellen minä, soturi, joka vielä hetki sitten olin paitsi onnellisen tietämätön tästä kaikesta myös vajoamassa syvemmälle itsesäälin railoon.

Uskollinen tykkitanelini alkoi kirjoittaa memoa johtoryhmälle minun suoltaessa ”proaktiivisesta hyllytilasta” ja ”kuudennen piirin ratkaisusta”.

Olisiko pitänyt ajatella ennen enterin painamista? Toisaalta: kuka ostaisi käyttämättömän itsesuojeluvaiston?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 86

Tarkastusvaliokunta

Onko sinulla niitä aamuja, jolloin sanot peilikuvallesi: ”Olet hurmaava.”? Ei minullakaan paitsi tänä aamuna. Olin loistavalla tuulella koska

Olin nähnyt Atlantin kokoisen märän unen ja silti yöpuvun housuni olivat kuivat kuin sirocco
Olin nukkunut straight eight hours
Puhelimessani oli puoli kuudelta vain yksi viesti: ”Tänään enemmän parempaa” (eikä viesti edes ollut zemppiappsistani GetupStandup™)

Aivan tavatonta oli myös se, että viheltelin töihin kävellessäni. Lisäksi olisin voinut vaikka vannoa, että kiurut ääntelehtivät viehkosti. Tästä päivästä saattoi tulla vain hyvempi.

Katsooko kohtalo persiinsilmällä hyväuskoista toiveajattelijaa?

Kyllä, jos tällainen kokemusasiantuntija saisi sanoa. Arvaathan tuon: pommi putosi välittömästi, kun istuuduin parhaat päivänsä nähneelle ErgoZ-työtuolilleni.

– Herra Isä! Laita nyt edes krakasi suoraan! Hallituksen lähettämä tarkastusvaliokunta on täällä seitsemän minuutin päästä.

– Ihanko Sipilän hallituksen? virnuilin vt. toimarille, jonka komentelu oli minun adrenaliinilleni käsky hyökätä.

– Haha, very funny! Ja vittu, jos mokaat tän! Hallituksen kanssa ei leikitä yhtään! Ei varsinkaan tänään.

Vt. kääntyi kannoillaan ja antoi 50+ takapuolensa heiluttaa uuden näköistä viininpunaista hamosta. Liian lyhyttä hänelle, jos minulta kysytään mutta ei varmaan kysytä. Suoristin krakani.

Kolmikko saapui seitsemältä, sharp.

Pelkkä silmäys heihin kertoi olennaisen: he olivat moraalisen remontin tarpeessa.

Tiukkoja jätkiä, ansainneet arvostuksensa mutta olivat silti pelkkiä loisia.

Jos ihmisten välillä olisi edes vähän sitä vanhanaikaista luottamusta, jonka keskellä itse olin kasvanut, tällaiset jätkät nojailisivat lapioihinsa aivan toisenlaisen montun äärellä. Tiedät kyllä: miehen sanaan voi luottaa & kädenpuristus on vahvempi kuin yksikään allekirjoitus sopimuksessa. Eikä elämäni ensimmäiset 15 vuotta olleet mikään mafiaelokuva.

Vt. oli hermostunut ja minä rento ja jätkät tiukkailmeisiä.

Kaikki dokumentit oli levitetty pitkin isoimman neukkarimme pöytää. Saimme luvan poistua mutta olla minä hetkenä tahansa tavoitettavissa vastaamaan heidän kysymyksiinsä.

Heti neukkarin ulkopuolella kysyin vt:ltä:

– Mitä sä oikeestaan jännität? Cristinan tiimi on pannu kaiken ihan huippukuntoon. Noilla ei voi olla muuta huomautettavaa kuin hölmöistä kirjoitusvirheistä. Ja niistäkin vaan sen takia, että niiden on pakko saada osoittaa jotakin töppösormillaan.

– Eikö elämä oo sulle mitään opettanu??! Tota ei voi koskaan tietää! Yllätyksiä voi tulla aina ja useimmiten niitä myös tulee.

Vt. oli kireänä ja halusi pysyä sellaisena. Minkäs teet? Mitä nainen haluaa?

Saman tien tuli kutsu takaisin neukkariin. Sellaista on työläisen elämä.

– Ihan ensin hallitusraporteista: me haluamme selkeät numerot.

– No, oikeastaan me haluamme numeroiden sijasta sellaiset grafiikat, joita kuusivuotiaskin ymmärtää.

– Sitten tiedot viimeisen kk:n luvuista.

– Se, mitä todella tarvitsemme, ovat alkuvuoden kumulatiiviset luvut.

– Historian toteumaluvut näyttävät tästä myös puuttuvan.

– Samoin tulevaisuuden ennuste.

– Jos saisitte nämä yhden dian karkeaksi yhteenvedoksi, se olisi hyvä.

– Mahdollisimman tarkat tiedot olisi kyllä parempi.

– Asiakaskohtainen raportointi – sen me haluamme ehdottomasti!

– Ei, ei missään tapauksessa! Mitä tahansa teettekin, muistakaa tietosuoja.

Aika homoa kun kolme jannua kaakattaa kuin akuankat.

Tajusin, ettei minua enää tarvittu täällä enempää kuin susi tarvitsee marenkia. Vt. sen sijaan näytti kaipaavan yhden lumihuippuisen vuoren nenäänsä.

Suljettuani oven perässäni hyräilin vanhaa Ulf Dagebyn loilotusta Livet är en fest

Men om livet är pest

fyllan värmer bäst.

Vaikka ihminen on kaiken keskellä yksin, kaipasin takaisin uneeni.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 85

Määrätietoinen mies

Neukkari tuntui valoisalta kuin aurinkoinen himmeli Pattayan rannalla. Koska siellä istuivat vt. toimari, joka huokui

Lämpöä

Empatiaa

Viisautta

Ja sitten Erkki, joka oli

Viisauden

Kirkkauden

Elinvoiman

Tonava.

Mutta oli Erkillä murheensa. Hänellä oli sellainen käsitys, että maailma oli hänet pettänyt. Mutta lähinnä se oli hänen vaimonsa, joka oli hänet pettänyt. Mutta oli siinäkin. Ainakin Erkille.

Ja kolmantena minä, nukahtamaisillani.

Totuus on, että kaksi kolmesta on kuitenkin riittävästi mihin tahansa hommaan. Myös tähän käsillä olevaan.

Koska meillä oli selkeä tehtävä: irtisanoa ihminen, jota ei voinut irtisanoa. Niin väitettiin. Mutta jos (työ)historia on jotakin opettanut, jokainen voidaan irtisanoa.

Mahdoton on päättäväiselle ihmiselle vain tarkemman suunnittelun ikävä.

Mutta miksi irtisanoa juuri hänet? Aiemminkin sanottiin koko tiimi irti sen takia, että saatiin joku pihalle ja äkkiä. En tiedä. Siinä mielessä kaikessa oli haikea tunnelma. Jotakin tämän takana täytyi olla.

Meille kerrottiin vain, että mies oli seonnut. Ei sellainen tee hyvää virman maineelle. Hän oli alkanut toistaa lausetta ”Olen määrätietoinen mies.”.

Jossain unen ja valveen rajamailla tajusin, että ne halusivat välttämättä lähettää ykköstykkinsä eli minut kuulustelemaan miestä, ennen kuin tuomio julistetaan. Kuitenkin aika massiivisesta interventiosta kyse. Tuhansien ihmiskohtaloitten aamunkoitto ja sen sellaista. Ja silti jokainen tietää, että elämä kantaa.

Oudolla tavalla tuosta huuruisesta hetkestäni virkistyneenä pomppasin pystyyn ja noudin miehen maailman pienimpään neukkariin: 2 jakkaraa, 2 neliötä.

Melko pian selvisi, että kyse oli äitisuhteesta. Siitä, mitä äiti oli sanonut pojalleen kuolinvuoteellaan, pojan viisivuotissyntymäpäivänä: ”Pysy aina määrätietoisena.”

Miten tämä oli lauennut nyt, 50 vuotta myöhemmin, kuin aamukamreeri kahden kuukauden selibaatin jälkeen?

Siten, että mies oli aamupalaverissa lopulta ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti. Hän oli tähän asti tehnyt päättäväisesti kaiken, mihin oli ryhtynyt. Aivan kaiken, avioliitostaan ja lasten tekemisestä aina uraan ja metsästyskerhon mitaleihin ja saaliin oikeudenmukaiseen jakoon.

Mutta nyt, niin hän kertoi minulle, hän tajusi, että äiti oli tarkoittanut, että kaikkea tietoa oli määränsä muttei enempää. Eikä ahneuksissa saanut tavoitella kuun juustoisia reikiä. Siksi tämä oli nyt kertakaikkinen kaiken tähänastisen loppu ja nyt alkoi uusi elämä, määrä tietoinen elämä.

Mies naureskeli, kaiken päättäväisyytensä kadottaneena. Tästä syystä tunsin syvää epäluuloa ihmisiä kohtaan: luulevat, että oivaltaminen johtaa parempaan. Ei johda.

Kolmen kohdan toimintamalli syntyi itsestään

Mies varhaiseläkkeelle täältä vänisemästä
Määrätietoisuuden uudelleen määrittely ja vahvistaminen organisaatiossa
Mielentilatestit ja terapeuttisten palaverien lanseeraus kustannuksia säästämättä

Asiat on tarkoitettu hoidettaviksi, puut pilkottaviksi. Lean on sitä, että osaa nojata eteenpäin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty