Savimaja

Niin, ei bisneksen tekeminen ole mitään henkimaailman asia. Kun vaan jaksaa pitää homman yksinkertaisena – ennen kaikkea jaksaa, jaksaa. Vähän tylsänä, vakaana, ei hötkyilyä eikä varsinkaan sekoita mitään henkilökohtaista selviin asioihin.

Millainen ihminen kestää tällaista?

Sellainen kuin minä. Sellaiset kuin minä, samasta puusta veistetyt. Niin hyvää puuta.

Mutta on tässä puolensa. Työn etuja ovat esimerkiksi jakkupukuiset naiset sukkahousuineen. Kuvioilla tai ilman, koko väripaletissa mustasta tummanharmaaseen. Niissä on sitä jotakin. Mutta ei enempää kuin mitä kuosi antaa ymmärtää. Syvemmälle eli kuosin alle käyneet ovat joko kadonneet tai heidät on autettu katoamaan.

Bisnes on ankara, jopa armoton asia.

En usko että ennen oli paremmin, mutta kyllä maailmasta ollut tullut kaltaisilleni liian monimutkainen. Ennen päässäni saattoi yhden työpäivän aikana pyöriä useasti kysymys noista sukkahousujen verhoamista sääristä: ajellut vai ei? Nykyisin jo pelkkä tällainen sääristä haaveileminen on (kuulemma) loukkaus naisen itsemääräämisoikeutta vastaan. Naisen on saatava olla luolanainen tai säihkysääri jos haluaa.

Periaatteessa ok näin (mikä minä olen väittämään vastaan?) mutta tästäkö se johtuu, että olen näinä päivinä niin usein turhautunut ja loukkaantunut ja pahimpina päivinä kumpaakin yhtä aikaa.

Sitten nuo sukkahousut ilmestyvät varoittamatta pöytäni ääreen.

– Katsoisitko nää vielä läpi ennen kuin panen ne eteenpäin?

He, nuo sukkahousut, luottavat minuun kuin suomalaiseen peruskallioon. Ja tiedän, että samalla he pitävät minua jälkeen jääneenä, pian toivottavasti jo unohdukseen jäävänä köntyksenä. He ovat oikeassa, miten oikeassa he ovatkaan! En ollut aina tällainen. Mutta vähitellen minusta kehkeytyi tällainen eksynyt, keski-ikäinen ja pälveä loistava olio, joka yrittää vain pysytellä satulassa.

Usein kun kolahdan pohjaan tällaisen vapaan pudotuksen jälkeen, ryhdistäydyn. Nytkin ponkaisin pystyyn niin kuin teen aina, jotta saan itseni liikkeelle. Muuten jäisin ikuisiksi ajoiksi paikoilleni, mätänisin ja joutuisin kadotukseen.

Siltä seisomalta kutsuin tytöt koolle.

– On aika.

Näin sanottiin, että sanoin. Katsoin tyttöjä silmiin, koska en voinut heidän sukkahousujaankaan tuijottaa. Se olisi ollut pahempaa kuin rakentaa savimaja kalliolle. Vielä pahempi virhe kuin oli lähteä tänään tämän tomumajan kanssa vaeltelemaan tänne pitkin.

Kun ei tajua enää mistään mitään, parasta on kysyä.

– Tiedättekö, miksi olette täällä?

Tytöt katselivat ihmeissään toisiinsa. Otin hyllystä käteeni kirjan ja luin heille ääneen: ”Minkä vaikenen ilman sinua, sen myös vaikenen yhdessä heidän kaikkien kanssa, yksin.”*

Tämä oli minun investointini heidän henkiseen huoltovarmuuteensa.

Mutta ennen kaikkea: olin saanut heidän huomionsa. Siksi he ymmärsivät. Siksi lähetin heidät takaisin töihin ja pian huomasin, että ihme oli tapahtunut.

He olivat kuin tanssijoita, valssahtelivat kuin balleriinat töidensä kanssa. Näin, miten heidän jalkansa tuskin koskettivat parkettia. Ihmeellistä. Kaunista. Taidetta. Ja ennen kaikkea tehokasta – siitähän tässä on kyse.

Mutta sitten tajusin, että olin nähnyt tämän unessa. Ja mikä todisti, että tämä oli enemmän todellisuutta? Mikä on todellisuutta?

Vastaavan kokemuksen olin saanut elää monta kertaa. Ensiksi olin aivan väärä henkilö, mutta sitten olinkin oikeassa paikassa. Tästä syystä aikaansaamisreittinkini oli niin usein aivan tapissa.

Tekisin varmaan isot rahat, jos osaisin paketoida tämän konseptin eli minut isommille markkinoille ja jos olisin kiinnostunut rahasta. Mutta opin jo pienenä, miten rahvaanomaista raha on. Ettei käärinliinassa ole taskuja.

Ja että elämä on suuri kuolemantanssi.

Let’s dance! Niin minua viisaammat ovat minua neuvoneet. Muista se aina, kun työpäiväsi on ohi. Sillä eräänä päivänä Suuri Työpäiväsi on ohi.

*Helinä Siikala: Metsässäkulkijan päiväkirja

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty