Bisnestarinoita 200

Bisnestarinoita 200

Lacrimosa

Tiesin, että eräänä päivänä tarinani päättyy. Mutta miten, sitä en aavistanut.

Miksi aloin välittää? Siis hetkellä, jolloin kaikki oli jo ohi.

He sanoivat myöhemmin, että se oli itsepuolustusta.

Ei se ollut ja he tiesivät sen. Ehkä he ajattelivat, että mikä tahansa muu selitys johtaisi siihen, että joku saattaisi kaivata minua. Jäljet johtaisivat minuun. Sitä ei haluttu.

Olin viettänyt suurimman osan elämästäni töissä, täällä. Enkä vain vuosia vaan myös vuorokauden tunteja. All those wasted years, ne lauloivat. Vaan eivät poikaparat todellakaan tienneet, mitä syvältä kouraiseva tuhlaaminen raakana on.

Kaduttaako? Ei.

Jukratuttaako? Ei oikeastaan.

No mitä sitten? Damokleen miekka. Kaikkien vaurioittamieni sielujen huuto roikkumassa päälläni: vääryydet kostetaan vielä kerran. Tätäkö loppuelämäni sitten on, jokaöisiä heräämisiä pahimman itseni kanssa?

Itkisin, jos osaisin. Paljon jää oppimatta, kun ei ehdi elää normaalia elämää. (Ei minua kyllä nauratakaan.)

Elämänopetus 1: katso joka suuntaan ennen kuin hyppäät.

Vaikka mitä helvettiä: elämässä sattuu ja tapahtuu. Käärettä ympärille ja tontilla taas.

Mitä minä nyt sitten olin? Puolittain eläköitynyt prostituutti, jonka suhde asiakkaisiin oli erittäin epälabiili, valeambivalentti ja vahva molemminpuoleinen tunne.

Elämänopetus 2: jos/kun myyt itseäsi, sovi (itsesi kanssa) hinnasta etukäteen.

(Rahasta ei tässä ole kyse. Tosin hämäyksen vuoksi niin sanotaan muutenkin.)

Milloin se tapahtui? Silloin kun työrajoittuneisuuteni antoi ilmi myös minut? Jos olen tähän asti luullut, että on olemassa helppoja teitä ulos, nyt on aika herätä.

Elämänopetus 3: elämän voi (yrittää) ottaa yksinkertaisesti mutta kyllä se helvetin monimutkaista on.

Olenko koskaan edes auttanut ketään? Ja onko tämä Suuri Saamattomuuteni jotakin, jonka kaikki muut ovat nähneet jo valovuosia ennen minua? Siitäkö tämä kaikki?

Kaikki olisi ollut toisin, jos olisin osannut näyttää tunteitani.

Ja toisaalta: minä maailman aikana niille olisi ollut tilaa?

Elämänopetus 4: ellei tilaa ole, tee sitä (and don’t be such a pussy!)

Kaltaiseni mies ei voi ikinä hyvittää tekojaan. Koska

  • Ne ovat tehtyjä.
  • Kenenkään mielikuvitus ei riitä kehittämään sellaisia tapoja, joilla sovittaa pelkällä intuitiolla hetkessä luotuja vyörytyksiä.

Käyttäydyin kaiken aikaa kuin vieras… Käänsin selkäni asioille ja ihmisille, sitten lähestyin niitä ja pakenin ja välillä unohduin tuijottamaan kauniisiin kasvoihin. Minun olisi tarvinnut vain pyytää.

Pyhä unohtui. Se, mistä elämässä todella on kyse. Senkö mukana (vai tuliko pyhyydestä muovista?) meni kaikki muukin, hukkasin itseni ja minusta tuli ikävä ihminen myös itselleni? Ehkä.

Elämänopetus 5: kaikki mitä tarvitset, on vahva multa, jossa kasvattaa haluamasi.

Vai katosiko kauneus ensin? Siksikö aloin vastustaa muutosta? Sekö minut alun perin tuhosi?

Nämä alhaiset vaihtoehtoiset elämät ja ihmissuhteet… Ensin ulkomaailma tunkeutui kananmunan ohuen kuoreni läpi häiriten sisälläni kehkeytyvää elämää. Kun se oli tapahtunut, matkan päässä odotti deletointi. Jäljelle jää vain jälkiä. Ja se, että ajattelen sinua.

Kaikki tuntuu nyt niin johdonmukaiselta. Ja minua ahdistaa kysymys, onko minusta enää terapiaan tai edes vakavaan harrastamiseen.

Silti jokin valssasi vielä tuulessa. Jos optioni laukeavat, voin juoda itseni baskeripäiseksi juopoksi tai muuttaa loppuiäkseni täysihoitolaan ja muuttua rappauksenharmaaksi. Tai palaa tuhkaksi ja syntyä uudelleen.

Tuosta viimeisestä tulee vielä suosikkini, sanonpahan vaan.

(loppu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 183

Bisnestarinoita 183

Vaikea alku

Yleisesti luullaan, että totuuden kertomisesta olisi hyötyä. No, on ihan pakko kysyä, että milloin ja kenelle, muka.

Tiesitkö sinä, että kaikki raha tehdään rivien välissä? Nyt tiedät.

Ja kun luulet syöväsi kakkua, et tiedä, että se on todellisuudessa vain murusia. Me muut syömme sen kakun. Se on sellaista. Tervetuloa todellisuuteen, vaikka tuskin se sinua innostaa.

Joku sanoi kerran, että silmäni muuttuvat, kun puhun totta. Siksi minun täytyy olla varovainen, urani & identiteettini on vaarassa jo muutenkin.

Sama tapahtuu, kun joudun puhumaan ja kuuntelemaan asioita ja tarinoita, joihin en usko ja jotka ovat oikeastaan totuudeksi väitettyä arvailua.

Neukkaripuhetta. Oletko koskaan kuullut sellaisesta?

-Kun kompleksisuus lisääntyy, kompetensseja ei voida menestyksellisesti enää käsitellä irrotettuina toiminnasta, erillisinä, työtä edeltävinä rakenteina tai koulutusjärjestelminä, joita johdetaan irrallaan toiminnan johtamisesta.

-Osaaminen saa arvon vain yhteydessä toimintaan. Työ ja oppiminen ovat sama asia!

-Koskee koulutusta erityisesti. Kompetensseja on mielestäni arvostettu aina osana kokonaisuutta. Kärjistäen sanottuna: CV:ssa kerrotut harrastukset kertoo myös paljon henkilöstä vaikkei liity koulutukseen tai työtehtäviin as such.

Harmi ettei mikään tästä pidä paikkaansa. Yhä suurempi osuus uusista organisaatioista toimii tänään eri tavalla, kuin mihin olemme perinteisesti tottuneet. Arvonluonnin logiikka on muuttumassa toistosta tilannekohtaisuuteen. Kukaan ei vaan tiedä, miten.

– Työn vaikeus lisääntyy, kun ei voida suoraan toistaa aikaisempaa. Tämä tarkoittaa osaamisvaateiden kasvua ja systemaattisten lähestymistapojen tärkeyttä osaamisen suhteen. Mitä kompleksisempaa tuotanto on, sen tärkeämmäksi muodostuu osaaminen yhteisössä: yhteinen osaaminen ja yhteinen ajattelu.

– Merkittävänä työuupumuksen syynä voidaan tänään nähdä ne vaatimukset, joita kohdistuu yksilöön tilanteissa, joissa tiimi tai muu yhteisö olisi oikea kohde. Yksilökeskeisten mallien sijaan sekä koulutusjärjestelmissä että yritysmaailmassa tulisikin nähdä tietäminen ja tekeminen sosiaalisena, yhteisöllisenä tapahtumana. Tiedon käsittely ei tapahdu pelkästään yhden yksilön sisällä, eikä osaaminen ole vain yksilön korvien välissä oleva ominaisuus.

-Vuonna 2018 työntekijän haasteena on ylittää itsensä verkoston avulla.

Oletko kuullut siitä, että työ on toisiaan tarvitsevien ihmisten yhteistyötä? Ihan sama, kerron sinulle silti, etten ole koskaan kestänyt yhteistyötä. Saati sitä, että tarvitsisin jotakuta. Inhoan tätä työelämää.

Miksei ihmisen vain anneta olla rauhassa?

Mutta kun kerran ollaan pelissä, pelataan sitten. Härifrån tvättas.

– Tärkeintä on pystyä itse tunnistamaan ja arvioimaan systemaattisesti myös jokapäiväinen oppiminen ja miten se kasvattaa tulevaisuuden potentiaalia, henkistä pääomaa.

– Suuri osa työn vaatimista taidoista ja tiedoista on mahdollista omata vain siinä tapauksessa, että työntekijä sijoittaa niiden hankkimiseen aikaansa. Aika on rahaa. Elinikäisten työsuhteiden ollessa yhä harvinaisempia ja lyhyehköjen työsuhteiden ollessa jo lähes normi tämä tarkoittaa uudenlaista aktiivista vastuunottamista oman osaamisen ”strategisesta” suunnasta, markkina-arvosta ja sen jatkuvasta kehittymisestä.

Ja minä olen tällainen: kun joku lähtee minun kanssani, minä lähden sen kanssa.

– Yritystä, johon halutaan työhön tai jossa toimitaan, tuleekin tarkastella osaamisen jakelukanavana, jonka kautta tulisi toteutua kaksi keskeistä ehtoa: Työssä tapahtuva oppiminen on nopeampaa kuin jossain muussa työpaikassa, eli sijoitus tuottaa paremmin kuin muualla.

– Tietysti on myös muistettava, että työntekijä ei voi koskaan toimia yksin. On tärkeää löytää yhteisö, joka erilaisuuden, yhteisen ajattelun ja ennen kaikkea toisiaan tukevuuden ja toisiaan täydentävyyden kautta antaa yksilölle mahdollisuuksia olla juuri sen yhteisön jäsenenä enemmän kuin ollessaan jonkin muun yhteisön jäsen.

Yhteisö ja yhteisö. En jaksanut enää kuunnella. Tämä kaikki on niin turhaa.

– … päivän työelämässä tulee jättää taakse perinteinen palkkatyöläisen identiteetti jossa vastuu on oman itsen ulkopuolella: Ketään ei kiinnosta oppia asioita, jotka tulevat ulkopuolelta saneltuina, jonkun jalkauttamina vaateina osaamisen kehittämiselle.

Kaikki jatkuu kuitenkin kuten ennenkin.

Ja jos ei ihan kaikki, niin sen verran kyllä, että tuskin kukaan haluaa erityisesti nähdä naamaani huomennakaan. Elämä on bisnes, jossa on jalkautettava itsensä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 182

Bisnestarinoita 182

Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 181

Bisnestarinoita 181

Lisää liksaa

Enemmälle rahalle olisi käyttöä, monet sanovat. Kuka meistä väittäisi vastaan?

Samat monet hakevat vastinetta rahoilleen eivätkä ainakaan halua kuulua niihin tyhmiin, jotka maksavat liikaa. Sitten kun näille samoille monille esittää yksinkertaisen kysymyksen, millaista vastinetta sinä tuotat sille lisärahalle, jota toivoisit saavasi, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tulee oikosulku. Tai oikosulki. Ja sekin on understatement.

Mielikuvat törmäävät todellisuuteen ja se tekee kipeää,

mikä johtaa valitettavan harvoin oppimiseen. Eikö näitä ihmisiä ole hakattu tarpeeksi lapsena vai mistä niiden asenne kumpuaa? Ymmärrän heidän haluaan olla Hemingway, mutta kun lopulta ovat oman elämänsä Woody Allen, ei siitä hyvää seuraa. Kenellekään.

Niin monen asian toivoisi olevan toisin. (<- melkoinen kärsimyksen lähde tuokin lause kyllä).

Ja ihmiset, ne ovat pimeimpiä juuri ennen aamunkoittoa.

Ability-ohjelmistoalustan kehittämisestä ja tuotannosta globaalisti vastaavat sanovat, että meillä on hyvät edellytykset teollisen internetin osaamisen konsultointiin.

Tätä meidän oli määrä pohtia kahden tunnin palaverissa, kun nämä äkilliset ”palkkaneuvottelut” syöksivät meidät pois raiteilta. Miksi tällaista pitäisi sietää? Ei kyllä.

-Jääkiekossa on tärkeä tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi ja missä kiekko silloin on. Sama pätee liike-elämään.

-Kyllä tasan. Meillä on pulaa ihmisistä, jotka uskaltavat olla väärässä ja oppia siitä.

Tähänkin kyllä saadaan työtyytymättömyysnäkökulma.

-Vaikka mittarit osoittavatkin keskimäärin myönteistä kehitystä kokonaisuuden tasoilla, kaikki ei työelämässä mene kuin Strömsössä. Yksittäisten ihmisten kohdalla tämä on merkinnyt esimerkiksi työn loppumista, häirintää tai epäasiallista kohtelua, työtapaturmaa tai työkyvyttömyyttä.

-Työelämän kehittämistä ei voida perustaa siihen odotukseen, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Valitettavasti dataa ei tulevaisuutta koskien ole samalla tavalla käytettävissä kuin menneisyyttä koskien.

-Mutta juuri siksi ja juuri sitä voimme tehdä yhdessä työelämätiedon tarvitsijoiden kanssa!

-No niin! Se voisikin olla vastaus markkinoiden tarpeeseen tuotannon ja kannattavuuden optimoinnista uusien pilvi-, analyysi- ja ohjelmistopalvelujen avulla. Siitä voisi tulla yhtenäinen, toimialarajat ylittävä digitaalinen kokonaisratkaisumme, joka ulottuu verkon reunalta pilvipalveluihin.

Tämä muuttui niin sovinnolliseksi, että minua alkoi huimata.

Suomalainen konsensus, presidentinvaalit jne. Onneksi on ihmisiä, jotka eivät luovuta.

-Kurjan liksani vastineeksi odotan työnantajalta paljon: mahdollisuutta tehdä itselleni tärkeitä asioita, kehittyä ja muokata työstä itseni näköisen. Koska työ on iso osa identiteettiäni, haluan, että minuun luotetaan ja että olen itse luottamuksen arvoinen.

Ihailen joidenkin ihmisten tapaa vastata kuin ei olisikaan.

-Työntekijöistä on tullut vaativampia. He odottavat työnantajaltaan enemmän vapautta, luottamusta, päätöksentekomahdollisuuksia, autonomiaa ja hyvää johtamista. He haluavat, että

yritystä johdetaan kulttuuri ja ihmiset, ei raha edellä.

-Tässä sitä taas ollaan. Meillä on paljon ihmisiä, jotka sairastuvat itseohjautuvuuden vaateen takia työuupumukseen. Hierarkkisiin rakenteisiin, selkeisiin työtehtäviin ja pomon sanaan tottunut sukupolvi on murroksen edessä ymmällään. Alkakaa johtaa itse itseänne, meille sanottiin, mutta kukaan ei kertonut, miten se tehdään.

-Uuden rakentaminen on raskasta, koska onnistumisen kokemukset ovat harvassa. Jos sellainen sattuukin osumaan kohdalle, nurkan takana odottaa jo seuraava ongelma, joka pitää ratkaista. Riittämättömyyden tunteen kanssa joutuu elämään lähes päivittäin. Välillä sitä sietää paremmin, välillä huonommin.

-Onneksi ymmärsin nopeasti, mistä on kyse. Takana on sen verran kilometrejä työelämässä, että nahka on paksuuntunut ja suojausmekanismit osaa laskea alas riittävän nopeasti.

-Minä taas päätin keskittyä ajattelemaan sitä, mistä olen työpaikallani kiitollinen. Vapaudesta ja luottamuksesta. Siitä, että saan tehdä merkityksellistä työtä. Että meillä on pitkät lomat ja että palkka tulee tilille joka kuukausi. Ennen kaikkea olen kiitollinen ihmisistä, joista monista on tullut minulle enemmän kuin pelkkiä työkavereita.

Aikamoista. Mutta ei rahalla saa onnea. Kateus ja köyhyys synnyttävät näppäriä mielipiteitä, mutta niillä ei juhlita edes leipäjonossa. Ja SE on uusi normaali.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 88

Bisnestarinoita 88

Savimaja

Niin, ei bisneksen tekeminen ole mitään henkimaailman asia. Kun vaan jaksaa pitää homman yksinkertaisena – ennen kaikkea jaksaa, jaksaa. Vähän tylsänä, vakaana, ei hötkyilyä eikä varsinkaan sekoita mitään henkilökohtaista selviin asioihin.

Millainen ihminen kestää tällaista?

Sellainen kuin minä. Sellaiset kuin minä, samasta puusta veistetyt. Niin hyvää puuta.

Mutta on tässä puolensa. Työn etuja ovat esimerkiksi jakkupukuiset naiset sukkahousuineen. Kuvioilla tai ilman, koko väripaletissa mustasta tummanharmaaseen. Niissä on sitä jotakin. Mutta ei enempää kuin mitä kuosi antaa ymmärtää. Syvemmälle eli kuosin alle käyneet ovat joko kadonneet tai heidät on autettu katoamaan.

Bisnes on ankara, jopa armoton asia.

En usko että ennen oli paremmin, mutta kyllä maailmasta ollut tullut kaltaisilleni liian monimutkainen. Ennen päässäni saattoi yhden työpäivän aikana pyöriä useasti kysymys noista sukkahousujen verhoamista sääristä: ajellut vai ei? Nykyisin jo pelkkä tällainen sääristä haaveileminen on (kuulemma) loukkaus naisen itsemääräämisoikeutta vastaan. Naisen on saatava olla luolanainen tai säihkysääri jos haluaa.

Periaatteessa ok näin (mikä minä olen väittämään vastaan?) mutta tästäkö se johtuu, että olen näinä päivinä niin usein turhautunut ja loukkaantunut ja pahimpina päivinä kumpaakin yhtä aikaa.

Sitten nuo sukkahousut ilmestyvät varoittamatta pöytäni ääreen.

– Katsoisitko nää vielä läpi ennen kuin panen ne eteenpäin?

He, nuo sukkahousut, luottavat minuun kuin suomalaiseen peruskallioon. Ja tiedän, että samalla he pitävät minua jälkeen jääneenä, pian toivottavasti jo unohdukseen jäävänä köntyksenä. He ovat oikeassa, miten oikeassa he ovatkaan! En ollut aina tällainen. Mutta vähitellen minusta kehkeytyi tällainen eksynyt, keski-ikäinen ja pälveä loistava olio, joka yrittää vain pysytellä satulassa.

Usein kun kolahdan pohjaan tällaisen vapaan pudotuksen jälkeen, ryhdistäydyn. Nytkin ponkaisin pystyyn niin kuin teen aina, jotta saan itseni liikkeelle. Muuten jäisin ikuisiksi ajoiksi paikoilleni, mätänisin ja joutuisin kadotukseen.

Siltä seisomalta kutsuin tytöt koolle.

– On aika.

Näin sanottiin, että sanoin. Katsoin tyttöjä silmiin, koska en voinut heidän sukkahousujaankaan tuijottaa. Se olisi ollut pahempaa kuin rakentaa savimaja kalliolle. Vielä pahempi virhe kuin oli lähteä tänään tämän tomumajan kanssa vaeltelemaan tänne pitkin.

Kun ei tajua enää mistään mitään, parasta on kysyä.

– Tiedättekö, miksi olette täällä?

Tytöt katselivat ihmeissään toisiinsa. Otin hyllystä käteeni kirjan ja luin heille ääneen: ”Minkä vaikenen ilman sinua, sen myös vaikenen yhdessä heidän kaikkien kanssa, yksin.”*

Tämä oli minun investointini heidän henkiseen huoltovarmuuteensa.

Mutta ennen kaikkea: olin saanut heidän huomionsa. Siksi he ymmärsivät. Siksi lähetin heidät takaisin töihin ja pian huomasin, että ihme oli tapahtunut.

He olivat kuin tanssijoita, valssahtelivat kuin balleriinat töidensä kanssa. Näin, miten heidän jalkansa tuskin koskettivat parkettia. Ihmeellistä. Kaunista. Taidetta. Ja ennen kaikkea tehokasta – siitähän tässä on kyse.

Mutta sitten tajusin, että olin nähnyt tämän unessa. Ja mikä todisti, että tämä oli enemmän todellisuutta? Mikä on todellisuutta?

Vastaavan kokemuksen olin saanut elää monta kertaa. Ensiksi olin aivan väärä henkilö, mutta sitten olinkin oikeassa paikassa. Tästä syystä aikaansaamisreittinkini oli niin usein aivan tapissa.

Tekisin varmaan isot rahat, jos osaisin paketoida tämän konseptin eli minut isommille markkinoille ja jos olisin kiinnostunut rahasta. Mutta opin jo pienenä, miten rahvaanomaista raha on. Ettei käärinliinassa ole taskuja.

Ja että elämä on suuri kuolemantanssi.

Let’s dance! Niin minua viisaammat ovat minua neuvoneet. Muista se aina, kun työpäiväsi on ohi. Sillä eräänä päivänä Suuri Työpäiväsi on ohi.

*Helinä Siikala: Metsässäkulkijan päiväkirja

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty