Bisnestarinoita 36

Bisnestarinoita 36

Yrityskiihdyttämö

Tällä lailla päivien EI pitäisi alkaa:

– Missä meidän laatukäsikirja on?

Tällaista ei pitäisi kysyä ihmiseltä, joka on itse ollut sitä turhautuneena laatimassa. Kuin nuoruuteni tentit: istu perse ruvella, yritä kokea mielekkyyttä, väännä se loppuun kuin aamuöinen torttu ja sitten vedä se sinne minne se to-del-la-kin kuuluu.

Eli minulla ei ollut mitään käsitystä, missä meidän laatukäsikirja oli. Sen paikkakunta kiinnosti minua yhtä paljon kuin minne delfiinit kadonneet.

– Mitäs sillä?

– Oisin kattonu yhen ohjeistuksen…

– Siis minkä?

– Että mille koodille tää kahviautomaatin ykköskahvi kirjataan.

Jösses: flashback. Entisen toimarin aikaan tämä kysymys oli todellisuutta per se. Varmasti yksi syy, miksi hän on entinen toimari. Kuulin, että hän teki itsarin tai vaimo teki itsarin tai joku teki jotain, mutta ei tämä voinut ihan omasta päästäkään mennä hyvin.

Mistä muuten huomaa, että joku ajatus herättää todella isoja tunteita? Siitä, että haluaa alkaa ajatella aivan muita asioita. Niin kuin että miten #brexit oli vain vanhan britti-imperiumin kuolinkorinaa. Tai miksi Ashton Kutcher oikeastaan erosi Mia Farrowista (vai mikä se puuma nyt oli?). Äärimmäisessä tapauksessa – niin kuin nyt – päässä alkaa soida Sibelius, kylmät väreet nousevat reisistä päälaelle ja nostavat menneessään vähän isänmaallista hikeäkin pintaan.

Joku tietoisempi olisi varmaan ollut paremmin hetken hermolla. Minä sivuutin ajatteluni hengentuotteet kuin aamuöisiin ja ikäviin tuntemuksiin herättäneet kauhukuvat.

Mitä me olimme oikeastaan luoneet tuon prosessilaadunvalvonnan jälkeen? Jossa virhemarginaali läheni nollaa? Jossa parhaita käytäntöjä valvottiin ihan valloilleen päässeinä pikkupomoina? Se oli viety äärimmäisyyteen ja sitten yritetty peruuttaa, ja kaikista oli tuntunut kuin olisi juotu haaleaa, muutaman tunnin seissyttä vahvaa teetä. Tosin sellaisellakin oli suosijansa (ja suojelijansa).

Tämän haahuilun keskellä sain ilmestyksen ja draivin samanaikaisesti: aloin hahmotella uudenkarhealla työkalulla uudenlaista organisaatiota, joka perustuisi uuteen paradigmaan. Se tuntui niin hyvältä ja selkeältä, että panin sen yleiseen jakoon siltä istumalta.

Lievästi tunsin itseni kovaksi jätkäksi. Ajattelin seuraavaksi ratkaista Lähi-idän kriisin. Samalla ehkä säätää universumia vähän paremmaksi. Nostin jalat pöydälle ja nojailin niskan takana ristimiin käsiini.

Nimetöntä palautetta alkoi tulla saman tien. Pääosin positiivista (näinkö se kuuluu sanoa?), mutta aika paljon sellaista rikollista ja huonon Suomen kielen rajoilla liikkuvaa mölinää. Ja tämä oli sentään meidän intra. Onko millään oikeasti enää väliä? Ovatko virherekrytoinnit kuitenkin vaikein yksittäinen tekijä luoda todellista menestystä – tai siis estää niiden tekeminen, vaikeus? (Huomaatko, en saa enää oikeaa sanaa suustani?)

Ilmeisesti meidän ihmiset eivät olleet koskaan kuulleet sellaisista johtoajatuksista kuin kannustaminen tai myönteisyys? Tai sitten kateus tai muu persuilu oli katkaissut neurojohtimet sellaiseen lähteeseen.

Voiko ihmistä sinun mielestäsi ymmärtää? Olet niin väärässä.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 35

Bisnestarinoita 35

Engagement design

Montako bisnesääsjuusual palsua korporaatiokonsultti ehtii elämänsä aikana istua? Ja katsoa niissä tyhjin silmin läppäriään tai hyvällä onnella neukkarin ikkunasta urbaania maisemaa? Nähdä elämänsä valuvan turhana pois kuin väärään suuntaan virtaava venäläinen joki?

Jos saisin itse päättää palsun aiheen, digi olisi hyvä sellainen. Sen äärellä voi puhua niin kaikesta ja laittaa äänensä kuuluviin vailla pelkoa vastuusta ja seurauksista. Sangen viihteellistä siis, jos sellaisesta tykkää.

Vt. toimari oli lukenut ajatukseni (ziisus, tätä ei oikeasti tapahdu!) ja kyhännyt matkallaan neukkariin kömpelön alustuksensa. Sitten jo intohimot roiskahtivat ulos luukuista, joita myös suiksi sanotaan.

– Digi vaatii rohkeutta, avoimuutta!

Eniten muuttuu muutos! Uskalla uskaltaa!

– Innostu intohimoisesti! Opi virheistäsi!

– Strategia on ankaria valintoja, digi ytimeen ja valitkaa CDO!

– Rakennat itse oman tulevaisuutesi. Strategia on verbi.

– Jos yritys ei kasva, se mätänee.

– Vanhat bisnesmallit ei toimi enää! Uudistu heti, viis CAPEX:sta.

– Kannattaisi miettiä asiaa laatikon ulkopuolelta!

Laatikon ulkopuolelta katsottuna muutos alkaa sisältä!

– Kannattaisi jalkautua asiakasrajapintaan.

Ole se rajapinta, jonka haluat maailmassa nähdä! Ja uskalla uberisoitua.

– Data on uusi öljy!

Kun innokkaimmat olivat saaneet keuhkonsa tyhjennettyä, seurasi hetken suvantovaihe. Tosin vt. toimarin karjaisulla oli varmaan osuutta asiaan:

– Nyt jätkät saatana meette ulos merkkaamaan reviirinne!

Niin meidän maan hiljaiset insinööritkin pääsivät ääneen.

– Tänäänkin moni johtoryhmä tuijottaa datasta revittyjä raportteja. Eikä osaa tehdä mitään. Niin kuin me tässä ja nyt.

– Ei osata tai kerätään aivan väärää dataa. Monikohan hyödyntää edes aktiivirannekkeen tietoa?

– Ainakin omaa käytöstäni se on muuttanut. Nukun tunnin enemmän rannekkeen ansiosta.

Pelillistäminen on niin 2012. Etenkin professuurin nimeksi. Ehdottaisin jotain ”engagement design”-tyyppistä, joka kestänee ajan hammasta paremmin kuin gamification.

– Pelialan kehityskaari tuntuu alkavan kaoottisesta alkukehitysvaiheesta, jossa into on tärkeämpää kuin prosessi. Jossain vaiheessa otetaan sitten entistä Nokian projektijohtajaa ja muuta pikkupomoa sinne. Mennään huonosta huonoon.

– Tietyt asiat pitää aina keksiä uudestaan. Ehkäpä sen vuoksi, että vain harva osaa ottaa opikseen muiden mokista. Siksi jotkut asiat on ensin tehtävä väärin itse, jotta ne osaa tehdä myöhemmin oikein.

– Mehän elämme dynaamisessa ja vuorovaikutteisessa maailmassa, jossa erilaisia toisiinsa vaikuttavia muuttujia on paljon. Jokaisen johtajan tehtävänä on johtaa organisaatiotaan tässä jatkuvassa muutosmyllerryksessä. Tämän logiikan mukaan kaikkia johtajia pitäisi siis nimittää muutosjohtajiksi!

Ymmärrätkö sinäkin nyt, mikä on digi?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 34

Bisnestarinoita 34

Tuhannen ja yhden tytön tärinät

Loman jälkeen asioita katselee hetken tuorein silmin: jotkut naiset vaan ovat todella tyhmiä. Se ei tarkoita, etteivät he olisi älykkäitä vaan sitä, että he tyhmyyttään osallistavat itsensä juttuihin, joihin heidän ei todellakaan pitäisi. Tutkimattomia ovat mielen tiet, sanotaan, eikä ihan turhaan.

Tällaiset naiset ovat ylityöllistettyjä.

  • Heidän stressiään ei paranna mindfulness.
  • Heidän kahdeksaa projektiaan ei vaan voi delegoida muille.
  • Heidän inboxiaan ei tyhjennä kaivinkonekaan.

Minun onneni on, että he harvoin tulevat kysymään, voisinko auttaa heitä. Muut kyllä kärsivät heistä, tosin kukaan ei enempää kuin he itse. Tästä setupista seuraa usein ikävyyksiä, niin kuin tänään:

– Minulla on ongelma.

– Anna kuulua.

– Se on vaikea.

– Anna silti.

(Itkunsekaista huokailua ja ärsyttävää ininää.)

Tällaisia tyyppejä meillä on töissä – onko hurraamista? Omat huokauspointtini ilman poweria:

  • Voi naisia, jotka jäävät tytöiksi.
  • Naisia, joille kukaan missään milloinkaan ei paljastanut, että heillä voisi olla oma tahtokin ja se voisi ilmetä muutenkin kuin veitsen kääntelynä omissa haavoissa.
  • Sääliksi kävisi, ellei niiden kanssa olisi pakko tulla joka päivä toimeen.

Neukkarissa ne olivat Suuria Hiljaisia. Sukupolvien ketju – jos sinulla on tissit, ei sanottavasi voi olla mitään vakavasti otettavaa – auttoi jo pienenä hiljentämään heidät. Kenenkään ei tarvinnut sen eteen erikseen ponnistella.

Pikemmin päinvastoin: aina kun joku tuli koeajalla kokeilemaan rajojaan, muut siskot pitivät huolen siitä, ettei se toistunut. Kuin enemmistökanat olisivat nokkineet joukosta eristetyn silmät. Ja koeaikakin oli sanan monessa merkityksessä saman tien ohi.

Näyttää siltä, että nainen on helppo murskata. On kolme asetta ylitse muiden:

  • Ikä
  • Painoindeksi
  • Refleksit (tästä ehkä myöhemmin)

Siksi ilmassa lentää kaikenlaisia latteuksia:

  • Ikä on vain numero.
  • Tärkeintä on sisäinen kauneus.

Jos lauseet olisivat uskottavia, niitä ei tarvittaisi. Naisen itsetunnon voi säikäyttää katsomalla oudosti. Sen voi romuttaa sanomalla pahasti. Homma kaatuu tällaisiin asioihin, joita kaltaiseni sepporädyt eivät edes noteeraa. Naisen itse-epäilykseen käyttämällä energialla pyöritettäisiin pelkästään Suomessa noin tuhatta tuulivoimalaa. Missä on meidän oma @tarutujunen tai edes @kirsipiha? Tätä naiskysymystä oli pakko puida lounaalla:

– Taidat oikeasti tykätä naisista?

– Joopa kyllä, mukaviahan nuo ovat. Enimmältiin.

– Myös tuolla ofisissa?

– Noh, avuttommii tyttölöetä, jotka kaepaa sankaria pellastammaa. Sehä soppii miulle, ja mualima on tuas tasapaenosa.

Kuka minä olen eri mieltä olemaan?

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 33

Bisnestarinoita 33

Twitter-huuma

Vt. toimari oli vielä vauhdissa, mutta kohta kesä olisi ohi ja ideat kadottaneet voimansa kuin loittoneva aurinko. Niin se on, impulsiiviset ideat ovat päiväperhoja elon yöpakkasissa.

– Seuraavat ajat keskityt Twitterin hulluun mutta kiehtovaan maailmaan.

– Emmekö voisi vain mennä sinne Internettiin ja tehdä siellä jotakin kivaa?

– Ei, kyllä meidänkin täytyy olla tässä.. kehityksessä mukana.

Ja sinulla on selkeä visio, että miksi?

– Ei, tämä on kokeilukulttuuria. Ja muistatkin, ettet omin luvin postaa sinne mitään!

Mitä muuta alamainen tekee kuin työtä käskettyä? Ihan syvältä. Toisaalta: helppoa kuin heinäseiväs ja rentoa kuin reumatismi, riimittelin eli aloitin psyykkaamiseni.

  • Ensiksi visualisoin vt. toimarin kaikkiin tuntemiini viiteen hardcore SM-asentoon.
  • Toiseksi tein itelleni kolmen biisin energisoivan soittolistan ja tein niistä luupin:
    • Repoman (Iggy Pop)
    • Että mitähän vittua (Sanni)
    • Eye of the Tiger (Survivor)
  • Kolmanneksi aloin seurata @lindaliukas:ta ja hänen kaltaisiaan ja niiden kavereita. Klik, klik ja klik ja niin minulla oli tuota pikaa 500 tyyppiä seurannassa.

Ehdin olla tunnin twitterissä kun aloin jo olla vähän kallella kypärin. Järkytykseni voisi ehkä tiivistää seuraavaan kolmeen havaintoon. Onko Twitter oikeasti muuta kuin

  • Kuolleiden, puhkikierrätettyjen ja itsestään selvien lainausten hautuumaa? Kenen tahansa suuhun on pantu mitä tahansa – vieläpä saman lauseen ovat näemmä ottaneet suihin monet tyypit! Planeetan top3 näytti olevan seuraava:
    • Don’t ever ever ever give up.
    • Be yourself; everyone else is already taken.
    • Kulttuuri syö #strategian aamupalaksi.
  • Kauheata kehuskelua tavoitteilla, vaikka jokainen tietää, että kannattaa pikemmin tehdä kuin tavoitella, saati puhua siitä. Lisänä vaivaannuttava itsekehu omasta ahkeruudesta, viideltä aamulla jo menossa ties minne ja yöhön asti vielä hiotaan pressuja ihan kuin ei olisi oikeaa tekemistä.
  • ”Huomenta.” ”Join aamulla huonoa kahvia.” ”Rakastan mun duunikavereita jo matkalla töihin.” Henkilökohtaiset paljastukset keräävät sydämiä. Onko se sitä aitoutta, josta täälläkin meuhkataan?

Kylmästä hiestäni minut herätti kysymys: mitä voisin raportoida tästä? Ja sitten kylmä hikikin kylmeni: mitä sellaista, joka ei vt:n todella ennalta arvaamattomassa mielessä kääntyisi siihen, että seuraava toimeksianto seuraa immediately.

Ehkä kuitenkin keskittyisin siihen, että sharing is caring (vaikka itsensä nostaminen onkin Twitterin todellista itsehoitoa) ja osa ihmisistä on jo oppinut sisällöillä viestimisen ja keskustelemisen alkeet (vaikka agendat eivätkään läheskään aina kestä päivänvaloa). Ja että tämän homman voisi vailla huolenhäivää siirtää jollekin harjoittelijalle – olisiko hyvä?

Ja mitähän tästä oikeasti seuraa: Tinder vai LinkedIn, kas siinä pulma.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 32

Bisnestarinoita 32

Kukoistus

Olen aina pitänyt loppukeväästä, jolloin kaikki kukoistus on juuri tulossa eikä mikään ole vielä valmista. On vain juuri tuleva hetki, juhlava tila ja tuo vihreän kutsuva vaaleus.

Loppukesä tarkoittaa puolestaan sitä, että vt. toimari on todella innoissaan omista ideoistaan, joita sanoo saaneensa tusinoittain mökkilaiturilla maatessaan. Mikä väri tämä olisi? Veriruskea?

– Meidän organisaatioon on saatava enemmän kukoistuksen kulttuuria! Kyllä, juuri sitä! Juuri tuo sana tuli minuun kuin ilmestys, kun katsoin poutapilvien lipuvan taivaalla silmieni edessä. Lipuivat pois kuin turhat ajatukset ja jäljelle jää vain luomisen ydin…

Oliko vähän keinotekoinen, päälle liimattu, irrallinen? Kyllä oli. Yhtä paljon kuin vt. oli päättäväinen ja halusi sauhuta tätä. Siis tietenkään tajuamatta, näkemättä miten kukoistuksella voisi olla mitään tekemistä sen kanssa, mitä meillä on ollut, on ja koskaan on.

– Me tarvitsemme rakenteellisia muutoksia. Sillä tarkoitan, että tarvitsemme mahdollistavia rakenteita ja olosuhteita, jotka tukevat vapautta ja vastuullista omavaltaisuutta. Se on dynaamisuutta, kasvua ja osaamisen soveltamista ja tilaisuuksiin tarttumista!

Herättää erikoisia tuntemuksia, kun joku on niin kadoksissa omassa innostumisessaan. Lähinnä jotakin hämmennyksen ja naurettavuuden välimaastoissa. Me olemme ankaran standardoitu ja prosessijohdettu organisaatio, jossa oma ajattelu ja päätösvalta on supistettu minimiin. Tämä olisi kulttuurivallankumous ihan alkuperäisessä toteutuksessaan: väkivaltainen, tuhoava ja turha. Onneksi vt:ltä puuttuivat kaaderit.

– Tietenkään emme voi muuttaa kaikkea hetkessä vaan lähdemme rakentamaan tätä vähitellen, kokeilemalla ja – yhdessä!

Harmillista, ettei organisaatiossamme ollut koskaan kokeiltu mitään. Ei ollut uskallettu eikä tarvittu, koska kaikki oli rakennettu varman päälle ja varmistettu ja sillä oli luotu menestys, jota oli vain vähän säädetty nämä vuosikymmenet. Itsenäisiä ihmisiä ei haluttu eikä palkattu. Me olimme vakaa, normaali ja juuri sellainen, johon saattoi luottaa missä tahansa olosuhteissa. Paitsi muuttuvissa.

– Me vastaamme orgaanisesti ennalta määrittelemättömiin tilaisuuksiin ja siihen, mikä meitä ikinä kohtaa. Mitä me erityisesti haemme, on ruohonjuurikukoistus kaiken aiemman turvallisuushakuisuuden sijasta.

Tämä halu muuttaa jotakin kertakaikkisesti ja suoraviivaisesti ottamatta todellisuutta huomioon oli tietenkin orgaanisuuden täydellinen vastakohta. Tähän tarvittiin vielä viimeinen niitti.

– Sosiaalinen tulos on seurausta uuden puolesta taistelemisesta varsinkin hyvinä aikoina.

Suomeksi tämä tarkoitti, että muutoksen hakeminen oli huuruista unelmointia, jonka tarkoitus oli luoda illuusio paremmasta. Kukaan ei ollut valmis luopumaan, päästämään irti ja siten muuttamaan mitään. Ei, koska kaikki oli hyvin.

Inspiraatiopuheen jälkeen jatkaisimme töitämme niin kuin aina ennenkin. Ja me kaksi lähdimme lounaalle. Haikeissa tunnelmissa, sillä vt:n inspiraatiot saivat minut tajuamaan selvemmin, mistä kaikesta olimme paitsi.

– Miten sinä kukoistaisit?

– Jospa minnuu hoiettais ko ruusutarhoo.

– Kuinkas sinua pitäisi hoitaa?

– Kasvoo pittäis antoo. Ja rakkauvella kohella.

– Mikäs estää?

– Kylläpä sen jokapoeka tietääpi: eipä ne kiinalaistyttölöie jalakkaan siottuna kasvanna.

Minua kuristi. Siihen olin kyllä tottunut.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 31

Bisnestarinoita 31

Kalastamassa

Mikä on ehkä pahinta maailmassa? Lomalta palannut vt. toimari, joka ”suorastaan pursuaa mahtavia ideoita”.

Silti ihmettelen: mistä tällaiset ideat tulevat? Että meidän piti saada B2C –asiakkaita, ja erityisesti nuoria asiakkaita. No, itse en olisi tätä keksinyt.

Paikalle oli faksattu guru, jonka sanottiin olevan next season. Te tiedätte, mitä se on, jos on osunut kohdalle.

– Tämä on helppoa: me olemme nopeammin siellä, missä uusi syntyy. Jopa ennen kuin kukaan edes näkee sitä.

Tällaisella street wise –lähestymisellä yritettiin houkutella varhaisteinejä osteskelemaan surkeita riepuja 80-luvulla. Yritettiinkö edelleen.

– Eli meidän täytyy jalkauttaa nuoret kadulle, näkemään asioita.

  • Helpotus tässä: meitä keski-ikäisiä tämä ei koske.
  • Ankeus siinä: me joutuisimme kuuntelemaan keskenkasvuisia, äkillisen egobuustin kokeneita nuoria ihmisiä, jotka luulisivat voivansa komennella meitä.
  • Ja synkin pilvi: sen työn tekisimme me.

– Nuorennusleikkaus! innosti vt. toimari meitä.

Miten pihalla ihminen voi olla? Mentiin selvästi epäuskottavuuden tuolla puolen. Miten hallitus on voinut siunata mitään tällaista? Epätoivoa? Alzheimeria? Kuolemanpelkoa? Vai: oliko siunannut..?

– Me olemme taas cool!

Ei ollut kaukana, että vt. olisi taputtanut käsiään. Nuoret lähetettiin kadulle, tiukimmat phonekamerat taskussa ja vapaat kädet. Silti nämä olivat kuin pullonpyöritysbileet.

En uskonut, että tämä veisi meitä umpikujia etäämmäs. Olin melkein oikeassa. 4000 kuvan joukosta löytyi yksi kuva. Mutta se riitti. (Todella moni kuvitteli, että selfieillä mentäisiin, vaikkei niillä saa myytyä edes vessaharjaa.)

Sitten paljastui vision seuraava taso. Nuorille suunnattua konsultaatiota, kuka olisi uskonut:

  • Puhuminen on in.
  • Sparraaminen rocks.
  • Reflektoiminen on tarkoitus.

Kuva-taiteilija otti kaiken irti kuvasta ja sitten se pantiin jakoon, huomaamatta. Kukaan ei tiennyt, miten uskottavaa tämä laskelmoitu sattumanvaraisuus on.

Vt. toimari otti itselleen game facen ja oli valmiina kuulustelemaan meitä. Ehkä hän näki mielessään neukkarin ja sen seinille munakennot ja täydellisen akustiikan.

– Kysyn, mitä meininki! (Taustalle piti kuvitella sähkökitara.)

Meille riitti kattaukseksi hämmennys ja se tosiasia, ettei kuvasta saanut mitään selvää. Se oli rakeinen ja esitti jotakin symbolia. Meidän logo hajotettuna ja uudelleen kasattuna? Vai sittenkin Mäkkärin logo yhdistettynä musulmaanien puolikuuhun?

– Smokin’ hot, guys?

Ei taide oikeastaan ole vaikeaa. Se on tasapainoilua selkeän viestin ja mielikuvitukselle tilan jättämisen välillä. Tässä oli kyse siitä, mitä kutsuttiin pattern recognitioniksi. Se piti pystyä tunnistamaan ja mieluiten alitajuisesti, ja kuvitella, että itse oli luonut sen – ja kukaan muu ei. Siis ehdottoman murrosikäinen tunne ja kokemus, erottuva ja ylittämätön.

Miltä tuntuu osallistua huijaukseen? Tietoisesti luoda toisille kokemus, jota he luulevat aidoksi. Nämä ovat kohtia, joissa koen olevani pohjimmiltani kauhean hyvä ihminen, ehkä ihan liian hyvä tähän meidän firmaan. (Tätä te ette kuulleet minulta.)

Miten siinä kävi? Joku tubettaja ”löysi” kuvan ja puhui kaiken päälle, selvästi ylpeänä ensimmäisyydestään ja samalla coolisti siitä pidättäytyen. Seuraavien olikin oltava avoimesti innostuneita, jotta saivat tohinallaan tuhansia katsojia.

Seuraavaksi tulivat twiittaajat, sitten bloggarit (nämä kaksi kyllä limittäin) ja sitten YLE ja uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Siinä vaiheessa juttu oli edennyt jo välitunneille ja – tämä täytyy myöntää – varhaisteinit olivat kekseliäitä. Pop-up kioskit jakoivat puhevaltaa.

Tässä vaiheessa – vision viimeinen taso – meidän koneisto oli valmis myymään kokonaispaketin sote-uudistuksen kylkeen. Kaikki rakastivat yksityistä toimijaa, joka vastasi yhteiskunnalliseen tarpeeseen ja siihen huutoon, joka

  • syntyi suurten ikäluokkien varastamasta tulevaisuudesta
  • nuorten pahoinvoinnista
  • syrjäytymisestä.

Tämä oli cross over mutta samalla spin-off, onneksi. Saivat muut sitten huseerata tässä, eikä minun nimeäni edes mainittu. Uni saattoi jatkua. Ja muista erillään. Oli tämä kuitenkin parempi kuin lomaltapaluuraha.

 

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 30

Bisnestarinoita 30

Kuuluisana

Elämä on nykyisin sattumanvaraisempaa. Olet väärässä paikassa, ja sitten joku kuvaa sinua phonella, ja olet ikuisesti verkon häpeäpaalussa. Luonnollisesti ikuisuuden merkitystä narsistisesti liioitellaan. Miksi? Siksi koska

  • liian moni haluaa olla tärkeämpi
  • kasvoton elämä on korvattava edes jollain.

Entä minä? Palaan pahaa aavistamatta töihin, ja vt. toimari on ovella vastassa.

– Sua odotetaan jo tuolla ykkösessä. Hopi hopi!

Meneekö firmalla hyvin, jos sen ykköstykille ei anneta loman jälkeen parempaa tekemistä kuin myöntää haastattelu päivänä, jolloin ihmeitä voisi tapahtua?

Suoraan asiaan.

– Kuka sinä oikeastaan olet?

– Ei kai tuollaiseen voi vastata.

– Monet vastaavat.

Minä en ole kovin moni.

– Miten sinä päädyit tänne?

– Ajautuminen. Käy varmaan syystä.

– Jos se on totta.

– Riittävän. Asiat ovat aina monimutkaisempia, mutta ei siitä kannata kenellekään puhua. Turhaa hermostuttaa ihmisiä.

– Oletko omasta mielestäsi niin hyvä kuin väitetään?

– Olen.

– Kerrotaan, että romahdit kolme vuotta sitten.

– Niinkö?

– Kävikö niin?

– Seuraava kysymys.

– Jos sinusta pitäisi etsiä jotakin, mitä se olisi?

Tässä vaiheessa tajusin, miksi journalismi on niin jyrkässä alamäessä: haluttiin valmista pöytään edes kutsumatta tarjoilijaa.

– Voisit etsiä vaikka auton avaimeni.

– Me voimme tehdä tämän vaikeamman kautta.

– Voimmeko? Onko se minun syyni?

Miksi sinun täytyy olla näin hankala?

– Kysy jotakin kunnollista, niin voin vastatakin.

– Mitä sinä haluat elämältä?

– Päästä jonnekin kauas.

– Ja mitä sinä siellä tekisit?

– Kuka sitä voi etukäteen tietää?

Joku sanoi joskus, että väistelen todella mielelläni. Niin teen, koska useimmat asiat eivät kuulu muille. Siis minun asiani.

Jotkut ihmiset luulevat, etten tiedä omia juttujani, mutta oikeasti tiedän. Minun juttuni ovat sitä, että muistaisin. Elämä on muistamista.

– Onko sinulla mitään, mitä oikeastaan haluaisit kertoa?

– Itse asiassa on. Äitini oli täysi kusipää. Siksi minusta tuli tällainen.

Tuosta ei saa edes otsikkoa.

– Tiedän: mitään kerrottavaa ei ole. Siksi tämä koko shöy.

– Kiva tietää tässä vaiheessa.

– Parempi myöhään.

En tarkoittanut sitä enkä uskonut siihen, mutta kyllä tämä aika saletisti tasan meni. Miksi toimittajaksi tulemiseen vaadittiin nykyisin se, että on juossut vähintään kolme kertaa täysillä seinään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty