Yrityskiihdyttämö
Tällä lailla päivien EI pitäisi alkaa:
– Missä meidän laatukäsikirja on?
Tällaista ei pitäisi kysyä ihmiseltä, joka on itse ollut sitä turhautuneena laatimassa. Kuin nuoruuteni tentit: istu perse ruvella, yritä kokea mielekkyyttä, väännä se loppuun kuin aamuöinen torttu ja sitten vedä se sinne minne se to-del-la-kin kuuluu.
Eli minulla ei ollut mitään käsitystä, missä meidän laatukäsikirja oli. Sen paikkakunta kiinnosti minua yhtä paljon kuin minne delfiinit kadonneet.
– Mitäs sillä?
– Oisin kattonu yhen ohjeistuksen…
– Siis minkä?
– Että mille koodille tää kahviautomaatin ykköskahvi kirjataan.
Jösses: flashback. Entisen toimarin aikaan tämä kysymys oli todellisuutta per se. Varmasti yksi syy, miksi hän on entinen toimari. Kuulin, että hän teki itsarin tai vaimo teki itsarin tai joku teki jotain, mutta ei tämä voinut ihan omasta päästäkään mennä hyvin.
Mistä muuten huomaa, että joku ajatus herättää todella isoja tunteita? Siitä, että haluaa alkaa ajatella aivan muita asioita. Niin kuin että miten #brexit oli vain vanhan britti-imperiumin kuolinkorinaa. Tai miksi Ashton Kutcher oikeastaan erosi Mia Farrowista (vai mikä se puuma nyt oli?). Äärimmäisessä tapauksessa – niin kuin nyt – päässä alkaa soida Sibelius, kylmät väreet nousevat reisistä päälaelle ja nostavat menneessään vähän isänmaallista hikeäkin pintaan.
Joku tietoisempi olisi varmaan ollut paremmin hetken hermolla. Minä sivuutin ajatteluni hengentuotteet kuin aamuöisiin ja ikäviin tuntemuksiin herättäneet kauhukuvat.
Mitä me olimme oikeastaan luoneet tuon prosessilaadunvalvonnan jälkeen? Jossa virhemarginaali läheni nollaa? Jossa parhaita käytäntöjä valvottiin ihan valloilleen päässeinä pikkupomoina? Se oli viety äärimmäisyyteen ja sitten yritetty peruuttaa, ja kaikista oli tuntunut kuin olisi juotu haaleaa, muutaman tunnin seissyttä vahvaa teetä. Tosin sellaisellakin oli suosijansa (ja suojelijansa).
Tämän haahuilun keskellä sain ilmestyksen ja draivin samanaikaisesti: aloin hahmotella uudenkarhealla työkalulla uudenlaista organisaatiota, joka perustuisi uuteen paradigmaan. Se tuntui niin hyvältä ja selkeältä, että panin sen yleiseen jakoon siltä istumalta.
Lievästi tunsin itseni kovaksi jätkäksi. Ajattelin seuraavaksi ratkaista Lähi-idän kriisin. Samalla ehkä säätää universumia vähän paremmaksi. Nostin jalat pöydälle ja nojailin niskan takana ristimiin käsiini.
Nimetöntä palautetta alkoi tulla saman tien. Pääosin positiivista (näinkö se kuuluu sanoa?), mutta aika paljon sellaista rikollista ja huonon Suomen kielen rajoilla liikkuvaa mölinää. Ja tämä oli sentään meidän intra. Onko millään oikeasti enää väliä? Ovatko virherekrytoinnit kuitenkin vaikein yksittäinen tekijä luoda todellista menestystä – tai siis estää niiden tekeminen, vaikeus? (Huomaatko, en saa enää oikeaa sanaa suustani?)
Ilmeisesti meidän ihmiset eivät olleet koskaan kuulleet sellaisista johtoajatuksista kuin kannustaminen tai myönteisyys? Tai sitten kateus tai muu persuilu oli katkaissut neurojohtimet sellaiseen lähteeseen.
Voiko ihmistä sinun mielestäsi ymmärtää? Olet niin väärässä.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 