Bisnestarinoita 187

Bisnestarinoita 187

Vaalea hahmo pimeydessä

Luulin, ettei tässä mitään. Ihan normaali päivä. Ihmiset ovat ihmisiä. Räkänokista tulee miehiä. Itsepresentaatio on arkea.

Miksi luulo ei ole hyvä asia? Koska luuloihin liimaudutaan ihan liikaa ja koska niistä huomataan vain ne, jotka vahvistavat itse itseään.

Tällainen eklektismi on samalla seuraus ja syy siihen, että näin käy ja tämä vahvistuu. Tämä ei vie parempaan maailmaan, se on selvä. Olisi päästävä tiloihin, joissa asiat vetävät toisiaan puoleensa. Nyt ne vain karkottavat, työntävät pois ja ennen pitkää kaikki on mennyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, millaista olisi tehdä rehellistä työtä.

Ja sitten töiden jälkeen mennä kotiin, väsyneenä ja tyytyväisenä.

Tämä ei vie mihinkään. Mutta minä yritän kovasti. Ja sitten on vaihtoehto:

  • Hellitä poismenneen haamusta ja jatka elämän ylistystä.
  • Älä yritä olla oma itsesi vaan ole.
  • Jos kaipaat elämässäsi jotakin, keskity siihen.

Heti tuli parempi olo!

Tosin jäin miettimään, onko minun antauduttava kohtaloni vietäväksi vai uskoako vain, että elämä koostuu heikoista tai vaarallisista sattumuksista.

En valita ympäristöstä, mutta kyllä näillä (itse valitsemillani) olosuhteilla on vaikutusta. Se, että minut valtaa niin usein kuristava tunne, johtuu siitä, ettei täällä ole tilaa todelliselle kehitykselle, tuhoutumiselle tai luomiselle.

Suurelle ja ennen kaikkea moraaliselle enemmistölle se näyttää sopivan mainiosti, mutta ei minulle, sillä sisälläni on niin paljon muuta. Ja halusin tilaa sille, että se tulisi/pääsisi ulos.

Alussa työ vietteli minut, sitten se vähitellen muovasi minua ja lopulta muutti minut niin että turmelluin ja käännyin väärään uskoon.

Kaikki olisi paremmin, jos en tietäisi tätä. Ellen näkisi hetkittäin tämän kauhistuttavan totuuden taakse, elämän hajoamiseen ja vajetilaan. Vaikka tämä on subjektivismia, siinä on samalla historiallista moniaikaisuutta, mikä tekee asiasta moninkertaisesti pahemman. Kaikessa loistaa potentiaalinen kauneus, mutta se ei loista esiin. Kerros kerrokselta enemmän ihmisen elämää.

Aamulla tajusin, että mieleni on kuin suudelma otsalle, avoin ja epäitsekäs. Tai niin haluaisin, että se olisi. Kun on käytännössä koko aikuiselämänsä surffaillut rahojensa keskellä, elämästä tulee makea ja myrkyllinen. (Tosin olin ylikomisaarion kanssa samaa mieltä siitä, että seteliraha on maailmassa parasta: se ei kaipaa ruokkimista, ei vie paljon tilaa, mahtuu aina taskuun ja jos se pudottaa, ei mene rikki.)

Siksi uskoin itsekin, että olen viallinen. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Jotenkin näiden asioiden kohtaaminen mieleni muutenkin herkässä kudelmassa oli minulle liikaa. Mieleni herpaantui ja joutui omaan fantastiseen maailmaansa. Siellä se sekaantui johonkin vanhaan kiinalaiseen runoon, jonka kautta se peilasi tätä ofisia:

Tämä kukoistava ihme.

Sen huokutteleva energia kutsuu sinua jäämään ja antautumaan.

Ihmisten kasvot ovat vaaleat mutta sydän on samea.

Ja tämän bisnestradition nykyaikainen modifikaatio voisi olla vaikka se, että kulunvalvonta petti, rotat alkoivat pesiytyä (vai periytyä?) eikä kenenkään elämä enää ollut samaa.

Siksi menneiden vääryyksien hyvittäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 186

Bisnestarinoita 186

Liian paljon liian varhain

Vain pienesti ajattelevat uskovat, että on olemassa huippu. Taso, johon tähdätä.

Ei se ole niin. Minäkin pääsin huipulle melko heti. Vain saadakseni tietää, ettei sellaista ole. Ja että elämä on täynnä (juuri tällaisia) paradokseja, joiden sietämiseen kuluu suunnattomasti energiaa. Omaa energiaa, josta maksaa kalliisti.

Ehkä elämässä ei pitäisikään kysyä, kuka minä olen vaan keitä muut ovat.

Sillä ovet johtavat toisille oville ja joet virtaavat toisiin jokiin. Myös silloin kun joet virtaavat väärään suuntaan.

Välillä minusta tuntuu kuin makaisin puolet valveillaoloajasta kuumeisena sängyssä, otsa hiessä ja kädet kylminä. Tämä saattaa olla osuva kuva tämän päivän työelämästä. Ei täydellinen mutta osuva.

(Yksittäistapauksista ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta screw dat.)

Olin eksynyt ja tuntui kuin kaikki unelmani olivat kuolleet. Mutta se on sellaista. Kuka näitä laskee ja kuka niistä välittää?

Ehkä kyse onkin tällä kertaa siitä, kuka (todella) on toisella puolella pöytää.

Tämä ei auta yhtään eikä vie mihinkään. Ehkä palaan täältä wc:stä takaisin neukkariin. (Nousee, kävelee käytävän toiselle puolelle neukkariin ja yrittää istuutua huomaamatta siihen samaan tuoliin, josta poistui kaksi minuuttia aiemmin.)

-Opimme eniten siitä, mitä ne EIVÄT kerro meille.

Minulle tuli tästä lauseesta etäisesti sellainen tunne, että oltiin asian äärellä. Varsinkin, kun sen sanoi tuo nuori ihminen ironisessa slipoverissaan, sillä hänen elämänkokemuksensa ei vielä ollut voinut paljastaa hänelle totuutta. Sen sijaan hän vain tiesi sen. Sellainen on aina kiinnostavaa. Joitakin tuollainen nuorten myötäsyntyinen varmuus pelottaa, jopa kauhistuttaa. Minua ei. Olin itse samanlainen. Ja siksi tiedän, mihin se johtaa = ei mihinkään. Parin vuoden marinadi esimerkiksi meidän yrityksessä ja kaikki tuo on mennyttä.

Vain minulle kävi toisin. Siksi olen tällainen friikki, joka tarvitsee järkyttävät määrät sekunteja ja minuutteja pelkästään selvittääkseen päivittäisen mielensä. Jotta selviäisi.

Minulle tuli tunne, että minun pitäisi olla tekemässä oikeita töitä, mutta tällaiset tunteet menevät helposti ohi – jälkiä jättämättä.

Vakavampi tunne heräsi tuosta ääneen sanotusta lauseesta, josta kuulsi tavu tavulta vakavampi manipulaatio ja toisten ihmisten ylikäveleminen.

Oppiminen = parempaa hyväksikäyttöä?

Miltä oikeasti tuntuu olla tällaisen julman sortokoneiston osa? Ja sitten: myöntääkö vai kieltääkö osallisuus ja millä perustella? Ketä tässä pitäisi uskoa? Nämä olivat hetkiä, jolloin kaipasin puolisoa, joka näkisi ja sanoisi suoraan, mikä tässä kaikessa on ilmiselvästi päin helvettiä. Valmistetaanko sellaisia vaimoja enää?

Mikä oli pahinta?

  • Sekö, että sorramme tasapuolisesti kaikkia, jotka eivät kuulu meidän valkoiseen heteroenemmistöön?
  • Vai se, miksi me teemme sitä? (Tutkimukset osoittavat, että meidän enemmistöön kuuluvien työteho on moninkertainen, KOSKA työajasta ja ennen kaikkea työenergiasta ei kulu liian iso siivu identiteetin etsiskelyyn.)
  • Vai se, että olemme menettäneet uskomme?

Tämä on ankaraa petsiä.

-Kaikki kategoriat ovat tärkeitä vertailun ja luokittelun kannalta.

Mitä? Lukeeko hän nykyisin myös ajatuksiani? Vai tunsiko hän muuten vain minut ja yritti tehdä vaikutukset heittämällä tällaista läppää, so. aivan kuin puhuisi bisnestä kaikille mutta puhuukin vain yhdelle hahmolle joukon keskellä? (Tätä kutsutaan persoonallistamiseksi.)

Tiedätkö, mikä minua tässä hommassa oikeasti häiritsee? Se, ettei mihinkään koskaan palata. ”Kaikki virtaa.”? Mutta se ei ole se syy, miksi me teemme näin.

Me teemme niin, koska kuvittelemme, että meillä on kiire.

Olemme addiktoituneita siihen. Ja kuvittelimme, että kaikki on siten pikemmin ohi.

Ja niin onkin. Mutta tavalla, jota pelkäämme kuvitella.

Miksi minä olen ainoa, jolla on rohkeutta antaa uteliaisuutensa johtaa itseään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 185

Bisnestarinoita 185

Laulua ja strippausta

Meillä oli – hetken – johtokunnan puheenjohtajana sellainen juureva naisoletettu, joka valituksi tulemisensa jälkeen totesi ykskantaan:

-On kaksi asiaa, joita minä en tee: strippaa ja esitä yksinlaulua.

Spontaani mieleni sisäinen reaktio oli, Vincent Vegan sanoin: that is what you gonna do.

Sillä mitä muuta johtokuntailu on kuin walking the dog. Siis jos cut the crap.

Minä tykkäsin hänestä. Hän oli mittaaja. Se on usein selkeää.

Hänen mittaamisessaan oli luova puoli. Hän mittasi asioita palautteella. Se teki elämästä intensiivisempää, koska hän ei ollut niitä naisia, jotka ulkoistavat palautteen antamista ja vastaanottamista joillekin välineille tai konsulteille.

Tämä sopi minulle, suurimmalle osalle ei. Siksi hän sai lähteä etsimään uusia haasteita (vaikka vanhoissakin olisi ollut riittävästi). Sisäinen asiakastyytyväisyys oli ensimmäisen sadan päivän jälkeen pohjissa. Mutta vielä ei oltu siellä.

Vuorovaikutuksesta oli kyse. Ja sen edistymisestä. Harvoin tapaa todellista zen-mestaria tällä saralla. Pj. itse ei ollut kovin hyvä mutta hän näki asian tärkeänä. (Tällainen ristiriita osaamisen ja tärkeänä pitämisen välillä on joskus todella hyvä, tässä tapauksessa ei.)

Häntä ei tietenkään näkynyt muualla kuin Jokun kokouksissa. Hän oli sillä tavoin etäpuheenjohtaja, että hän pysyi liikkeessä eikä hän ollut tavoitettavissa. Sanoma välittyi näin kaikille: hän on tärkeä.

Kiinnostavin kohta hänen viimeisessä kokouksessaan – siis hetkeä ennen kun hän sai tietää, että nuijan sallittiin irtautua hänen heiluttelustaan – oli kohta

5) Irtipäästäminen.

-Oletteko te luovuttajia

Tällaisella kysymyksellä kannattaa aloittaa. Miksi? Se herättää ja kylvää dynaamisen epäluulon omasta asemasta ja ennen kaikkea sen pysyvyydestä. Keskustelu nousee seuraavalle levelille, koska luonnonvalinta ja eloonjääminen.

-Milloin on oikea hetki luovuttaa? Kun maratonilla ylittää 35 kilometrin rajapyykin ja sattuu sydämestä, sittenkö – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?

Tulkitsin tämän ansaksi, vaikka se osottautui aidoksi kysymykseksi. Pj. halusi näyttää, että asia on ristiriitainen ja monimutkainen.

Aika vaitonaista väkeä oli tuvassa kyllä tuon avauksen jälkeen.

Mutta usein pakko auttaa. Jokainen sai seuraavaksi peilata puheenjohtajan asettamaa kysymystä oman toimialansa mutta ennen kaikkea oman asenteensa suhteen suhteessa päivittäiseen työintensiivisyyteen. (Sen verran komea sana, että se herätti muutaman nuokkujan. En kuitenkaan nähnyt erityistä pistoa sydämessä väen joukoissa. Oletko muuten huomannut, että tällaisissa laiskanpulskeissa yrityksissä kuten meidän, velttoilijoiden osuus on huomattava?)

Ympäripyöreiden lauseiden kriittinen tarkastelu oli puheenjohtajan valmius. Suomeksi: hän pani meidät niin koville, että muutama napsahti for real.

-Ei tässä ole juuri kuin parantamisen varaa, mutta jos jotain positiivista haluaa nähdä, niin tästähän on vain yksi suunta: ylöspäin.

Katselin siinä vaivihkaa ympärilleni ja jouduin toteamaan, etteivät kyllä nämä toimialajohtajakutaleet olleet oikein tällaiseen tottuneet. Punottavat niskat ja vettyneet silmäkulmat olivat kuin suora leikkaus intensiiviseen mekaaniseen maatalouteen. En minäkään ollut tottunut, mutta pidin silti tätä kaikkea erittäin tervetulleena. Kerrankin edes yritystä tason nostamiseen.

Mutta niinhän se maailmassa tapahtuu: jos tottumusta ei ole, itku ja hammastenkiristys kanavoituvat selän takana siten, että maailma ei varmuudella muutu. Jos tämän suomentaa, niin puheenjohtajan eroa voimakkaasti toivoi 18/20.

Siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, millainen on seuraava pj., onko se parempi ja miltä kannalta. Aikamoisia nämä ihmisalgoritmit näissä päätöksissään siis.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 184

Bisnestarinoita 184

Unelmointia

Ne, jotka miettivät onnellisuutta, sairastuvat usein masennukseen. Oikeaan sellaiseen & big time.

Kun myy unelmansa, mitä jää jäljelle? Ei mitään.

Onnellisia ovat ne, jotka eivät ole unelmoi tai eivät ole unelmoineet. Ja kaikkien onnellisimpia ovat ne, jotka eivät edes tiedä, miten sellaista tehdään.

Eihän se varsinaisesti mitään elämistä ole, mutta tyypeillä näyttää silti menevän ihan hyvin. Sitä kutsutaan mielen suojaamiseksi toimintaympäristön muutoksilta. Mitään sen tärkeämpää en tällä hetkellä keksi. Edes itse bisneksen kannalta.

Seurannan, mittaroinnin ja paineistuksen kiristäminen organisaatiossa

kertoo – meille kaikille jotka jotain ymmärrämme – yleensä johtajan oman kontrollin menettämisestä. Arjen tekemiseltä puuttuu rakenne ja tiimi ympärillä alkaa alisuoriutumaan.

Ja sehän meiltä puuttuu: johtaja. Ja se tarkoittaa juuri sitä, mitä tuossa edellä sanoin: kiristäminen, kontrolli, alisuorituminen. Usein juuri tuossa järjestyksessä. Kuin tuijottaisi erämaan laidassa uuden päivän nousua, joka ei vain tapahdu. Tämä voisi olla pahempaakin, mutta se voisi olla myös ok. Olen vain niin sekaisin suurimman osan ajasta. Kun asiat eivät suju, hukun näihin mietteisiini.

Sekoan, siis en ole.

Minulla ei ole menetettävää ja se on aina hyvä lähtökohta. Ei kontrollia eikä halua omistaa.

Ihmiset jatkavat matkaa. Se on myös tosiasia.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että kaikki jatkuu kuitenkin ihan tavallisesti: kaikki on normaalia. Kukaan ei huomaa mitään. Ja itse elän ihan reunalla, kuilun partaalla, sekaisin kuin muumipappa porealtaassa.

Onneksi työ vapauttaa. Näistä ajatuksista ja pakottaa todellisuuteen.

-Koeponnistitko sen meidän suunnitelman jo?

Kukaan alan mies ei koskaan kysy häh? tai minkä suunnitelman? vaan isolla itsevarmuudella todistaa ajatustensa kuolemaa kuin ulkopuolinen – miltä se itse asiassa tuntuukin – ja on kuin ei olisikaan.

-Totta kai. Aika paskaa rili.

-Mitä siitä teidän webinaarista tuli? Menestys?

Niinku siitä, joka peruttiin? Ehkä ei.

Miksi olen taas saatellut itseni tähän kyseenalaiseen tilanteeseen? Minäkin teen valintoja, joiden pitäisi parantaa elämää ja kuitenkin tiedän, että hyvien valintojen tekeminen vaatii liikaa ponnisteluja, ja niin elämä hyvästä tahdosta huolimatta alkaa ajelehtia kuin Marilyn kuohuvassa koskessa.

Eikä minua edes ajanut ahneus kuten niin monia kollegoitani vaan se, millaista elämää tahdoin luoda mutta mihin minusta ei ollut.

Tavoitteet & todellisuus.

Ei, tämä oli sateinen yö halvassa amerikkalaisessa gangsterielokuvassa, jossa kuvat lakkaavat elämästä ja jäljelle jää lauantaisen aamuyön tympeys.

Ja samasta kumpujen yöstä nousee aina uudestaan sama kysymys: miten annoin asioiden kehittyä näin pitkälle? Miksen vain keskittynyt siihen, miten tulla rikkaaksi?

Ehkä se johtui siitä, että sain vain huonoja ideoita.

Toisaalta olen aina ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia. Do it, cowboy, all we need is fun. Vaikka ne sanovat, että sinnikkyys ja ahkeruus palkitsevat lopuksi. Kärsivällisyys ei vaan tahdo oikein riittää tuollaiseen.

Ajattelin aina, että en halua päätyä noiden äijien kyytiin, jotka löyhkäävät epätoivolta. Mutta ei sellaista pidä koskaan ajatella. Että mitä ei halua, koska sen saa ja ihan liikaa sen lisäksi.

Enjoy the party, punk.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 183

Bisnestarinoita 183

Vaikea alku

Yleisesti luullaan, että totuuden kertomisesta olisi hyötyä. No, on ihan pakko kysyä, että milloin ja kenelle, muka.

Tiesitkö sinä, että kaikki raha tehdään rivien välissä? Nyt tiedät.

Ja kun luulet syöväsi kakkua, et tiedä, että se on todellisuudessa vain murusia. Me muut syömme sen kakun. Se on sellaista. Tervetuloa todellisuuteen, vaikka tuskin se sinua innostaa.

Joku sanoi kerran, että silmäni muuttuvat, kun puhun totta. Siksi minun täytyy olla varovainen, urani & identiteettini on vaarassa jo muutenkin.

Sama tapahtuu, kun joudun puhumaan ja kuuntelemaan asioita ja tarinoita, joihin en usko ja jotka ovat oikeastaan totuudeksi väitettyä arvailua.

Neukkaripuhetta. Oletko koskaan kuullut sellaisesta?

-Kun kompleksisuus lisääntyy, kompetensseja ei voida menestyksellisesti enää käsitellä irrotettuina toiminnasta, erillisinä, työtä edeltävinä rakenteina tai koulutusjärjestelminä, joita johdetaan irrallaan toiminnan johtamisesta.

-Osaaminen saa arvon vain yhteydessä toimintaan. Työ ja oppiminen ovat sama asia!

-Koskee koulutusta erityisesti. Kompetensseja on mielestäni arvostettu aina osana kokonaisuutta. Kärjistäen sanottuna: CV:ssa kerrotut harrastukset kertoo myös paljon henkilöstä vaikkei liity koulutukseen tai työtehtäviin as such.

Harmi ettei mikään tästä pidä paikkaansa. Yhä suurempi osuus uusista organisaatioista toimii tänään eri tavalla, kuin mihin olemme perinteisesti tottuneet. Arvonluonnin logiikka on muuttumassa toistosta tilannekohtaisuuteen. Kukaan ei vaan tiedä, miten.

– Työn vaikeus lisääntyy, kun ei voida suoraan toistaa aikaisempaa. Tämä tarkoittaa osaamisvaateiden kasvua ja systemaattisten lähestymistapojen tärkeyttä osaamisen suhteen. Mitä kompleksisempaa tuotanto on, sen tärkeämmäksi muodostuu osaaminen yhteisössä: yhteinen osaaminen ja yhteinen ajattelu.

– Merkittävänä työuupumuksen syynä voidaan tänään nähdä ne vaatimukset, joita kohdistuu yksilöön tilanteissa, joissa tiimi tai muu yhteisö olisi oikea kohde. Yksilökeskeisten mallien sijaan sekä koulutusjärjestelmissä että yritysmaailmassa tulisikin nähdä tietäminen ja tekeminen sosiaalisena, yhteisöllisenä tapahtumana. Tiedon käsittely ei tapahdu pelkästään yhden yksilön sisällä, eikä osaaminen ole vain yksilön korvien välissä oleva ominaisuus.

-Vuonna 2018 työntekijän haasteena on ylittää itsensä verkoston avulla.

Oletko kuullut siitä, että työ on toisiaan tarvitsevien ihmisten yhteistyötä? Ihan sama, kerron sinulle silti, etten ole koskaan kestänyt yhteistyötä. Saati sitä, että tarvitsisin jotakuta. Inhoan tätä työelämää.

Miksei ihmisen vain anneta olla rauhassa?

Mutta kun kerran ollaan pelissä, pelataan sitten. Härifrån tvättas.

– Tärkeintä on pystyä itse tunnistamaan ja arvioimaan systemaattisesti myös jokapäiväinen oppiminen ja miten se kasvattaa tulevaisuuden potentiaalia, henkistä pääomaa.

– Suuri osa työn vaatimista taidoista ja tiedoista on mahdollista omata vain siinä tapauksessa, että työntekijä sijoittaa niiden hankkimiseen aikaansa. Aika on rahaa. Elinikäisten työsuhteiden ollessa yhä harvinaisempia ja lyhyehköjen työsuhteiden ollessa jo lähes normi tämä tarkoittaa uudenlaista aktiivista vastuunottamista oman osaamisen ”strategisesta” suunnasta, markkina-arvosta ja sen jatkuvasta kehittymisestä.

Ja minä olen tällainen: kun joku lähtee minun kanssani, minä lähden sen kanssa.

– Yritystä, johon halutaan työhön tai jossa toimitaan, tuleekin tarkastella osaamisen jakelukanavana, jonka kautta tulisi toteutua kaksi keskeistä ehtoa: Työssä tapahtuva oppiminen on nopeampaa kuin jossain muussa työpaikassa, eli sijoitus tuottaa paremmin kuin muualla.

– Tietysti on myös muistettava, että työntekijä ei voi koskaan toimia yksin. On tärkeää löytää yhteisö, joka erilaisuuden, yhteisen ajattelun ja ennen kaikkea toisiaan tukevuuden ja toisiaan täydentävyyden kautta antaa yksilölle mahdollisuuksia olla juuri sen yhteisön jäsenenä enemmän kuin ollessaan jonkin muun yhteisön jäsen.

Yhteisö ja yhteisö. En jaksanut enää kuunnella. Tämä kaikki on niin turhaa.

– … päivän työelämässä tulee jättää taakse perinteinen palkkatyöläisen identiteetti jossa vastuu on oman itsen ulkopuolella: Ketään ei kiinnosta oppia asioita, jotka tulevat ulkopuolelta saneltuina, jonkun jalkauttamina vaateina osaamisen kehittämiselle.

Kaikki jatkuu kuitenkin kuten ennenkin.

Ja jos ei ihan kaikki, niin sen verran kyllä, että tuskin kukaan haluaa erityisesti nähdä naamaani huomennakaan. Elämä on bisnes, jossa on jalkautettava itsensä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 182

Bisnestarinoita 182

Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 181

Bisnestarinoita 181

Lisää liksaa

Enemmälle rahalle olisi käyttöä, monet sanovat. Kuka meistä väittäisi vastaan?

Samat monet hakevat vastinetta rahoilleen eivätkä ainakaan halua kuulua niihin tyhmiin, jotka maksavat liikaa. Sitten kun näille samoille monille esittää yksinkertaisen kysymyksen, millaista vastinetta sinä tuotat sille lisärahalle, jota toivoisit saavasi, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tulee oikosulku. Tai oikosulki. Ja sekin on understatement.

Mielikuvat törmäävät todellisuuteen ja se tekee kipeää,

mikä johtaa valitettavan harvoin oppimiseen. Eikö näitä ihmisiä ole hakattu tarpeeksi lapsena vai mistä niiden asenne kumpuaa? Ymmärrän heidän haluaan olla Hemingway, mutta kun lopulta ovat oman elämänsä Woody Allen, ei siitä hyvää seuraa. Kenellekään.

Niin monen asian toivoisi olevan toisin. (<- melkoinen kärsimyksen lähde tuokin lause kyllä).

Ja ihmiset, ne ovat pimeimpiä juuri ennen aamunkoittoa.

Ability-ohjelmistoalustan kehittämisestä ja tuotannosta globaalisti vastaavat sanovat, että meillä on hyvät edellytykset teollisen internetin osaamisen konsultointiin.

Tätä meidän oli määrä pohtia kahden tunnin palaverissa, kun nämä äkilliset ”palkkaneuvottelut” syöksivät meidät pois raiteilta. Miksi tällaista pitäisi sietää? Ei kyllä.

-Jääkiekossa on tärkeä tietää, mitä tulee tapahtumaan seuraavaksi ja missä kiekko silloin on. Sama pätee liike-elämään.

-Kyllä tasan. Meillä on pulaa ihmisistä, jotka uskaltavat olla väärässä ja oppia siitä.

Tähänkin kyllä saadaan työtyytymättömyysnäkökulma.

-Vaikka mittarit osoittavatkin keskimäärin myönteistä kehitystä kokonaisuuden tasoilla, kaikki ei työelämässä mene kuin Strömsössä. Yksittäisten ihmisten kohdalla tämä on merkinnyt esimerkiksi työn loppumista, häirintää tai epäasiallista kohtelua, työtapaturmaa tai työkyvyttömyyttä.

-Työelämän kehittämistä ei voida perustaa siihen odotukseen, että kaikki jatkuu kuten ennenkin. Valitettavasti dataa ei tulevaisuutta koskien ole samalla tavalla käytettävissä kuin menneisyyttä koskien.

-Mutta juuri siksi ja juuri sitä voimme tehdä yhdessä työelämätiedon tarvitsijoiden kanssa!

-No niin! Se voisikin olla vastaus markkinoiden tarpeeseen tuotannon ja kannattavuuden optimoinnista uusien pilvi-, analyysi- ja ohjelmistopalvelujen avulla. Siitä voisi tulla yhtenäinen, toimialarajat ylittävä digitaalinen kokonaisratkaisumme, joka ulottuu verkon reunalta pilvipalveluihin.

Tämä muuttui niin sovinnolliseksi, että minua alkoi huimata.

Suomalainen konsensus, presidentinvaalit jne. Onneksi on ihmisiä, jotka eivät luovuta.

-Kurjan liksani vastineeksi odotan työnantajalta paljon: mahdollisuutta tehdä itselleni tärkeitä asioita, kehittyä ja muokata työstä itseni näköisen. Koska työ on iso osa identiteettiäni, haluan, että minuun luotetaan ja että olen itse luottamuksen arvoinen.

Ihailen joidenkin ihmisten tapaa vastata kuin ei olisikaan.

-Työntekijöistä on tullut vaativampia. He odottavat työnantajaltaan enemmän vapautta, luottamusta, päätöksentekomahdollisuuksia, autonomiaa ja hyvää johtamista. He haluavat, että

yritystä johdetaan kulttuuri ja ihmiset, ei raha edellä.

-Tässä sitä taas ollaan. Meillä on paljon ihmisiä, jotka sairastuvat itseohjautuvuuden vaateen takia työuupumukseen. Hierarkkisiin rakenteisiin, selkeisiin työtehtäviin ja pomon sanaan tottunut sukupolvi on murroksen edessä ymmällään. Alkakaa johtaa itse itseänne, meille sanottiin, mutta kukaan ei kertonut, miten se tehdään.

-Uuden rakentaminen on raskasta, koska onnistumisen kokemukset ovat harvassa. Jos sellainen sattuukin osumaan kohdalle, nurkan takana odottaa jo seuraava ongelma, joka pitää ratkaista. Riittämättömyyden tunteen kanssa joutuu elämään lähes päivittäin. Välillä sitä sietää paremmin, välillä huonommin.

-Onneksi ymmärsin nopeasti, mistä on kyse. Takana on sen verran kilometrejä työelämässä, että nahka on paksuuntunut ja suojausmekanismit osaa laskea alas riittävän nopeasti.

-Minä taas päätin keskittyä ajattelemaan sitä, mistä olen työpaikallani kiitollinen. Vapaudesta ja luottamuksesta. Siitä, että saan tehdä merkityksellistä työtä. Että meillä on pitkät lomat ja että palkka tulee tilille joka kuukausi. Ennen kaikkea olen kiitollinen ihmisistä, joista monista on tullut minulle enemmän kuin pelkkiä työkavereita.

Aikamoista. Mutta ei rahalla saa onnea. Kateus ja köyhyys synnyttävät näppäriä mielipiteitä, mutta niillä ei juhlita edes leipäjonossa. Ja SE on uusi normaali.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty