Bisnestarinoita 171

Bisnestarinoita 171

Vaikea talvi

Jos elämää ei olisi, sitä alkaisi kaivata – kuka sanoi näin?

Joku mitättömyys, joka oli väärässä. Ehkä olen turhan kriittinen, mutta minulla on nyt kyllä ollut turhan vaikeaakin.

Olisipa ollut joku, jolle olisin voinut soittaa toissapäivinä ja kertoa, että kaikkein mieluiten olisin mennyt töihin viimeistään joulupäivänä. Mutta ei silloin voi mennä töihin, pitäisivät vielä oudokkina ja luuserina ja luottamukset katoaisivat.

Tällaiset kirjoittamattomat lait pitäisi repiä riekaleiksi!

Vapaus harjoittaa elinkeinoaan pitäisi kirjoittaa paljon nykyistä isommin kirjaimin perustuslakiin!

Viettää joulunpyhät töissä vaikka ei ole poliisi tai auratäti? Todella outoa vain niille, jotka eivät ymmärrä sisäisestä pakosta mitäänkään.

Millaista tuskaa nämä päivät ovatkaan olleet. Tyhjää yksinäisyyttä kuin jollakin väärään ympäristöön eksyneellä eläimellä. Enkö oikeasti ole mitään ilman noita ihmisiä, joita pidän täydestä syystä tolloina? Juoksevat myöhäisillä vihreillä liikennevaloissa, lähemmäs kuolemaa.

Tämä taustaksi sille, että on ihan jumalaisen fantastista olla taas töissä. Kyräillä ihmisiä. Nähdä heidän surkeat yrityksensä tehdä töitä, joihin heistä ei oikeasti ole. Ja he tietävät sen. Ja he vihaavat minua siksi. Ja tunne on molemminpuolisempi kuin kahden euron kolikko.

Tiesin jo syksyllä, että tästä talvesta tulisi vielä vaikeampi kuin talvesta -69. Silloin olin kuolla, kun jäin auton alle. Selvisin vain siksi, että päätin selvitä. Silloin olin vasta lapsi, mutta minussa oli voimaa. Nyt olen vain kuoleva, vakava ja eksynyt.

Mutta: onneksi meillä oli välipäivien huippupalaveri.

Pääsin näyttämään, hehkumaan elinvoimaani ja sitä loputonta nousua, joka on koodattu nuoren miehen DNA:han.

Muuten: näytänkö minä sinusta jotenkin yhtä urpolta kuin nämä neukkaariin kerääntyneet pallerot? En muuten näytä. Ja toisin kuin nämä oman elämänsä seinään juosseet, minä olin valmistautunut.

He tarvitsevat vähän pelkoa, muuten ne tulevat ja ottavat ylivoimalla omansa. Huippupalaverin lisäksi olin valmistautunut antamaan heille opetuksen. He eivät todellakaan ole tajunneet, että vanha koulukunta on kouluista paras, ja minä olen sen fücking rehtori.

Antamaan heille esimerkin siitä, mikä saa asiakkaat laulamaan sinulle salaiset toiveensa kuin suihkulähde. Vain jotta he tajuaisivat, ettei heistä koskaan ole siihen. Who’s your daddy now and all that shit.

Vain neiti Simolasta (ei, en tiedä, miksi häntä kutsutaan niin) saattoi odottaa jonkinlaista vastusta. Hänen pikimustat hiuksensa laskeutuivat kapeita kasvoja koristamaan kuin geishalla. Hänellä oli niin paksusta (egyptiläisestä?) puuvillasta tehty valkoinen paitapusero, etteivät hänen valkoiset rintaliivinsä näkyneet niistä läpi. Ja sitten tuollainen BCR-tyyppinen, skottiruudullinen kietaisuhame. Ei olisi tytöstä uskonut, mutta hän tekikin mitä halusi. Vaikka olen tällainen jyrä, kadehdin hänen asennettaan, joka korvasi hänen kokemattomuutensa rajulla otteella.

Lisäksi saatoin luottaa siihen, että syvällä sisimmässään hän oli kelpo porvari niin kuin minäkin. Sillä ellei sinulla ole voitontahtoa ja rahanhimoa, olet väärässä studiossa, cowboy.

Sitten pakkani hajosi taas. Ensin päässä alkoi soida Seija ”The” Simolan Kun aika on (”Kun aika on, taas leikitään.”). Sitten BCR:n suurimmasta hitistä kiusallinen rivi (”There’s a wedding ring on my finger.”), millä ei ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa. (vai oliko?)

Hetken ajattelin, ettei minusta ole tähän.

Mutta sitten sain taas shittini together ja olin valmis.

Kuvasin heille tien, joka kuvasti yksi yhteen ehtymätöntä luomisvoimaani. Ja vähiten voi vähätellä kykyäni imeä ympäristöni keskinkertaisuutta kuin polttoainetta kunnianhimolleni. (”Se mitä Napoleon ei saavuttanut miekalla, sen minä saavutan erehtymättömällä bisnesvaistollani.”)

-Ei (edes teille) ole mitenkään mahdotonta nostaa esiin alkuperäisiä inhimillisiä intohimoja, rahan- ja kunnianhimoa. Haukansilmänä ja samanaikaisesti aidon tutkijan puolueettomalla mielenkiinnolla havainnoitte turhamaisuuden ja kateuden, vallanhimon ja tapojen orjuuden maailmaa – sitä miten moraali murenee pala palalta kuin piparkakkutalon seinä sitä hajottavan käden toiminnan tuloksena – tavoitteena lisätä kassavirtaa ja meidän ylivertaisuutta suhteessa kilpailijoihin.

Tässä kohtaa neiti Simola puuttui puheeseen.

-Tarkoitat siis, että meidän tulisi hyväksikäyttää heidän omatuntonsa salakavalaa nukahtamista, itsekkyyden tsunamia ja sosiaalisen elämän onttoutta, jotta saisimme otteen heidän syyllisyydestään eli rahoistaan?

-Kyllä, juuri sitä tarkoitan.

-Eli tunnistettuamme tuon alennustilan, me näytämme heille tien, jonka ihan itse valitsemalla he saavuttavat haluamansa: omaisuutta, mainetta ja rakkauden iloja.

-Kyllä, väärentämätön ja autenttinen inhimillinen elämä on meidän leverage.

-Ja meillä on sama mahdollisuus valita itse tiemme, niinkö?

-Niinpä. Kuka ratkaisee, kumpi on kamalampi katsoa, kuivuneet sydämet vaiko tyhjät pääkallot?

-Vai syvää alakuloa herättävät keski-ikäiset äijät?

Me olimme aina kohteliaita toisillemme, vaikka kritiikkimme toisiamme kohtaan oli ankaraa, toisinaan julmaakin. Mutta ei kai todellista bisnesmielialaa voi luoda tai vahvistaa kuin kyllin tummilla väreillä ja raskailla ajatuksilla?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 170

Bisnestarinoita 170

Yksin maailmassa

Tämä on todella vaatimaton lauantaiaamu. Katselen ympärilleni ofisissa eikä täällä ole ketään. Johtuuko se siitä, että on aatonaatto? Vai siitä, että olen sittenkin palkannut tänne bunch of laiskureita ja säälittäviä häviäjiä? Ehkä.

Tai sitten siksi, että kaikki alkaa kuitenkin miksi-kysymyksestä?

Joku saattaisi sanoa, että kyse on vain siitä, ettei minulla ole muuta sisältöä elämässäni kuin työ. Ja että romahtaisin ilman sitä ja siksi roikun täällä. Ja vielä tarkemmin: ellen saisi purkaa pysyvää turhautumistani työyhteisöön, sisäiset rakenteeni romahtaisivat ja putoisin kuiluun, jonne ei ole edes katsominen.

Että hyvää joulua teillekin. Ihan vaan siksi, että kun työstä tulee huume, se on vain järkevä vastaus tämän maailman järjettömyyteen.

Siis siihen, ettet sinäkään muuta maailmaa, se muuttaa sinut.

On helppoa kuvitella mieleen eilinen päivittäinen hyörinä, työn touhu ja ahkerointi ja sen kääntöpuoli: sokea ryntäily, näennäistekeminen ja sijaistoiminnot. Ajan kulumisen odottelun, kateellisen kyräilyn ja katkeruuden kovertamisen seurauksena tyhjentyneet sielut. Kova maailma, jota ihmiset pakenevat koteihinsa kovien pakettien maailmaan.

Milloin maailmasta tuli tällainen?

Ennen oli kaikille selvää, että maailmassa oli tiettyjä sääntöjä. Ja säätäjät olivat niitä, jotka hävisivät aina.

Nykyisin on ihan turhaa yrittää ajatella jakoja, se ei vaan toimi. Samaa kuin yritykseni vakuuttaa itselleni, että olen tärkeä, vaikka todellisuus on minua vastaan. Koska en ole. Olen juureton, en kuulu minnekään enkä kenellekään. Vaikka juuri niin minun olisi hyvä, makoilla kissana uuninpankolla.

Mutta se ei riitä minulle.

Eilen täällä oli vielä ihmisiä ja minusta tuntui että olen.. osa… jotakin. Ja tavallaan ihmiset olivat ympäristö jollekin hyvälle, vaikka sillä ei sinänsä ollutkaan kenellekään merkitystä.

Voisin kirjoittaa itsestäni kirjan ”A troubled man”. Niin ikävästi minulla menee monta tuntia päivässä sellaisten asioiden pyörittämiseen, joita muut eivät edes huomaa. Henkeni pitimiksi olen sitten harvoina kirkkaina hetkinäni tehokas kuin fan.

Kuulen tällaisia keskustelunpätkiä, vaikken haluaisi.

-En halua taistella sun kanssa mutta sä et jätä mulle vaihtoehtoja!

-Samasta syystä kuin miksi lattialla makaava koira ei hauku.

-Mitä tolla on tekemistä yhtään-minkään-kanssa?

-Sitä sun kannattaa kysyä itseltäsi aika ajoin.

-Tiedätkö edes mistä puhut?! Kun alkaa kysellä tuollaisia, elämä muuttuu lopullisesti. Ja lopun elämää saa nukkua toinen silmä auki.

-Kuka välittää vähääkään nukkumisesta? En minä, olen jo unohtanut, miten nukutaan.

-Minä taas luulin, että vanhempien parisuhde vaikuttaa lapsen hyvinvointiin.

Kenenkään työteho ei tuosta kohentunut. Se oli vain ihmisten puhetta, sellaista, mistä luodit kimpoavat.

Kun minä kasvoin aikuiseksi, aloin vanheta saman tien. Vai olinko jo siinä vaiheessa ennenaikaisesti vanha enkä koskaan aikuistunut? Tarvitsin kriittisempää asennetta itseeni. Miksi minusta ei ole katsomaan totuutta suoraan silmiin ja kestämään se kuin kuka tahansa miesoletettu?

Kai se on myönnettävä, että jotenkin tässä painoi selkää & mieltä myös tuo toissapäiväinen vt. toimarin ”siirtyminen uusiin haasteisiin”. Varsinkin kun tilanne on täysin levällään, huhut liikkuvat samanaikaisesti valon nopeudella ja hämäläisen tahmeudella. Erilaiset suhmuroinnit seuraavat, sen tiesi jokainen.

”Luodaan yhdessä parempaa huomista.” Vaikeaa sitä on täällä yksin luoda.

Olin jo menossa ja nyt en saa itseäni liikkeelle. Tällaista tapahtuu arjessa jatkuvasti, mutta hälyn keskellä huomio kiinnittyy muihin asioihin. Kuten niihin liiketoiminnan osiin, jotka toimivat ihan vaan rahan painamista varten.

Ne ovat koneita ja me olemme ylpeitä ja itsetietoisia koneen osia.

Tämä työ on lapsuuden joulut ja mekanojen rakentaminen, joka päivä. Ei mikään muu ole muuttunut, paitsi että tiedän liikaa, jotta osaisin enää leikkiä. Leikin loppu on kuoleman alku. Se on se sinua takaa päin lähestyvä auto, jota luulit etäiseksi tuulen suhinaksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 169

Bisnestarinoita 169

Lopeta jo

Tiedät päiviä, kun ei saa mitään aikaiseksi. Suurin osa päivistä ei kuitenkaan ole tällaisia vaan harmaita ja outoja ja tavallisia. Ehkä se on pahinta.

Haaveilen palmujen alla lojuvasta, arvaamattomasta tuulesta hiuksiani lävistämässä. Mutta epäilen samalla, olisinko onnellisempi siellä kuin täällä. Täällä kaikki mukavuudet toimii eikä arki tavallisesti ole liian rasittavaa. Toisin on siellä, kolmijalkaisten koppakuoriaisten maassa, josta isoäitini kertoi kuolemansa lähestyessä.

Tässä minä horisen ja pitäisi olla jo menossa seuraavaan palaveriin.

Olenko jo kertonut syvästä vastenmielisyydestäni palavereja kohtaan yleisesti ja näitä päivän viimeisiä palavereja kohtaan erityisesti?

Asialistalla oli vain yksi asia: integraatio.

Joku käytti kerran vahingossa integraation suomenkielistä vastinetta kokonaistaminen ja sai potkut välittömästi. Meillä ei hötkyillä – kuten ei Vääksyssäkään.

Pari kuivakasta asiantuntijaa fuksian värisissä kravateissaan ja ankarat prässit ojossa alusti aiheesta tavalla, joka sai uteliammankin mielen tuntemaan, että Pompeijiin hautautuminen oli lenseää biitsillä käveleskelyä verrattuna tähän vyörytykseen. Yhtäkkiä ymmärsin jokaista finninaamaa, joka ei löydä itseään derivaatan ja sisätulennon maailmasta.

Syvässä vieraantuneisuuden tunteessani aloin laskea päässäni neliöjuuria ykkösestä sataan ja esitin universumille vienon pyynnön, että tapahtuisi jotakin, mitä tahansa.

Jokainen tietää, ettei tällaista koskaan-ei-koskaan pitäisi lausua julki edes mielessä. Sillä sama jokainen tietää, että juuri silloin mitä tahansa käy ovesta sisään ja alkaa laulaa ihmistä lakoon kuin saksalaisen panssarinyrkin suorasuuntaustykki.

Ovelle koputettiin. Vt. kopisteli tymäköin askelin ovelle valmiina raivoamaan, että

MITÄ VITTUA TE TULETTE SIIHEN HÄIRITSEMÄÄN MINUN PALAVERIANI.

Ovella seisoskeli tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ja vanhasta rahasta kotoisin oleva arvonsa tunteva daami. On yhtä kuin kaksi omistajaa, on yhtä kuin kaksi hallituksen jäsentä. Seurasi yhtä kuin vt:n ammottavan kidan vääntyminen hymyksi, pelonsekaiseksi.

– Niin, me tulimme tänne ilmoittamaan, että vapautamme sinut vt:n tehtävistä saman tien. Voit käydä keräämässä tavarasi ja tämä Securitaksen nuorukainen tässä huolehtii sinut ovelle ja sinun läppärisi ja puhelimesi tietoturvaosastolle. Niin ei tarvitse ihan yksin sitten lähteä…

Daami hymyili kaunista mutta kylmää hymyään. Kaapin kokoinen nuorimies katseli mitään ymmärtämättä ja yksinkertaiseen tehtäväänsä keskittyneenä. Vt. oli kerrankin hiljaa ja olisi haukkonut henkeä kuin vaivaantunut lahna, jos olisi osannut. Jopa kaikentietävät asiantuntijat eivät hetkeen tienneet, miten jatkaa täyteen ahdetun diansa käsittelyä.

Vt. kokosi itsensä, poistui saattojoukon mukana, ja minä viittasin asiantuntijoita jatkamaan. Koska elämän on jatkuttava, eikö niin? Bisnes ei yhtä naista kaipaa, eihän? Tunteet eivät johda bisnestä, bisnes johtaa tunteita, vai mitä?

Jotenkin fokukseni kuitenkin hajosi. Tilalle tuli kalmankoura (Am I next?), kun muistin, että vain muutama päivä sitten olin pitänyt meitä, siis vt:tä ja minua, erottamattomina. Ja nyt NE eivät tarjonneet edes diiliä, vaan panivat eukon pihalle, kuten täällä rajamaassa on tapana sanoa.

Elämä voi muuttua hetkessä. Joskus jopa kesken palaverin.

Mihin tämä maailma on menossa?

Eksyin vielä kauemmas, kun filosofi minussa yritti nousta/paeta kaiken yläpuolelle: Nykyisin on helpompaa huomata taisteleminen kuin se, mikä on hienoa. On helppoa osoittaa harmaata taivasta ja synkkiä pilviä, mutta ehkä meidän olisi parempi nähdä se, mikä maailmassamme on hyvää.

Puristin käteni nyrkkiin niin että sattui: herää! Palasin vielä hetkeksi integraation maailmaan, jossa en kyllä varsinaisesti ollut vielä ollutkaan. Ehkä integraatio oli lopulta hyvä asia: mitä vähemmän ihmisiä, sitä suuremmat mahdollisuudet minullakin on voittaa.

Ehkä tästä vielä tulisi jotakin. (Vaan mitä?)

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 168

Bisnestarinoita 168

Kaikki miehet kannelle!

Olen varmasti moneen otteeseen kertonut vt. toimarin todella rasittavista paniikkikohtauksista. Käytännössä ne eivät eroa millään tavalla hänen kaksisuuntaisista häiriintymisistään, ja siksi asiantuntijankaan on vaikeaa erottaa niitä kahta toisistaan. Tai edes siitä, että onko kyseessä vain tyypillinen koliikkijohtaja.

Aivan kuten joissain aivan toisissa olosuhteissa meitä kahtakaan ei vois koskaan eroittaa. Ja jos ollaan ihan tarkkoja, ei voida nytkään, hähäh.

Sillä: meillä kummallakin on niin pahoja tarinoita jokaisesta johtokunnan jäsenestä, että vain mitään menetettävää –tyypit voisivat kamikaze-unelmissaan harkita meistä eroon pääsemistä. (Vai onko mahdollista, että olen väärässä?)

Mutta, niin, taas oli paniikin aika.

Ofisin seinällä oleva laivakello kilkatti sen merkiksi, että kaikkien oli parasta suunnata välittömästi kulkunsa kohti meidän suurinta neukkariamme.

Matkalla neukkariin, noin seitsemän sekunnin aikana, ehdin miettiä, mitä minussa oikeastaan elää ja liikkuu ja vaikuttaa. Kuule minua: se on aika paljon.

Ja sitten olikin aika, että vt. tuuttasi omaa sanomaansa.

-Miksei täällä tehdä töitä? Täällä vain eletään! Ja katetaan ylimääräinen lautanen pöytään ihan niin kuin joku tulisi. Ei, ketään ylimääräistä ei kaivata! Täällä on muutenkin aivan liikaa ylimääräisiä ihmisiä. Kysy itseltäsi: Olenko ylimääräinen. Teenkö täällä jotakin? Onko tämä minun paikkani vai olisiko minun aikani matkustaa, pysyvästi?

Vaikka hysteerinen kiihkoilu on minusta äärimmäisen vastenmielistä, kuuntelin vt:tä pää kallellaan. Ihmiset ovat kuristavalla tavalla ajatustensa vankeja. Ja tästä dogmaattisesta unesta on aika herätä.

-Te ajattelette, että täällä teitä vaan juoksutetaan. Ha, te ette tiedä siitä maailmasta vielä mitään. Sitten te vasta juoksette, kun joudutte valehtelemaan henkenne edestä.

Miksi hän mesoaa tuolla tavalla? Vai voiko hän olla vain jollakin kieroutuneella tavalla kiimainen? On sellaistakin nähty!

-Sanon teille nyt suoraan tämän: te olette unessa käveleviä lampaita! Kaikkein eniten haluaisin, että te katoaisitte minun silmistäni tänä samaisena päivänä!

Tämä oli ehdottomasti koliikkia parhaimmillaan!

Tiesin tarkalleen, mihin hän pyrki: hän yritti herättää parhaan ihmisen meissä. Hänen keinonsa olivat rajut, mutta hei: vain vahvojen oli määräkin selvitä tästä.

Kysymys 1: Miksi vt:llä oli aina jotakin punaista päällä? Nytkin purppuraan kotelomekkoon yhdistyivät aniliininpunaiset Minni Hiiri –kengät (avantgardea vai vaan yök?).

Kysymys 2: Halusiko hän ilmaista punaisella jotakin vai vain olla wanna-be-ilmaisija?

Kysymys 3: Miksi minusta tuntui kuin hän olisi pauhaamisensa päätteeksi sanonut hiljaa itsekseen: ”Minullakin on tunteet. Siksi minusta tuntuu pahalta, kun te vain tuijotatte minua.”?

Tällä showlla oli se varjopuoli, että tästä seuraava yksinäisyys rikkoi yhteyden itseen (vai menikö se toisinpäin?).

Me seilasimme epätoivon laivassa eikä edes raivoava merenkäynti tuonut meitä yhteen. Siinä allekirjoitettiin bisneselämän nykyinen kuolemantuomio: yksin oot sä ihminen, haavoittuvuutesi keskellä yksin. Kateellisena ja räkää valuvana, rikkinäisenä ja uhmakkaana vain kuolinkouristuksessa. Seuraava nälkäinen sukupolvi odotti jo laskusillalla viattomana tykinruokana. Vain pari heistä selviäsi.

Ikävää on tietää tällaisia asioita.

Ikävää katsoa ihmisiä silmiin ja tietää, että sinäkin olet muutaman vuoden päästä niin loppuunhyväksikäytetty, että silmissäsi vielä tällä hetkellä tuikkiva lyhdyn valo on sammunut lopullisesti.

On jokapäiväinen henkinen benji-hyppy, kun tajuaa, että voikin unohtaa ennen kuin muistaa. Arkeen upotettu mielenterveyskuntoutuminen saattaa olla uusi oranssi ilman, että  kukaan onnistuu sitä kaupallistamaan.

Heh, toivottavasti et uskonut tuota viimeistä. Totta kai minkä tahansa voi kaupallistaa, jos on tarpeeksi fiksu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 167

Bisnestarinoita 167

El Tollo

Jos brändikkyytesi merkitsee sinulle mitään, muista tämä:

Ei riitä että rikot sääntöjä. Sinun tulee luoda omat sääntösi.

Siinä se. Mitä vielä odotat?

Olin matkalla satamatoimistoon. Vaihtoehtona olisi ollut ilmailuministeriö.

Mittarit eivät valehtele. Siksi ilmailuministeriö ei ollut mieleeni.

Tiedätkö sanonnan: joko astut siihen junaan tai päädyt sen alle? Siksi päädyin satamatoimistoon. Olen aina pitänyt vedestä.

Tiedätkö, voisin tarinoida näin koko päivän etkä sinä huomaisi ajan kulua? Mutta jossain vaiheessa on lopetettava ja päästävä bisneksen tekemiseen.

Ja tänään se oli sopimuksen tekeminen. Tai solmiminen.

Paljon ymmärtää ihmisestä ja bisneksestäkin, kun tajuaa, ettei ihminen enempää kuin organisaatiokaan taivu helposti muutoksiin.

Siksi tällaiset sopimukset vaativat aikaa, sekä tehdä että solmia. Pehmennä iskua, sopeuta muutokseen, tarjoa karkkia eli nopeaa palkkiota ja mielihyvää.

Meidän muutospogromin voi kiteyttää seuraavaan:

  • Yrityksiltä vaaditaan yhä enemmän arvojen puolustamista ja kantaaottamista, joskus jopa kansalaistottelemattomuutta. Yhteiskunta hyötyy, jos yrityksen tavoitteet tulevat avoimiksi ja toimintaympäristön aitoja epäkohtia muutetaan.

Vaan mitäpä tuosta keskivertotoimari ymmärtää?

Sen ytimen: että hänen organisaatioltaan yritetään kupata rahaa ilman vastinetta. Olisiko parempi antaa nekin bitcoinit pelastusarmeijalle: vähemmän odotuksia, parempi mieli?

Bossi katsoi minua epäilevästi kuten kuuluukin. Bossin epäonneksi minä olin valmis.

-Olet päätynyt melko epäortodoksiseen ratkaisuun, kun johtoryhmän sijasta sinulla on ympärilläsi joukko ihmisiä, joita kutsut tiimiksi.

-Näin on. Ja se toimii!

-Milloin olet viimeksi kysynyt itseltäsi ja tiimiltäsi seuraavat kysymykset: Mikä on tiimin tarkoitus? Miksi tiimi ylipäätään on olemassa? Minkä tavoitteen haluatte saavuttaa? Koska ja millaisissa olosuhteissa olette menestyneet parhaiten?

-En muista.

-No, kysytään sitten yksinkertaisesti (koska ilmeisesti olet yksinkertainen): milloin viimeksi ajattelit, että olisi ehkä aika hajoittaa tiimi?

-Ehkä viime viikolla.

-No, teitkö mitään?

-En tainnut.

-Olisiko tämä se hyvä kohta elämässä etsiä oikeita töitä?

Lopultakin sain hänen täyden huomionsa. Niin kuin useimpien ihmisten kohdalla, tämä vaatii taitoa saatella ihminen tuntemaan pakkoa ja siitä automaattisesti seuraavaa ahdistusta. Sitten kyllä useimmiten lähtee, ainakin jotakin ja usein epätoivon saattelemana. Mikä ei ole niin huono lähtökohta kuin yleisesti luullaan.

-Puhutaanko me nyt kaupanteosta vai minun uraplänneeräyksistä?

-Ihan kuinka haluat.

Söin kerran Manner-Espanjaa kierrellessäni vihreänkeltaisia, katkeria viinirypäleitä, joiden merkki oli El Tollo. Se tuli nyt jostain mieleeni.

Halusin sanoa tollotoimarille vielä, että kyllä hän on riittävän hyvä ihminen, mutta jos hän ei ryhdistäydy, voi tulla vaikeaa. Voi voi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 166

Bisnestarinoita 166

Lean startup

Tiedätkö, mistä tietää, että on oikeasti edennyt urallaan? Siitä tietenkin, että joku täysin ulkopuolinen & random tyyppi lähettää sinulle kutsun sparraamaan hänen yritystään. Anteeksi: startuppiaan.

Melko juhlavaa varmaan monista mutta minä olin kyllästynyt jo etukäteen. Random-ihmisten huolten kuuleminen ja epätoivoiset yritykset saada jotenkin bisneksen reunasta kiinni eivät kyllä kiinnostaneet ei yhtään.

Yritin ajatella positiivisesti, että ehkä tästä jotakin syntyisi. Yritys oli vain yritys, siksi mieleni keksi kuusi parempaa syytä jäädä pois tuosta tapaamisesta.

Raahauduin silti paikalle, vaikka sex-ett piti olla ihan voittamaton. Vihasin itseäni.

Paikka oli laitakaupungilla, riutuneen ja ehdottomasti parhaat päivänsä nähneen kerrostalon alakerrassa. Varmaan jokin entinen kerhohuone, jossa viimeinen kangaspuiden hakkaaja oli kuollut. En olisi halunnut masentaa itseäni lisää, mutta boy can’t help it.

Soitin ovessa törröttävää vanhanaikaista KLING-ovikelloa ja ihmettelin, kuka tänne nyt vapaaehtoisesti tulisi. Kaikki elämä on jossain muualla, keskustassa. Ovessa oli suurikokoinen tarra, punaisilla kirjaimilla sinistä taustaa vasten: Lean startup. Todella omaperäistä! Yhtä hyvin siinä olisi voinut lukea vaikka WINDOWS.

Pirteä ja minun näkökulmastani nuorehko nainen puristi kättäni kuin vain yrittäjä voi.

Vihaatko sinäkin punaposkisia, elinvoimaisia ja positiivisella draivilla eteenpäin kulkevia ihmisiä?

Niin ajattelinkin.

Istuimme alas ja sain eteeni todella ison mukillisen lattea. Joskus kysymättä on parempi, ajattelin kuin siemailin asiallisen höyryävää kahvia, jossa tunnistin ripauksen kardemummaa. Nyökkäilin siinä strategialle ja visiolle ja pivotille ja muille hienoille sanoille, jotka tulivat naisen suusta sekavana vyyhtenä. Vaikka minua häiritsikin huppari ja sen alta vilkkuva oranssi t-paita. Joku voisi keksiä tähän skeneen jotain uutta, ehkä?

Sitten hän esitti vaativan kysymyksen.

-No, mitä tää susta kuulostaa?

Totesin itsekseni, että ”ihan hyvältähän toi kuulostaa” ei ehkä sittenkään riitä. Kirosin höveliyttäni, joka oli johtanut minut tähän kiikkerään muovituoliin istuskelemaan. Teki mieli kysyä exitistä, mutta oli vielä liian varhaista. Kello on vasta puoli yhdeksän, ja oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hupparin vetoketjun aukeavan. Tai liekin syttyvän.

Tässä saattaisi silti tulla rakenteellinen kiire, mietin…

-Oletko miettinyt, että sinulla saattaa tulla rakenteellinen kiire?

Ihan siis mielettömän hienoa, että osaa kysyä kysymyksen, jota ei edes itse ymmärrä.

-Siis mitä tarkoitat?

-Esimerkiksi sitä, että… pääomasi saattaa loppua ennen kuin kassavirta alkaa vuotaa kuin ajatusten Tonava.

Edes minä en uskonut keksiväni näin huonoa äkkiselitystä. Ja pahempaa oli (tietysti) tulossa ja ihan saman tien.

-Kiire pitää sisällään myös osallisuuden vaikeuden: osaatko tehdä oikeita päätöksiä y-risteyksissäsi ja oletko oikeasti harjoittanut riittävästi tilannetajuasi?

Tiedän, tämä oli vain suolaa ja viinietiikkaa haavoille. Minun olisi pitänyt tuntea suurempaa myötätuntoa, olla orastavan kukoistuksen kannustaja, mutta sorruin alkeelliseen piiskaamiseen. Hän katsoi minua hämmentyneenä, mikä sai minut lataamaan niittikoneeseeni vielä yhden lippaan.

-Ja tietysti pahinta on palvelumuotoilukehityssyklin hitaus, jolloin validoitu oppiminen ei pääse tapahtumaan riittävällä sykkeellä.

Minun tehtävänihän oli haastaa häntä! Minähän tässä olin se, joka tiesi kaiken ja hän oli tietämätön ja tiensä alussa oleva heikko nai… yrittäjä.

-Tuo on kyllä varmaan ihan totta… Ai niin muuten, muistinko olleenkaan esittäytyä? Minä olen Lea.

Siinä samassa oranssinsinisen tarran arvoitus selvisi, minä halusin häpeäpussin päähäni ja päätin, etten enää ikinäkään neuvo ketään vaikka kysyttäisiin. Lean startupistakin tulisi aika parempi ilman minua.

Maailmastakin varmaan tulisi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 165

Bisnestarinoita 165

Keksipurkilla

Meillä kaikilla on tämänsä. Jos muuta uskottelet itsellesi, jäät varmasti jälkeen. Mutta ehkä kohtalo päätti niin jo ennen syntymääsi. Vaikea tietää.

Melkein yhtä vaikeaa kuin se, millaiseen siiloon sitä elämässään päätyy. Harva siitä osaa haaveksia lapsena. Harva sitä edes päättää. Ja eräänä aamuna heräät ja tajuta, että ajauduit jonnekin, jossa on joki vailla paluuta.

Aika ankaraa.

Mutta ankaruuteen saa luvan tottua, koska ankaraa tekstiä joutuu kuulemaan päivittäin. Vailla mitään tutkimusta uskon vahvasti, että osasyy eriväristen nappien popsimiseen on juurikin tästä.

-Tehokas monimuotoisuus edellyttää taloudellisia palomuureja. Kun erilaisuudet eivät kohtaa keskusteluissa, syntyy evoluutiota rikastuttavia kuplia. Sisäsiittoisuus on turhaan demonisoitu ja tabu – sisäsiittoisuus kunniaan! Sillä on ennekin menty ja pitkälle.

Jos jätetään kokonaan huomiotta ja-sanan yllättävänkin hauska ryöstöviljely, aika jäätävän raikas oli kyllä tuo näkökulma.

-Samanarvoisuutta korostava uudenlainen ajattelu poistaa siilojen ja kuplien haittavaikutukset kuin entinen pesuaine: ei puhtaaksi vaan syväpuhtaaksi.

Mitä tarvetta puhujalla oli softata sanomaansa tuolla huonolla vitsillä? Hänhän puhui asiaa, ja ne jotka eivät sitä kestä, vaietkoot iäksi. (Miksi kenenkään pitäisi välittää tyypeistä, jotka ulisevat erilaisissa somekanavissa omaa heikkouttaan kestää kovia totuuksia? Vääränlajin empatia vie fokuksen pois asioista, joita meidän on hyvä edistää, right here, right now.)

Sitten se tuli.

-Kehityksen kannalta kriittistä on se, käytetäänkö siiloja olemassa olevan ylläpitoon vai uuden luomiseen.

Sepä se. Halusin nousta seisomaan ja taputtaa, mutta enää tässä iässä ei ole sopivaa riehaantua. Eikä muutenkaan pidä osoitella omalla sormellaan henkistä ikäänsä. Helposti ihmiset kuvittelevat sellaisestakin vaikka mitä.

Mutta: miksi tällaisia kuumottavia siilojuttuja ei opeteta koulussa?

Tunnen (valitettavasti) ihmisiä, jotka vaahtoavat siitä, ettei jotain mindfulnessiä opeteta alakoulussa. Mitä väliä sillä muka on? Eivät ne opi koulussa sitä tai juuri muutakaan, kuitenkaan. Mutta se, ettei siilojen merkitystä kehitykselle opeteta edes korkeakoulussa, tarkoittaa vain yhtä ja todellakin vain yhtä asiaa. Että

  • tämä nousukausi on täysi sattuma, lottovoitto kuten Suomeen syntyminen.
  • ainakaan sitä ei ole ansaittu.
  • se on huono vitsi, jolle jengi nauraa.

Hei ei todellakaan, nyt: miten mieleni minun tekevi elämästäni näin masentavaa? Täältä oli päästävä saman tien pois.

Jos en olisi aikoinaan saanut erikoisjoukkojen koulutusta mielenhallintaan (siis mitäh??), olisin rynnännyt ulos neukkarista kuin pahainen rivisotilas ensimmäisen taistelukosketuksen kokiessaan. Nyt käyskentelin rentona kuin tyylikkäästi harmaantunut Dressman-ukkeli ja olin aika cool. Niin ainakin ajattelin.

Mitä tällaisen jälkeen voi tehdä?

  • Mennä baariin?
  • Vetää tiukka juoksutreeni?
  • Eksyä huonoille teille?

Kun huonoista vaihtoehdoista ei halua valita, voi tehdä oikein. Olla piece of work ja unohtaa hetkeksi, kuka oikeastaan on ja tehdä oikein.

Ei kai se ole sen kummempaa. Monet ihmiset tekevät oikein joka päivä eivätkä tee siitä numeroa. Eikä siitä, että pysyttelevät tutussa piirissään. Koska kaikki on siellä hyvin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty