Vaalea hahmo pimeydessä

Luulin, ettei tässä mitään. Ihan normaali päivä. Ihmiset ovat ihmisiä. Räkänokista tulee miehiä. Itsepresentaatio on arkea.

Miksi luulo ei ole hyvä asia? Koska luuloihin liimaudutaan ihan liikaa ja koska niistä huomataan vain ne, jotka vahvistavat itse itseään.

Tällainen eklektismi on samalla seuraus ja syy siihen, että näin käy ja tämä vahvistuu. Tämä ei vie parempaan maailmaan, se on selvä. Olisi päästävä tiloihin, joissa asiat vetävät toisiaan puoleensa. Nyt ne vain karkottavat, työntävät pois ja ennen pitkää kaikki on mennyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, millaista olisi tehdä rehellistä työtä.

Ja sitten töiden jälkeen mennä kotiin, väsyneenä ja tyytyväisenä.

Tämä ei vie mihinkään. Mutta minä yritän kovasti. Ja sitten on vaihtoehto:

• Hellitä poismenneen haamusta ja jatka elämän ylistystä.
• Älä yritä olla oma itsesi vaan ole.
• Jos kaipaat elämässäsi jotakin, keskity siihen.

Heti tuli parempi olo!

Tosin jäin miettimään, onko minun antauduttava kohtaloni vietäväksi vai uskoako vain, että elämä koostuu heikoista tai vaarallisista sattumuksista.

En valita ympäristöstä, mutta kyllä näillä (itse valitsemillani) olosuhteilla on vaikutusta. Se, että minut valtaa niin usein kuristava tunne, johtuu siitä, ettei täällä ole tilaa todelliselle kehitykselle, tuhoutumiselle tai luomiselle.

Suurelle ja ennen kaikkea moraaliselle enemmistölle se näyttää sopivan mainiosti, mutta ei minulle, sillä sisälläni on niin paljon muuta. Ja halusin tilaa sille, että se tulisi/pääsisi ulos.

Alussa työ vietteli minut, sitten se vähitellen muovasi minua ja lopulta muutti minut niin että turmelluin ja käännyin väärään uskoon.

Kaikki olisi paremmin, jos en tietäisi tätä. Ellen näkisi hetkittäin tämän kauhistuttavan totuuden taakse, elämän hajoamiseen ja vajetilaan. Vaikka tämä on subjektivismia, siinä on samalla historiallista moniaikaisuutta, mikä tekee asiasta moninkertaisesti pahemman. Kaikessa loistaa potentiaalinen kauneus, mutta se ei loista esiin. Kerros kerrokselta enemmän ihmisen elämää.

Aamulla tajusin, että mieleni on kuin suudelma otsalle, avoin ja epäitsekäs. Tai niin haluaisin, että se olisi. Kun on käytännössä koko aikuiselämänsä surffaillut rahojensa keskellä, elämästä tulee makea ja myrkyllinen. (Tosin olin ylikomisaarion kanssa samaa mieltä siitä, että seteliraha on maailmassa parasta: se ei kaipaa ruokkimista, ei vie paljon tilaa, mahtuu aina taskuun ja jos se pudottaa, ei mene rikki.)

Siksi uskoin itsekin, että olen viallinen. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Jotenkin näiden asioiden kohtaaminen mieleni muutenkin herkässä kudelmassa oli minulle liikaa. Mieleni herpaantui ja joutui omaan fantastiseen maailmaansa. Siellä se sekaantui johonkin vanhaan kiinalaiseen runoon, jonka kautta se peilasi tätä ofisia:

Tämä kukoistava ihme.

Sen huokutteleva energia kutsuu sinua jäämään ja antautumaan.

Ihmisten kasvot ovat vaaleat mutta sydän on samea.

Ja tämän bisnestradition nykyaikainen modifikaatio voisi olla vaikka se, että kulunvalvonta petti, rotat alkoivat pesiytyä (vai periytyä?) eikä kenenkään elämä enää ollut samaa.

Siksi menneiden vääryyksien hyvittäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty