Märkivä hymy
”Olen tehnyt tänäänkin töitä keskeytyksettä 16 tuntia. Tämä on minun intohimoni.” Omissa silmissäni nuoren näköinen bloggari harmaassa t-paidassaan vuodatti itseään innoissaan omassa vlogissaan. Joko hän valehteli tai oli typerä eikä meinannut tuolilla pysyä. Kuka tällaisia katselee??
En kyllä lähtisi tuollaiseen mukaan, mutta ehkä kaikkien onneksi kaikki eivät ole sellaisia kuin minä. Tätä olen paljon miettinyt.
Olen tässä ennenkin pohtinut sitä, että mihin minun kipinäni katosi ja mielestäni pohdintani on ollut ansiokasta.
Näissä olosuhteissa se syntyy kuin itsestään, kun meillä oli taas joku talon sisäinen koulutus. Varmaan ylihinnoiteltu, koska vt. toimarilla ei ollut oikein käsitystä hinnan määräytymisestä. Mutta mitä minä välitin.
Koulutus käsitteli parempien tapojen luomista. Ihan kiinnostavaa varmaan, jos tuollainen kiinnostaa.
Sitten jonkinlaisena loppuhuipennuksena valmentelija nosti esiin eksymisen teeman.
Siinä vaiheessa minäkin heräsin ja nostin katsettani.
Tyypillinen valmentelija pikkutakkinsa, yhteen sopimattoman taskuliinansa, farkkujensa ja tennareittensa kanssa. Hattua voisi nostaa siitä, että jannun energia ei loppunut kesken vaan ihan loppuun jaksoi meuhkata ja tepastella lavalla.
Kuuntelin esitystä huolimattomasti välinpitämätön ilme kasvoillani eturivissä. Istuin aika lysyssä ja itseeni ja puhelimeeni käpertyneenä. Pelailin Steamissa ja selailin tarjouksia… Olin halvan maailman halaaja. Se tuli lapsuudestani, joka oli köyhää. Yhä yritin tehdä elämäni halvaksi.
Mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni tulin ajatelleeksi, oliko asennollani & asenteellani ehkä jotain vaikutusta siihen, miten asiat ympärilläni tapahtuvat eli toiminko esimerkkinä muillekin kuin itselleni. En nyt kyllä kuvitellut, että mitään suurta mutta joskus pienikin alkaa vaikuttaa. (Joo, en minäkään ymmärrä, mitä haluan sanoa.)
Jotakin tapahtui suuressa kuvassa, sen ymmärrän. Olisin voinut tehdä innokkaana uraani mutta sen sijaan jatkoin uraani raahustaen, vähän tympeänä ja muitakin toppuutellen.
Olisi se voinut mennä paremminkin.
Jouduin liikutuksen valtaan. Aloin kysellä itseltäni tällaisia runollisia kuin ”Miksi sydämeni kylmeni?” ”Miten elämäni olisin voinut tehdä toisin?”
Pahinta oli kiero kysymys: Johtuiko tämä kaikki vain siitä, että halusin olla jotakin, mitä en ollut? Ja miksi halusin?
Apua!
Mutta sanon tämän kaikille: Ajatuksen lepotilasta ei voi tehdä johtopäätöksiä sen suuruudesta toiminnassa.
Viimeisenä vinkkinään ja jonkinlaisena kliimaksina, eksymisen jälkeen, poikanen julisti, että kannattaa etsiä palautetta. Ja laittoi viimeisen diansa loistamaan. Niin sitten lähdin palautetta etsimään.
– Miltä tää näyttää? kysyin vieressäni istuvalta myyntireiskalta.
Olin aika lavea. Mutta se on rehellisesti se, mitä olen. Koska en osannut kysyä, ei hän osannut minulle vastata.
Story of my life.
Valmentelija kehotti diansa päälle heräämään niille kerroksille, jotka elävät ja vaikuttavat meissä (ja lainasi varmaan jotain kollegaansa).
”Maiseman meissä vahvistaa tiedostamisen hetki – se hetki, jolloin ymmärrämme olevamme erillinen olento. Kun luonnollinen yhteys luomakuntaan ja kaikkeen elolliseen katkeaa. Toinen syntymä. Syntymä Ihmiseksi. Traagiseksi olennoksi, joka ryhtyy arvuuttelemaan kohtaloaan. – – – Koko elämämme etsimme kadotettua yhteyttä. Pientä poikaa tai tyttöä, joka katsoi, kun kävelimme ulos maisemasta kuin taulusta.” Hannu-Pekka Björkman
Tuon minäkin tajusin, eheyden hakemisen, koska se tekee meistä ihmisiä. Juuri sitähän olin yrittänyt kysyä! Miksi meillä oli töissä pelkkiä tolloja?
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 