Bisnestarinoita 128

Koneet ja moraali

Sanotaan että kulttuuri on kaikki. On aamuja, joiden perusteella olisin valmis uskomaan siihen kuin Jehovaan tai johonkin vastaavaan. Mutta ei kulttuuriuskovaiseksi oikein ilmoittaudu kuin evankelistat ja ne ovat järjestään säälittäviä otuksia.

Tiedätkö, mitä kaikkea selän takana puhutaan?

Kaikenlaista ja paljon enemmän kuin selän edessä.

Vt. toimariakin kutsutaan vihernäädäksi ja koiramäyräksi. Ehkä siksi että hän on oikea animal naiseksi? Ehkä siksi että hän pelkää eläimiä (=itseään)?

Minun kävi häntä toisaalta sääliksi ja toisaalta ei.

Hän oli uhri. Olosuhteiden, joihin saattoi lukea sukupuolen ja tämän ajan ja fasismin nousun. Mutta heti kun ehdin ajatella näin, tajusin huijaavani itseäni. Hän oli tehnyt satoja valintoja päätyäkseen tähän tilanteeseen. Turhaa siis vastuuttaa muita kuin häntä itseään.

Hän oli syyllinen. Ehdottomasti. Tuhannet tunteet olivat hioneet hänen käärmeennahkansa sileäksi ja niljakkaaksi. Hänen oli syytäkin niellä pölyä omissa valtakuvitelmissa ryömiessään.

Katsoessani hänen valkoista puseroaan ja kaulan ympäri kietoutunutta moninkertaista oliivinvihreää helminauhaa mieleeni nousi eräs kuulustelu (näin me niitä nimitimme), jonka olimme toteuttaneet yhdessä. Hän oli näyttänyt rekrytoitaville kuvaa, jossa oli portaat.

-Johtavatko nämä portaat mielestäsi ylös- vai alaspäin?

Vastaus oli tietenkin samantekevä. Kokeessa testattiin mahdollisen tulokkaan reaktiovastetta eli kykyä vastata saman tien. Depressioon taipuvat näkivät alaspäin, bailaajat ylöspäin vieviä portaita. Päättämättömät sanoivat ”sekä-että” ja välittömästi hylätyksi tulevat jäivät pohdiskelemaan vastaustaan. Ne jotka sanoivat saman tien mitä vaan, palkattiin.

Kell valta on, se valtaa käyttäköön.

Palasin tähän hetkeen. Pidimme pientä palaveria, vapaamuotoista heittelyä ja pallottelua.

-Mikä on seuraava askel?

-Vaikka tietäisin, miksi kertoisin sinulle?

Tämän tapaista. Oli tarkoitus pysyä hereillä, koska ilman sitä – mitä me olemme? Uneliaita pummeja, jotka ovat ulkona bisneksestä ennen kuin he ehtivät päästää suustaan ”digitalisaatio”.

Mutta meillä oli oikeitakin töitä.

Tämä vaan ei ollut se päivä, jolloin ne olisivat tulleet tehdyksi. Kaikki tiesivät sen, kaikki halusivat pitkittää sen myöntämistä. Vilkuiltiin koulutustarjouksia meileistä, luettiin meemejä ääneen ja naureskeltiin väkinäisesti. Sitten vt. avasi suunsa.

-Minusta me voisimme laittaa kiertämään huhun, että väkeä täytyy vähentää.

-Miksi me niin tekisimme?

-Saisimme ihmiset yrittämään vähän enemmän. Ja jos tuo tuntuu pahalta, niin voidaan me sen sijaan kertoa, että olemme kaupan.

-Mikä ero noilla kahdella on?

-Edellinen on tylympi siinä missä jälkimmäinen on tyylikkäämpi ja saa rotat jättämään laivan.

Jäin punnitsemaan vt:n sanoja. Ei hän tyhmä ollut, hän oli vain ikävä. Toisinaan ikävät ihmiset saavat pysyä vallassa, toisinaan heidät tönäistään syrjään kuin maanteiden maatuskat. Ei minkäänlaista logiikkaa, sattuma on vallannut markkinat.

Follow the money.

Olin kylmä ja väsynyt, kauniin ja rohkean vastakohta siis. Olisin mieluusti syyttänyt siitä työolosuhteita. Sieluni myyminen ja sen hyväksikäytön salliminen olivat ehkä sittenkin geeneissä.

Tunsin olevani tuomittu mutta en toivoton. Torstai oli tulossa ja taskussani oli vielä melko sileä 50 euron seteli helppoa rahaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 127

Ihan sama

Ihmiset alkoivat palailla lomilta. Itsehän en ehtinyt sinnepäinkään. Kukin tavallaan. Tarkoitan sitä, että ihmiset näyttivät lomalta palatessaan joko Hangon keksiltä tai norsun vitulta. (Ei mennä nyt tähän.)

Lomalta paluu ihmisen silmin nähtynä: kovaa, joskus julmaa.

Loputtomia portaita ja käytäviä, hissejä ja kerroksia, kaikuja ja peilejä.
Askeleita jotka eivät saavu perille, juoksua joka palaa samaan paikkaan.
Verkkoon takertuneita sieluja.

Ihme hortoilua siis ja taustalla vanha totuus: eri päivä, sama shitti. Niin sitä sanotaan, mutta aina se kirpaisee, kun se osuu omalle kohdalle.

Sillä ei loma kaikille hyvää tee ja on pakko kysyä, tekeekö se kenellekään. Sevverta ihmeellisiä juttuja joutui kuuntelemaan, vaikka istuin vain palavereissa. Olenko jo kertonut, etten koskaan, en koskaan istu kahvihuoneessa? Vain osittain se johtuu siitä, ettei varsinaista kahvihuonetta enää ole. Mutta ei se ole tärkeää. Mutta mikä on? (Huomaatko, miten lomaltapaluu tarttuu?)

-Voiko muu kuin imettävä äiti osallistua tekemiseen täysin rinnoin?

-Tiedätkö mitä isälläni oli tapana sanoa tällaisista hommista: ”Sama kuin panisi kiinteistövälittäjää.”

Ymmärrätkö nyt? Uskon että ymmärrät.

Me elimme palaverihelvetin keskellä.

Tämä on tällaista. Pakkohan jotenkin on saada syksy käyntiin eikä kenelläkään ollut käynnistelyyn parempaakaan ideaa. Vähän köyhää mutta siinä voi katsoa peiliin, jos sellaista haluaa tai kestää. En kyllä suosittele. Rusketuksen alta paljastuu helposti asioita, jotka ovat joko sietämättömiä tai aiheuttavat ennenaikaisia halvauksia. Bad for business.

Palaverihelvetti tarkoittaa eri asioita ihmisille. Koska kaikki ovat onnettomia omalla tavallaan. Joillekin se on määrä. Joillekin se on laatu. Joillekin se on määrän ja laadun suhde. Joillekin se on palaverit ylipäätään, joihin ei vaan totu, ellei ole palaveri-ihminen. Ja sitten on muutama synkkä syy, joista löytää lisää Mustasta Verkosta.

Miten tämä sitten menee? Tulemme myöhässä palavereihin ja lähdemme ajoissa, jos olemme omasta mielestämme riittävän tärkeitä. Emme oikeastaan ole suurimman osan aikaa missään. Enemmän olemme matkalla. Jotkut ovat mieluusti matkalla. Eivät välttämättä tällaisella matkalla. Tämä on huono matka. Onko kyse rohkeudesta myöntää se?

Mitä tällaisesta elämästä jää? Spontaanisti luullen: ei mitään.

Ainoa hengissä pitävä asia on selittely eli perustelujen löytäminen jälkikäteen. Että tämä on tärkeää. Että jaksaa vielä tämän päivän ja huomisen. Siksi kai monet vetävät kaikenlaista rojua sisuksiinsa. Selviytyjät kehittävät muuta elämää tämän tyhjyyden ympärille. Ja onnekkaimmat saavat tästä irti juuri riittävästi, jotta pitävät kolmionsa kunnossa.

Tämä kaikki sai minut jopa omalla skaalallani poikkeuksellisen haikeaksi. Tiesin, että tästä voisi koitua sivullisia uhreja.

Pitäisikö minun alkaa ottaa rennommin ja päästää irti, näyttää esimerkkiä?

Siinä samassa päätin kertoa lomakuulumisiani vaikken edes ollut ollut lomalla. Otin sen riskin, että joku huomaisi, miten keksin kaiken ihan itse.

-Milloin olet viimeksi kävellyt kuumalla Yyterin hiekalla? Päässäsi soi Agentsin Yyteri twist ja pidät kädestä satumaisen kaunista satakuntalaista naista. Kun meri alkaa vetäytyä jalkojenne alta, te vetäydytte mökkiin ja kaikenlaista ennen kokemattoman hyvää alkaa tapahtua tuossa tuokiossa…

He katsovat silmät suurina. Tuijottavat suorastaan. Aivan kuin eivät olisi koskaan lomalla olleetkaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 126

Ei kukaan muu

Heräsin aamulla ajatukseen, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin.

Tällaisesta päivästä ei voi tulla hyvä. Koska se on rehellinen. Koska en voi kääntää katsettani totuudesta, mitä ikinä se onkaan.

Miksi olen päivästä toiseen tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat minusta vastenmielisiä?
Mikä minua ajaa todella?
Jos tässä ei ole mitään järkeä, onko tässä edes tunnetta?

Tiesin olevani hukassa kun raahauduin töihin. Jo pelkkä lähteminen vei aikaa, ulos ovesta pääseminen oli raskaampaa kuin raskausarvet.

Jokin oli mennyt yöllä pieleen mutta mikä.

Miksi heräsin tällaiseen aamuun, jolla saattoi olla seuraamuksia, joista en selviäisi? Päivän päättyessä jokin kuolemaa pahempi saattaisi kohdata minut enkä olisi siihen valmis.

Ajatus sai minut sentimentaaliseksi, haikeaksi, suruisaksi – ja siksi punastumaan häpeästä. Onneksi kukaan ei saa koskaan tietää.

Ja tänään on tärkeä päivä. Isoin asiakas ja sopimus mahdollisesti katkolla. Minun pitäisi olla parhaimmillani ja todellisuudessa kynnän pohjaa. Eikä minun sopimuksessani lue, että voisin ilmoittautua sairaaksi.

Työpäivä alkoi tietenkin hyvin. Vt. toimari katsoi minua kuin koiranjätöstä, joka syvimmissä tuntemuksissani olinkin. Yritin olla päämiehemme kanssa tuttavallinen kysymällä mitäs kuomaseni mutta sanoinkin koomaseni. Aulan lämpötila laski noin kuusi astetta.

Asetuimme tärkeinä neukkariin.

Tai siis he olivat tärkeitä ja me maireita. Siinä missä meidän olisi pitänyt olla rehellisiä ja heidän vähän peloissaan. Jouduin sulkemaan jo avautuneen suuni niin monta kertaa, että näytin taatusti vähällä hapella käyvältä monnilta. Täytyy uskaltaa, hoin itselleni, vaikka (vai koska?) vaakalaudalla oli työni & elämäni.

-Emme ole olleet ihan tyytyväisiä teidän palvelunne… tuotteistukseen.

Omahyväinen paskiainen! Luuli että hänellä oli jotenkin ylempi ote, koska luuli meidän tarvitsevan heitä ja koska hänellä oli uusi Zengan puku. Ei sellainen ote pidä.

-Mihin siinä, erityisesti? kysyin haastavalla äänellä, josta saattoi halutessaan kuulla sekoituksen ärtymystä ja alkukantaista raivoa.

Jos hän meni hämilleen, hän kätki sen sanoihinsa.

-Esimerkiksi siihen, että meidän sopimukseen kuului, että 70 % näistä palveluista digitalisoidaan. Ja missähän sen suhteen mennään nyt?

Ei tällaista tehdä, mutta jäljittelin hänen äänensävyään.

Minä en väritä viivojen sisäpuolella.

-Ja missähän teidän kanssa mennään nyt? Ei missään. Sopimus oli yhtä kuin proaktiivinen ote, jonka mukaan palveluita kehitetään käyttäjäkokemuksen perusteella. Sanooko mitään se, että käyttäjiä on ollut teillä neljä 3000:sta? Mitä se kertoo teistä ja mitä se kertoo erityisesti sinusta, joka on johtanut tätä yritystä, ehkä?

Hän ei sanonut mitään. En minäkään olisi sanonut jos olisin ollut hän. Tai ehkä olisin. Tällaiset tilanteet ovat ihan klassista shakin peluuta, jossa kannattaa laskea todennäköisyyksiä ja olla mielellään muutama siivu vastustajaa edellä.

-No, mitä sitten ehdotat? hän sanoi lopulta, tunneilta tuntuneen tuijottelun jälkeen.

-Sitä, että vakavasti harkitsette, onko tällainen palvelu ylipäätään teitä varten ja jos, niin kuinka paljon tukea te tarvitsette päästäksenne alkuun.

Tämä oli itse asiassa the end of the show.

Kun saa tällaisena päivänä viimeisen sanan ja tyytyväisen nyökkäyksen vt:ltä, mitä sitä vanha konsulenttiahma muuta kaipaa. En jäänyt kuuntelemaan aplodeja osaston kahvihuoneessa.

Sen sijaan poistuimme vaivihkaa ulko-ovesta vanhan turisijani kanssa.

-Viinoo pitäs suaha, hän totesi.

Voisinko olla enempää samaa mieltä? Kyllä en, vielä se pintaan uponnut laivakin tästä nousee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 125

Veriryijy

Nyt on olevinaan loma, ja siksi ihmiset lukevat lähmäisiä ruotsalaisdekkareita. En pysty oikein kumpaankaan mutta en varsinkaan jälkimmäiseen. Haluatko tietää miksi? Kerron silti.

Joskus vuosia sitten huomasin, että ymmärsin murhaajia todella hyvin.

Heidän perustelunsa murhilleen sai minut nyökkäilemään hiljaa ja myötätuntoisena: ”Noin minäkin olisin sinun tilanteessasi toiminut…” Sen sijaan pisaraakaan empatiaa en onnistunut tiristämään uhreille tai heidän omaisilleen: Olet niin syyllinen kohtaloosi! Noin käy kun! Oma vika, pikku sika!

Sitten sama ei-niin-myötätuntoinen oloni jatkui loman jälkeen, koska olin antanut dekkarnarnalle pikku kätöseni. Suomeksi: herännyt murhanhimoni huusi verta.

Ja se kohdistui kaikkiin, jotka ylittivät ärsytyskynnykseni. Eli kaikkiin. Mutta erityisesti haistoin veren ihmisistä, jotka objektiivisestikin olivat todella ärsyttäviä.

Kysyt joltakin taskuliinajässiltä ohimennen, mitä pidit aamun suunnittelupalaverista ja saat vastaukseksi:

-Sangen vivahteikas!

Tai kysyt oranssilta jakkupuvulta – ilman Huoneistokeskuksen painolastia (mutta vihreää huulipunaa: räväkkyyden erottaa mauttomuudesta vain ohut solunseinämä) – että mitä teit viikonloppuna.

-Kävin lauantai-iltana kuohuviinilasillisen äärellä isäni kanssa laiturilla isoja keskusteluja. Olin niin kiitollinen, että silmästä tirahti kyynel kirkkaaseen järviveteen ja näin kyyneleen vajoavan pohjaan. Kunpa minusta tulisi vanhana yhtä viisas kuin isästä!

Kyllä, mitäs kyselen. Mutta

luuletko, että irti päässyt peto nukahtaa tuollaiseen itsereflektioon?

Yritin rauhoittua ja ajattelin, että perinteinen heinäkuun out-of-the-box-seminaari olisi viilentymiseen juuri sopiva. Meidän ikiomat pukuhenkilömme Hannele ja Risto olivat pumpanneet kalsan auditoriomme täyteen positiivisia viboja.

-Tarinat jättävät tunnejäljen, joka jää uteliaana kytemään ja voi muistua mieleen vielä pitkänkin ajan kuluttua: inspiroida, kutsua tutkimaan lisää… ehkä toimia jopa ponnahduslautana muutokselle. Pelkkä yhdistelmä loogista argumentointia ja tunnetta voi lisätä tietoisuutta ja muutosvalmiutta… mutta harvoin sinänsä saa pysyvää muutosta aikaan.

Hannele oli mestari taukojen aikaan saaman tehon vaikutuksista. Tai niin hän luuli.

-Jos emme ole tietoisia omasta tavastamme ajatella, rajoitamme merkittävästi mahdollisuuksiamme oppia. Asiat, joita emme ymmärrä, tulevat automaattisesti hylätyiksi riippumatta niiden arvosta. Organisaatioissa ongelma korostuu entisestään, sillä organisaatiot ovat ympäristöjä, joissa tietynlaiset ajatukset ovat suotavampia kuin toiset. Ristiriitaiset agendat ja sosiaalinen paine typistävät ajattelua ja toimintamahdollisuuksia.

Risto puolestaan oli Hannelen basisti & rumpali yhdessä ruumiissa. Ei mitään sooloilua vaan tiukasti käden lämpöisen melodiaa tukevaa sykettä. (Valahtaisin kalpeaksi ja kuolisin siltä seisomalta, jos joutuisin tuohon rooliin tunniksikin.)

-Muutos itse on prosessi, jossa ratkaisu löydetään, usein yhdessä toisten kanssa. Prosessi, jossa myös oma tausta-ajattelu muuttuu. Muutos ei ole uuden todistusaineiston löytämistä siihen, joka jo on olemassa, vaan täysin jonkin uuden asian olemassaolon tai näkökulman löytämistä ja paljastamista. Se on aktiivista toimintaa, jossa uusi aines muokkaa ratkaisevasti aiempaa tietorakennetta ja mahdollistaa muutoksen. Sitä ei voi täsmällisesti ohjata, vaan se tapahtuu. Muutosta ei voi tehdä meille, emme voi tulla muutetuiksi. Meidän täytyy itse tehdä työtä muutoksen eteen, kasvaa.

Ja tämän yhden ainoan kerran Risto soitti viimeisen tahdin.

-Assertiivinen muutoksen tukeminen vaatii suurta kärsivällisyyttä. Sen tiedostamista, ettei eri tavoin ajatteleva ja kokeva ihminen voi ymmärtää toista intuitiivisesti, vaan yhteisen ymmärryksen eteen pitää tehdä töitä.

Olinko kuullut tämän montako kertaako aiemmin?

Pidinkö näitä höbinöitä itsestään selvyyksinä? Voisiko näiden kuulemisesta olla myös selvää haittaa?

En tiennyt, mitä assertiivinen tarkoittaa ja mieleeni tuli mieleen vain vanhan Suomi-filmin Kuristaja-Asseri. Muille varmaan jotain muuta.

Yritin olla positiivinen. Silmäni lukittuivat auditoriomme seinällä roikkuvaan ryijyyn, joka roikkui täynnä viirejä olevan lasivitriinin vieressä. Ryijyn punaisissa kudelmissa oli jotakin maagisesti puoleensa vetävää.

Mutta kuten nämä yrityksemme johtavat teoreetikot sanovat: ei se muutos niin itsestään selvä ole. Sen eteen on tehtävä töitä. Siksi ponnistelin irti ajatuksesta, että tiesin, missä he asuivat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 124

Sivistys

Minusta oli tullut liian sivistynyt tähän peliin. Minun oli tultava eläimeksi jälleen. Se tehdään vain yhdellä tavalla: kovemmin, voimakkaammin, nopeammin.

Tämä elämä tekee laiskaksi. Aiemmin sellaiset tulvivat syödyiksi. Nyt heillä on turvanaan kuukausipalkka. Se ei pelasta heitä, mut pitää heidät hengissä. Ei välttämättä hyvä.

Ja minä, olen tällainen tavallinen, laiska ja ruma mies. Ainut voimani on se, etten enää välitä.

Monet ihmiset tarvitsevat historiaa. Minä en kuulu heihin.

Olen niin etukenossa. Unohdan ihmiset saman tien ellei ole vakavaa mahdollisuutta, että tapaan heidät myöhemmin.

Silti en saa rauhaa. Minua ajaa eteenpäin sanojen taakse kätkeytyvä levottomuus. Se saa minut julmaksi, kuten historia. Mutta en ole pahoillani.

Joku sanoi, että kunnon päivään tarvitaan armottaman asenteen lisäksi valinnaisia aineita. Minusta se on hienosti sanottu. Siinä on kaikki mitä onneen tarvitaan.

En ollut aina tällainen. Olin jotenkin hieno. Nyt olen väsynyt, vaivalloista on ponnistella kaiken eteen erikseen. Ehkä nuoruuteni hienous johtui siitä, että kaikki tuntui helpommalta, vaikka muistaakseni sen vastapainoksi koko elämä oli täyttä helvettiä.

Päivän ensimmäinen asiakas. Tavoitellut pukeutumisessaan rentoutta mutta epäonnistunut. Kuka oikeasti enää pukeutuu asiakastapaamisiin t-paitaan, jossa on kirjoitusta? Ennen ensimmäistä IT-kuplaa se oli vielä armotonta menoa. (Muista: ole kova!)

-Kerro kuin viisivuotiaalle, mitä teidän palveluun kuuluu.

-Ei siihen mitään kuulu. Se kehittyy vasta kun sitä käytetään.

-Mitä tuo tarkoittaa?

-Lähinnä kai sitä, ettet tajua. Tai tajuat ehkä parin vuoden päästä. En usko että haluamme sinua asiakkaaksi.

-Siis minä olen potentiaalinen maksava asiakas!

-Ehkä. Mutta et vielä. Nosta tasoasi niin todennäköisyydet alkavat olla puolellasi.

Siis mä olen niin hyvä! (Miksi joudun kehumaan täällä itseäni? Ovatko ihmiset todellakin näin sokeita??) Tällaisia päiviä voisi olla enemmän.

Ehkä Get out of the building ei olekaan niin huono strategia kuin luulin.

Siis ainakaan muutamana päivänä vuodessa. Ja loppujen lopuksi: montako tällaista päivää oikeasti tarvitaan?

Päivän toinen asiakas.

Testosteroitaan soittava viisikymppinen nainen = oma suosikkini.

Pukeutunut koko mustaan kuin haavoittunut eläin, puolustautumassa jo etukäteen. Voisi kuvitella, että se herättäisi myötätuntoa, mutta eihän se niin mene. Jos alat puolustautua, saat ansiosi mukaan ennen kuin huomaatkaan. (vrt. koiria pelkäävä hysteerikko)

-Mitä sinä myyt?

-Parempaa elämää.

-Hah hah, ostaako kukaan?

-Fiksut ostavat. Muut itkevät.

-No, kerro sitten miksi me ostaisimme sinulta.

-Miksi kertoisin? Sinun tapauksessasi varsinkin se olisi todellista ajan hukkaa.

-Mitä ihmettä sinä sitten täällä teet?? Ryömi takaisin fücking luolaasi!

-Älä nyt! Herätän teitä ympärivuotisesta talviunestanne, johon teidän halvaannuttavat analyysinne ja vuodesta toiseen jatkuvat kuolleet rutiininne ovat teidät ajaneet. Kannattaisi alkaa elää.

-Kenestä sinä puhut?

-Ensimmäisellä kerralla peiliin katsominen sattuu, toisella kerralla siihen jo tottuu.

-Onko tämä sinusta hauskaa?

-Ei alistaminen mitään viihdettä ole. Kelpo korvaus panee kuitenkin yrittämään. Voisit sinäkin kokeilla joskus. Prototyyppi kertoo enemmän kuin tuhat palaveria.

Sanoinko jo että olen hyvä? Ei, olen nero. Oikeat sanat oikeassa suhteessa – ei minun kaltaisiani luovia oman sisäisyytensä sankareita ui joka järvessä. Yritys napata meidät saattaa onnistua, mutta siinä saa ahvenvieheet jättää kaapin perälle.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 123

Empatia

Sanotaan, että naiset ovat ihania mutta myös kummallisia. Siis monet, eivät kaikki. Varsinkaan ihania.

Entä minä sitten? Olen kasvanut liian kauan rajoittuneessa ympäristössä, jotta oikeasti oppisin mitään uutta. Onneksi osaan teeskennellä oppivani. Sillä selviän.

Mistä tällainen pika-analyysi ihmisen tilasta? Siitä, että vt. toimari sai yhtäkkiä puuskan tuntea syvää myötätuntoa, jota monet virheellisesti kutsuvat empatiaksi.

En ymmärrä tällaista. Siis sitä, että yhdessä hetkessä kokee vahvasti yhtä ja sitten kohta taas aivan toista. Ei näin voi elää. Vaikka jotkut selvästi voivat. Minusta se on kamalan rasittavaa – ei: tappavaa.

Työpäivä alkoi siis tänään puoli seitsemän sillä, että vt. avautui.

-Heräsin aamuyöstä miettimään työläisiä. Sitä millaista heidän elämänsä on.

-No mitä se sitten on? Ryystin luokatonta take-away kahvia ja ajattelin, ettei se tästä ainakaan pahemmaksi muutu.

-Aamulla töihin ja töiden jälkeen yritystä toipua noista 8-10 edeltävästä tunnista, jotka sinulta on riistetty. Sitten koitat käyttää loput voimasi johonkin mitä todella haluat tehdä.

-Ankaralta kyllä kuulostaa…

-Eikä siinä kaikki. Ihminen on hutilus joka hukkaa lahjansa. Tulen surulliseksi, koska ihmiset eivät ole sitä mitä voisivat olla.

-Sinun myötätuntosi ulottuu kyllä universumin toiselle laidalle!

-Jos tuo oli kohteliaisuus niin kiitos! Jos sarkasmia niin voisit vaan fuck your dick.

-Olen vilpitön ja hämmästelen, miten sinulla riittää sydäntä niin monelle.

Vt. jäi selvästi kontemploimaan sanojani, mikä tietysti on suurin piirtein aina hyvä asia.

Nyt ainakin, koska se sai vt:n muuttamaan puheenaihetta.

-Tiedätkö, mikä näiden ihmisten todellainen ongelma on?

-Tokkopa, mutta sinä kyllä sen kerrot.

-Niin kerronkin. Se on se, että heiltä puuttuu vaisto tajuta kokonaisuus. Ja siksi he ovat niin helposti lisäämässä siihen omiaan. Eikä se ole enää sama. Siksi he hukkaavat sen, mikä on tämän lajin tarkoitus.

-Ja lajilla tarkoitat pikemmin tätä bisnestä kuin ihmislajia, niinkö?

No tämä oli tietenkin kettuilua, jolla yritin pudottaa vt:tä edes vähän lähemmäs maan pintaa. Mutta hän sivuutti yritykseni kuin nainen.

-Siinä käy samoin kuin sielu joka menettää ruumiinsa. Liikkeen, eteenpäin menemisen ja oppimisen tarkoitus on se kaikkein tärkein asia. Ilman sitä meillä ei ole mitään.

Nyt oli kyllä sen verran korkealentoista, että oli minun vuoroni jäädä hiljentymään vuorelleni.

-Monet haaveilevat esimerkiksi kirjoittavansa kirjan. Ne jotka eivät, eivät ehkä kuulu ihmiskuntaan tai valehtelevat.

-Näinkö oikeasti ajattelet?

-No, ehkä kirja on liioittelua. Voi se olla joku muukin Itse Tehty Elämä.

Innostuin tuosta valinnanvapaudesta heti.

-Yess, tuo kuulostaa erittäinkin hyvältä! Minun kirjani nimi tulee olemaan ”Kaikki se mitä en omista”.

-Juurikin noin. Älä muuta matkalla suuntaasi niin voit päätyä sinne, minne olit matkalla.

Minusta tuo lainaus on juuri niin kuolematon, ettei sen jälkeen voi enää keskustella järkevästi.

-Mitäs sanot, nytkö meistä on taas ohjaamaan tietämättömien tekosia?

-Kylmaar. Mutta eikö tällainen rajan ylittäminen olekin aika virkistävää?

En vastannut koska en osannut. On opittava olemaan osaamatta. Se on Jotakin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 122

G-osasto

Muistatko vielä, kun kerroin epäileväni, että jotakin epämääräistä oli menossa G-osastossa? Ja siksi määräsin hienovaraisen tutkinnan aloitettavaksi välittömästi.

Tiedätkö, miksi sitä muuten sanotaan G-osastoksi? Koska se on G-kerroksessa ja sinne menee oma hissi. Kukaan ei usko tätä ennen kuin astuu siihen hissiin, joka tuntuu eriön ja kaasukammion epäonnistuneelta risteytykseltä.

Ville, uskollinen palvelijani, tuli luokseni koko mustassaan vain viikko sen jälkeen, kun olin antanut hänelle tehtävän selvittää tapaus G:n.

Ville vapisi. Pelostako?

En haistanut hänen hien hajussaan pelkoa, sen sijaan valtavaa kunnioitusta ja arvonantoa. Haju oli merkittävä ja toi mieleen rosmariniperunalastut upotettuna juustodippiin. Pahempaakin on koettu mutta ei paljon pahempaa.

Kun olin kuunnellut Villeä kaksi ja puoli minuuttia, ainut päätäni takova ajatus oli: millä saisin tuon tyypin vaiennettua saamatta elinkautista? Sitten keksin.

-Haluaisin sinulta yhden asian.

-Mitä vain!

-Älä ikinä sano noin. Elämä koostuu pienistä asioista. Naapurin grillin tuoksusta, vaimon laulusta unen läpi, saunavihdan iskuista reisille. Sinullakin on vielä elämä elettävänä vaikka sinun on ehkä vaikea uskoa sitä…

Sain hänet hiljaiseksi.

-Ja nyt: kerro minulle ne kolme asiaa, jotka kertovat G-osastosta karua tarinaansa?

-Järven pintaan nouseva ruumis, jatkuva halaileminen, kokouspalkkiot.

-Oikeasti? Ei meillä ole koskaan maksettu kokouspalkkioita!

Päivän toinen ajatus: eikö siitä jengistä todellakaan tule aikuisempia kuin ne nyt ovat?

Sitten mielessäni alkoi pyöriä kela: Ketä kaikkia siellä oli töissä? Kuka heidät alun perin rekrytoi? Ja miksi heidän todellisuutensa alkoi kulkea kohti sitä maailmaa, joka oli totta vain G-osaston sisäpuolella? Lähes mahdotonta sanoa näin jälkeenpäin, liikaa liikkuvia osia. Ja liikaa vuosia, jolloin tuntui, ettei mitään tapahtunut.

Jotenkin sain selvennettyä päätäni, ja minusta tuntui kuin olisin kaatanut sangollisen jääpaloja päälleni. Ja sieltä ne kolme asiaa nousivat.

Ahneus
Välinpitämättömyys
Tylsämielisyyys

Se on kova kolmikko.

Ja oli pakko vielä lisätä: suhteettomuus.

Olisi hienoa osata analysoida tapausten kulkua, löytää oikeat asiat & sanat ja tulla kaiken selvittäväksi sankariksi yhdessä yössä. Mutta minä näin vain mitä tapahtui.

Rappio nousi syvyyksistä kuin sienimäinen pilvi.
Kukaan ei puuttunut siihen eli sen annettiin tapahtua.
Kuin lukisi kirjaa ilman lukulaseja.

Ja sitten tulee oivallus: Tämä ei ole kenenkään vika. Tämä on kaikkien vika.

Herkistyin tajutessani, että olin aivan yksin oivallukseni kanssa. Jopa yksin maailmassa.

-Mitä sinä tekisit?

Hämmensin uuden ystäväni Villen aivan täysin. Ehkä häneltä ei ollut kukaan koskaan kysynyt mitään. Ainakaan mitään monimutkaisempaa kuin ”Otatko lisää?”.

-Minä… lopettaisin G-osaston.

Olen tähän asti kuvitellut olevani sellainen tavallinen körmyniska, joka saa ihmisistä esiin korkeintaan työn tekoa teeskentelen ilmeen. Mutta nyt huomasin, että

koulutankin terminaattoreita kuin olisin tehnyt sitä aina.

Tönäisin Villeä toverillisesti olkatoppaukseen ja tunsin outoa tyytyväisyyttä suorituksestani. Ja siitä havahtumisestani, että olin liian pitkään hautonut turhan huonoa kuvaa itsestäni. Oli muutoksen aika.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 121

Kaksonen

Eräässä urani kriisivaiheessa olin erityisen kiinnostunut siitä, miten yksi saattoi olla kaksi – ja olikin. Siinä kohtaa tiesin vain, että itse olin, vahvasti jakaantunut. Eikä kyse ollut klassisesta yö- ja päiväihmisestä tai uusklassisesta Jekyll-Hyde-tematiikasta.

Kutsuin itseäni kaksoseksi, joka oli kaiken aikaa vaarassa menettää toisen itsensä. Tunsin, miten puolet itsenäistyivät, erkanivat toisistaan.

Minä jäin tuijottamaan pääni sisään.

Luultavasti olisin ollut menestyksekkäämpi ja onnellisempi liiketoimissani tämän kurjan yrityksen palveluksessa, ellei tämä tunne olisi varjostanut, piinannut minua, hetkittäin kovin käsin.

Seisoskelin oviaukossa ja katsoin työtään tekeviä ihmisiä. Työläisiä. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että tämä kahtiajakaantuneisuus oli osa yksioikoisuuttani. En ollut koskaan pystynyt samastumaan työtätekeviin. Elimme niin eri maailmoissa: mitään teeskenneltyä yhteyttä todellisempaa ei ole.

Ehkä hekin tietävät sen, pelaavat siksi yhteistä peliä ja tulevat kyselemään asioita.

-Onko sinulla hetki aikaa?

-Totta kai!

-Eikö sinustakin ole vain ajan kysymys, milloin tämä X kaatuu meidän niskaan!

-Kerro minulle yksikin asia, joka ei ole ajan kysymys…

Kun on valinnut elämässään zen-linjan, mikään ei voi horjuttaa sinua. Eikä mikään myöskään kaadu niskaasi. Se on niin kuin se on.

Monet ovat sitä mieltä, että tämä on aivan väärä tapa tehdä bisnestä. Tosin monet näistä mielipiteilijöistä ovat itse tehneet konkurssin, missä sinänsä ei ole mitään hävettävää. Mutta ei se auta heitä olemaan oikeassa tai parempia kuin minä.

-Voisitko katsoa tätä?

Kun vilkaisen läppärin näyttöä – me olemme kunniallisesti paperittomia – näen sekavia riipimiä & tekotaiteellisuutta, joista vain 6-vuotiaan äiti olisi ylpeä.

-Aika paskaa kyllä.

-Niin, se on vasta ensimmäinen luonnos….

-Näytä sitä seuraavan kerran ensin jollekulle toiselle.

Jokin mieli näillä keskusteluilla oli. Tai ne oli käytävä, jotta asioilla oli mahdollisuus iteroitua ja ilakoitua. Tosin tällainen händikäppi yritys tehdä töitä itseohjautuvammassa organisaatiossa oli käytännössä mahdotonta.

Ihan samaa olisi rakentaa korttitalo ja kaataa se ja rakentaa uudestaan.

Silloin ei vielä tajua, miten lyhyt elämä todella on.

Ja vasta kun tajuaa rentoutua, elämä menee oikein. Muuten se on liian lyhyt tai tuntuu pitkältä. Kumpikin on riittävän paha.

Mieleni kevensi oloani nostamalla muistin kätköistä renkutuksen, jonka joku vääräleuka oli loilottanut johtoryhmän ideapajassa.

Katson tietotyöläistä – ja ymmärrän.

Kuinka onnellinen voikaan olla hän.

Joka täällä vain saa aina ahertaa.

Avokonttoria en saata unohtaa.*

Onneksi joku uusi nuori jannu palautti minut maan pinnalle. Unohti asemansa ja tuli voimansa tunnossa haastamaan.

-Tiesitkö, että moni esimies on jo nyt käytännössä kyborgi, eräänlainen ihminen jonka päätöksenteko tukeutuu eri tietojärjestelmiin. Miltä tuntuu, kun kohta sinustakin tulee tarpeeton?

-Aika hyvältä.

-Aika yllättävä vastaus! Miksi noin?

-Koska sitten ei tarvitse vastata kaikkiin typeriin kysymyksiin ja pääsee tekemään oikeita töitä.

-Anteeksi venäjäni, mutta mitä oikeita töitä sinä osaat tehdä?

Kun vastaamisen sijasta hymyilee leveästi ja täynnä itseluottamusta, voittaa tilanteen. Voiton hinta on se, että jää yksin epäilyjensä kanssa. Enhän oikeasti osaa mitään. Ellen olisi valkoinen keski-ikäinen mies, joutuisin todistamaan osaamiseni jollekin. Näin on paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

* Mukaelma Petri & Pettersson Brassin kappaleesta Maalaismaisema (1971)

Bisnestarinoita 120

Leikki on hiekkalaatikossa

Jos olet saanut valtaa kuten minä, tiedät yhden asian, jota vallattomat eivät tiedä: ei se elämä siitä paremmaksi muutu. Kadehditaan turhaan, kuvittellaan vielä turhempia.

Sinun olisi oltava parempi ihminen etkä ole sitä. Nämä hirvittävät itsesyytökset ja –epäilyt piinaavat sinua kuin ristin juurella raakkuvat varikset.

”Onko muilla enemmän moraalia? Onko heidän valtansa oikeutetumpaa? Osaavatko he palvella paremmin ihmisiä, jotka alistuvat heidän valtaansa?”

Jos vastaat kaikkeen kyllä, voit saman tien tehdä edelmanit laivalta.

Parasta olisi sparrailla näitä kysymyksiä jonkun kanssa, saada tolkkua tähän pahaan epämääräisyyteen ja ehkä voida paremmin.

Mutta kenen kanssa näistä painajaisistaan puhuisi?

Keneen voi luottaa niin paljon? Ellei juuri nyt, niin yhtenä päivänä jokainen on valmis käyttämään mitä tahansa tarinaasi sinua vastaan. Silloin ei ole samantekevää, kuka niin tekee.

Nämä samat ihmiset jaksavat keuhkota siitä, miksi niin monet antavat paremman kuvan elämästään kuin mitä se todellisuudessa on. Mitä uutta siinä on? Ainahan historia näyttää paremmalta kuin todellisuus, tuo raaka ruoska.

Loppujen lopuksi me olemme vain hulluja, jotka johtavat sokeita. Niin joku on sanonut. Minussa tosin hulluus on vain jonkinlaista tylsyyttä. Sellaista, että eläminen on… vaikeahkoa.

-Luota minuun.

Siinä on luottamusta herättävä sanapari. Niin minutkin opetettiin sanomaan.

Tyypit, joihin ei voi uskoa, ovat ne, joilla on kestohymy. Ehkä he ovat oikeasti iloisia mutta vaan ehkä, vahva ehkä.

Niitä luulee uskollisiksi, mutta se on kevytmielistä yliarvioimista ja liikaa luottamista. Tarvitaan vain jotakin etäisesti uhkaukseksi tulkittavaa, ja he ovat valmiita tunnustamaan mitä tahansa. Varsinkin jos heitä auttaa näkemään, miten kaikki tämä oikeasti toimii.

Siis: varmista selustasi, istu sille tuolille selkä seinää vastaan.

Suojelet itseäsi, jotta voisit suojella valtaa. Mikään ei ole tärkeämpää kuin vallan suojeleminen. Et tee sitä itsesi takia. Se on tehtävä, koska planeetta pyörii eteenpäin ja vain vierivä sammal kivettyy.

-Luuletko, että meillä menee tähän vielä kauan?

Kun kysyjällä on punainen silkkihuivi kaulalla, syntyy välitön halu miellyttää ja vastata, ettei tähän mene kuin hetki.

Se on kuin tehtävä öisellä merellä. Pimeää, ei sellaista olisi osannut toivoa ja kuitenkin se rauhoittaa. Merta on vaikeaa erottaa miehestä ja päinvastoin. Elämän yritys jäljitellä taidetta on tuomittu epäonnistumaan. Vaikeaa on tajuta vain se, miksei kukaan välitä siitä.

-Tässä menee juuri niin kauan kuin on tarpeen.

Tunsin aitoa ärsyyntymistä, ikävää ja iloa ja niiden huonoa sekoittumista.

Siitä ovat oikeat päätökset tehty. Oikean ja väärän välillä on polttavan kuuma autiomaa, jonka hiekassa skorpionit pitävät riehakkaita juhliaan. Miksi on niin paljon, mistä meillä ei ole käsitystä. Tai minulla, vaikka minun jos kenen pitäisi tietää. Tieto on edelleen vallan horo.

Mutta minulla on jotakin. Tietämättömyytensä myöntäminen on vahva merkki vahvasta vallasta. Sellainen valta on melkein pyhää. Koska et petä itseäsi, kukaan ei voi pettää sinua. Olet päässyt kuolemattomuuden kierteeseen.

Vasta sitten alkavat todelliset keskustelut. Hän nojaa taaksepäin.

-Tämä työ… Olen pitänyt tätä tärkeänä, vaikuttamisena, jopa kunniallisena. Ja sitten istun näissä ikkunattomissa neukkareissa ja me tuijotamme kumpikin omia näyttöjämme.

-No, kyllä tässä aina jotakin saadaan aikaan. Ja kohta ollaan valmiita.

-Valmiita mihin? Lähtemään pariksi tunniksi kotiin, jäämään eläkkeelle, kuolemaan?

-Pitääkö tähänkin sekoittaa tunteet?!

-Höh, ne sekoittuivat jo ennen kuin sinä synnyit.

Mitä tuohon voisi sanoa? ”Vieläkö sä leikit mun kaa, kun puu tekee tuulelle tuloa?”

Aina ei onneksi tarvitse sanoa mitään. Tuijottaminenkin käy ja se jättää enemmän tilaa tulkinnoille.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty