Atomit

Eräällä etäalaisellani on tapana suuttuessaan hokea, että kohta hän räjähtää atomeiksi. Olen mielessäni toivonut usein vastaavissa hetkissä, että voisin poistaa atomini kierrosta kokonaan ja sanoutua irti maailmankaikkeudesta. Se tuntuisi lopullisemmalta.

Etäalainen ei tarkoita, että hänen toimistonsa olisi Seattlessa.

Hän on vaan periaatteessa jotakin alempaa rotua, jossakin aivan toisessa yritysulottuvuudessa, ja tapaan häntä sattumalta korkeintaan pari kertaa vuodessa. Tai ehkä pikemmin minä edustan hänelle herrarotua, jota hänen tulee henkensäkin pitimiksi katsoa ylöspäin.

Tällaista ei tapahdu enää kaikkialla mutta meillä kyllä. Olen kuullut, että joillakin työpaikoilla esimiehen luo mennään kaveeraamaan.

Se on kyllä liikaa. Ei sellaisesta hyvää seuraa. Komentoketjut hämärtyvät ja kohta ei enää tiedä, ketä totella ja kenet panna tottelemaan. Ihan punakaarti! Tai ruotsalainen työpaikkademokratia! Tai ELY-keskus! (en tiedä, mistä tuo viimeinen tuli)

No niin. Siispä törmäsin tähän etäalaiseeni kävellessäni itsetyytyväisenä lounaalta takaisin ofisille, ja jostakin nenääni tulvahti kesäheinän läpitunkeva haju. Ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli hänen uskottavuutensa tuhoaminen. Mutta sitten pohdin, ettei hän toisaalta koskaan kuulunut sisäpiiriin…

Tilanne oli pulmallinen. Varsinkin kun meillä kummallakin oli vielä työpaikka. Samassa talossa vieläpä, tosin eri rakennuksissa.

Hän oli ollut fiksu valinta silloin 20 vuotta sitten. Mutta 20 vuotta sitten on pitkä aika. Kuinka moni oikeasti uskaltaa miettiä, mitä kaikkea siinä ajassa ehtii tapahtua.

Miten ihmiselle käy 20 vuodessa??

Erityisesti sille ihmiselle, joka on rutiineille ja tavoille altis, tottumusten ohjaama aina synnytyskanavasta polttouuniin asti.

Katsoin tuota ihmistä ja tajusin syvän pysähtyneisyyden ja jälkeenjääneisyyden porhaltavan minua kohti. Hänen valkoinen, kolmiosainen kesäpukunsa oli muodikkaasti ryppyinen ja kaulassa oli rennosti sitaistu keväänvihreä huivi. Lisää virhepisteitä tuli mustista tennareista.

Minulla oli puoli sekuntia strategiaan eikä sitäkään strategian sanoittamiseen.

Mutta iästäni huolimatta olen liaani, tuo ketteryyden bambu.

-Ville, hyvä kun törmäsimme!

Sitten vinkkasin hänet aivan viereeni ja aloin kuiskia hänen korvaansa.

-Ota selvää, mitä G-osastossa oikein on meneillään. Ja sanomattakin selvää: raportoit vain minulle.

Mikään ei saa pönäkkyyttä vahvistumaan yhtälailla kuin salainen tehtävä. Mikä tärkeys! Millään toisella yksittäisellä asialla ei ole yhtä helppoa huijata kurjuuteen syöksynyttä ihmispoloa kuin antamalla hänelle ja vain hänelle outoa tekemistä.

-Hoitanet asian?

-Totta kai! Onhan tunnuslauseeni: tutusta voi tulla vieras silmänräpäyksessä.

Nyökkäsin vakavana vaikka olin kuolla nauruun. Ei tällaista tapahdu oikeasti, ja silti seison keskellä tällaista kolmannen luokan farssia.

Tiesin, että nyt jos koskaan oli oikea hetki ryhtyä vainoharhaiseksi.

Kuljin hitaasti kuin jokaista askeltani tietoisesti harkiten (”Oikea kävely”) ja mielessäni pyöri vanha lause: sinulla ei ole enää paikkaa täällä.

Lause oli kiusallinen seuralainen, sillä se saattoi tarkoittaa mitä tahansa. Nyt minun oli oltava selkeä, ehkä selkeämpi kuin koskaan. Ja se tarkoitti vain yhtä asiaa: käännän itseni pois päältä, lakkaan olemasta henkilökohtainen ja samalla teen itsestäni ainakin omissa silmissäni yli-ihmisen. Ja sitä olenkin, sillä olen itse valinnut olemiseni tason ja muodon. Ja voin kertoa sinulle suoraan sen: siihen ei pysty kuin harva ja valittu.

Näitä sisäisiä liekkejäni lietsoessani ja valkeita purjeitani ihaillessani päädyin kuin huomaamattani deskini ääreen ja vt. katseli minua kummissaan.

-Mikä suo minulle tämän ilon?

Sitten hän kertoi, että olin hymyillyt kauneinta hymyäni tajuamatta sitä itse. Ehkä kontrollin saattoi kadottaa yhtä nopeasti kuin sen on hankkinut. En halunnut uskoa sitä, joten ainakaan minulle ei käy niin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty