Bisnestarinoita 62

Sudan

Tiedätkö, miksi arkipäivän mielettömyyttä on niin vaikeaa kuvata uskottavasti? Siksi että se on heti suoraan silmien edessä eikä sitä näe. Todellisuus on overkill, täysin sietämätöntä meidän silmillenne. Siksi kukaan ei usko kun siitä kertoo. Paitsi lapset. Ja keisarit, joilta joku varasti vaatteet.

Enää et voi sanoa, etten olisi varoittanut sinua.

Meillä oli ongelma. Joka paikassahan niitä on. Mutta meillä oli oikea ongelma: Karhut halusivat lähteä lounaalle ennen Ahmoja.

Aina kun meillä on joku exceliä isompi tilanne, paikalle faksataan joku konsultti hoitamaan tilannetta, koska vt. toimari ei halua liata käsiään. Niin nytkin. Konsultti meni suoraan asiaan.

– Mikä teidän ongelma on?

Me olimma valmiit.

– Läski pomo

– Kellokortit

– Psykoterrori

– Kauhuseksi

– Marraskuu

Kaikki olisivat halunneet jatkaa, mutta konsultti keskeytti.

– Mitä fücking pelleilyä tämä taas on??! Te ulkoistatte ongelmanne! Kysyn uudestaan: mikä-teidän-jokaisen-oma-ongelma on?

– Tunnevammaisuus

– Pornoaddiktio

– Laiskuuspata (puolalainen koodaaja yritti parhaansa)

– Narsismi

– Itsetuhoisuus

Konsultti viittasi taas kädellään kaikkia vaikenemaan. Näin hänen ilmeestään, että hän alkoi vähitellen tajuta, että tämä oli niitä keikkoja, joita ei olisi pitänyt ottaa.

Pisteet kuitenkin yrittämisestä (&tyhmyydestä) hänelle.

– Mitä te haluatte kaikkein eniten itsessänne kehittää?

– Tulla paremmaksi ihmiseksi.

– Olla enemmän perheen kanssa.

– Laihduttaa.

– Kirjoittaa kirja.

– Tulla kauniiksi.

Konsultti ilmoitti, että pidetään tauko. Arvasin, että hän häipyisi. Mieluummin luopuisi palkkiostaan kuin jatkaisi meidän ulkoa opeteltujen vastausten kanssa.

Kas, ei meitä noin vaan murreta!

Päivän oli määrä päättyä yhteiseen hetkeen auditoriossa vt:n kanssa. Vaikka konsultti suksi Sudaniin, vt. pysyi yksinkin päättäväisenä.

– Tämä on sitten viimeinen paikka maailmassa, jossa harjoitetaan minkäänlaista leppoistamista tai tapatan viimeisenkin teistä äidin jörnijöistä!

– Mam, yes, mam! huusimme kuorossa.

Näyttikö vt. oikeasti läskiltä vai teeskentelikö hän vain?

Miksi joku haluaisi näyttää läskiltä? Ei ihmisestä tiedä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 61

Vaurio

Ennen oli paremmin. Ainakin bisneksen tekemisessä. Silloin tehtiin töitä ja siitä sai palkkaa. Homma pysyi niin selkeänä, että myös hitaan virkistystaajuuden ihmiset kykenivät toimimaan samalla karttalehdellä meidän muiden kanssa.

Nykyisin on tämä homma kyllä pahasti häiriintynyt, tämä homma, vai mitä? Eikä vt. toimarin impulsiiviset innovaatiot olleet yhtään vähempää syvältä.

– Me alamme tubettaa tästä päivästä lähtien ja sinä näytät esimerkkiä.

– Fuck me! En ikinäkään!

– Teen tämän sinulle helpoksi: Noin viiden minuutin kuluttua työpisteellesi saapuu työntekijälähettiläsosastolta kaksi, no, melko nuorta ihmistä auttamaan sinua ensimmäisen lähetyksen kanssa.

– Miksi me teemme tällaista? Miksi nämä vauvat saavat päättää siitä, miten maailma makaa?

– Koska on aika.

Totisesti, ne saapuivat. Toinen löi luurinsa kiinni naamaani ja sanoi että sano jotain. No minä sanoin:

– Painukaa vittuun täältä!

Olin varmaan väsynein tubettaja ikinä jo etukäteen.

Mutta tästä se lähti, ratkiriemukas ensimmäinen tubetus. Raikkaat nuoret nauroivat vääränä päin naamaani. On ilo tuottaa iloa.

Mutta kysyn teiltä vakavasti: mitä se tekee ihmiselle? Tällainen hölinä. Ennen puhuttiin kun oli asiaa JA oli ihan pakko. Muuten jokainen vain hoiti hommansa. Maailma oli mallillaan. Nyt kaikki esiintyvät ja harjoittavat läsnäoloa tavalla, joka/jota

ei kestä lähempää tarkastelua
ei kestä
ei vaan.

Minua ahisti kuin J. Paarmaa 80-luvulla (jolloin asiat vielä olivat hyvin).

Onneksi pääsin pakoon asiakkaan luo. Hän oli vanhan liiton miehiä.

Meidän kaltaisia dinoja on ihme kyllä vielä olemassa tämän mediameteoriittisateen seassa.

Vielä sai rauhassa tehdä kahdenkeskistä kauppaa eikä tarvinnut olla huolissaan siitä, millaisia lisäpalveluja tähän pitäisi myydä. Kyllä ei myydä! 20+ vuotta asiakassuhdetta takaa lisäksi rennon ja joustavan myyntiprosessin:

– Mitäs sinulla olikaan kaupan?

– Konsulttipalvelua turvalliseen hintaan.

– No eiköhän me oteta sitä sitten.

– Hieno päätös! Olisiko tässä veljesmaljan paikka tiukkojen neuvottelujen päätteeksi?

– Ehtottomasti.

Pyörähdimme baarin puolelle ja meno oli hilpeä.

Vaikeaa ymmärtää, miksei maailma voisi jatkua tällaisena mukavana, jossa ihmiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Ja jos maailmassa on ongelmia, ne ovat niin kaukana ettei niistä tarvitse välittää. Lisäksi toisinaan tuntuu kuin joidenkin tehtävä olisi tehdä tästä maailmasta ihan hirmuisen monimutkainen.

Eikä meidän selkeiden ja järkevien ihmisten ääni tahdo enää kuulua.

No, muutaman sadan donitsin kauppa oli kelpo suoritus yhdelle päivälle. Saatoin alkaa suunnitella kotiin lähtemistä.

Vain korkeahko ja koskematon (untouchable) työmoraalini vaati minua tekemään vielä jotakin, ennen kuin saatoin vetäytyä yksinäisyyteeni visioimaan uusia pilvipalveluita (päiväunet).

Työpisteelläni – tälläpä pojall’ viel on, ei muilla ollenkana – oli lappu, että minun täytyisi tarkistaa budjettiluvut.

Olisin kuuliaisesti tehnyt työtä käskettyä, mutta järjestelmä oli aivan sekaisin. Itkinkö verta? En, koska noukänduu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 60

Suomen Japani

Olin illalla katsonut japanilaista dokumenttia: ”Visio ilman tekoja on unelmointia. Teot ilman visiota ovat painajainen.”

Hienoa! Jäin miettimään, miten kaikki aiempi hyvä alkaa musertua syyllisyyden murskaimessa. Olin kuin zen-munkki, joka syvässä meditaatiotilassaan kysyy lakkaamatta:

”Mitä tämä on?”

Vt. toimari soitti 6.30. Mitä vittua tämä on?

– Laitoin sulle excelin sitä hallituksen kokousta varten. Ehtisitkö kattoo ne kysymysmerkit siitä ennen, niin katottas ne.. Tai siis niihin on pakko löytyy vastaukset.

Tämä kuvio oli tuttu: kyllä tuntee itsensä tärkeäksi, kun bossi soittaa aamusella. Ja vain minulle, ainoalle, joka pystyy tähän.

Niille, jotka elävät näistä hetkistä, tämä olisi varmaan ihan taivaallista. Joko ne ovat liian kilttejä sanomaan ei tai sitten heillä ei ole muuta elämää. Joskus toinen johti toiseen ja sai kummatkin. Lopputulos: ne olivat kelpo lihaa tuollaisille bosseille, jotka eivät tunteneet sellaista käsitettä kuin raja.

– A-ha.

Enkä taatusti vilkaissutkaan rivejä ja sarakkeita.Sitten vt. ilmestyi pöytäni kulmille.

– Ehditkö katsahtaa?

– Totta kai! Se…

– No, oikeastaan ehdinkin jo itse vastata kaikkiin kysymyksiin mutta kiitos kuitenkin.

– Hieno homma!

Sain ääneeni innostusta kuin Tom Hanks,

mutta ei tämä oikein ollut minun hommaani. Lisäksi en vieläkään tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin jäänyt kiinni tottakaistani.

Lounasporinat siitä kuitenkin syntyi.

– Tuli taas hankittua yksi purppurasydän rinnuksiin.

– Mittään tekemättä?

– Ei joo, kylvö antaa kyntäjälle, niin kuin laulussa sanotaan.

– Sanotaanko?

– Joo ei, mutta tämä ei ole se hetki, jolloin sinun kannattaa alkaa.

Lounaalta palattuani kuulin, että hallituksen pj. oli erikseen kehunut sitä, miten hyvin valmisteltu kokous oli. Otin kreditit vastaan viileästi kuin sellainen, joka tietää olevansa kaiken yläpuolella.

Asenteeni johtui varmaan tuosta soitosta. Jos olisin halunnut, olisin voinut taas muuttaa maailmaa. Itse asiassa tämä olisin voinut antoi järkyttävässä määrin energiaa ja auttoi olemaan tekemättä mitään. Tiesin, mitä tämä oli:

innovoiminen on helppoa, implementoiminen ei.

Katselin hajanaisesti ikkunasta ulos ja kuulin levottoman veren kohinan korvissani kuin meri olisi ollut todella lähellä.

Yritin oikeasti keskittyä työn tekemiseen, mutta mieleeni tunkeutui Meri, vanha heila, joka burn outin läpikäytyään soitteli ja pyysi apuja parempaan elämään. Ihmiset kuvittelevat helposti, että

konsultti taipuu elämäntapavalmentajaksi ihan niin kuin tyyliin tosta vaan.

Lisäksi tällaisen yhdenlaisen exän kanssa asiointi tuntui samalta kuin käytettyjen mattojen kauppaaminen tai muistipelin pelaaminen. Hänellä oli omat tärinänsä ja minulla omani eikä niitä kannattanut enää sekoittaa keskenään.

Miksi tällaisina päivinä on sellainen olo, että aamun exceleistä ehtii elää monta päivää iltapäivään mennessä? Vaikeaa ymmärtää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 59

Outoa hapuilua

Tekisinkö tätä työtä ellei olisi pakko? Saako se minut hengittämään vahvemmin?

Ehkä olin ohjannut harjoittelijaani liian kauan. Ei minusta ole ohjailemaan ketään kun

en onnistu ohjaamaan edes itseäni.

Minä vain menen.

Se se oli. Harjoittelijani sai minut näkemään

millainen olin kuin aloitin
miten pihalla olen edelleen
(Olinko itsekin noin kiimainen nuorena? OI-KEES-TI??!!)

Sanotaan, että kun kaikki muuttuu niin mikään ei muutu.

Mutta minä sanon, että kun maailma on sekaisin niin sinäkin menet sekaisin.

Tämä oli venezuelalainen syleily. Tappava.

Tämä olen minä/tämä en ole minä.

Hoin tätä kuin mantraa saadakseni siitä vastaavan helpotuksen kuin seuraavasta tuplashotista.

Lähdin kävelemään ennen kuin aloin kuvitella itsestäni enempää. Kävely raikasti ja tein samalla suunnitelman.

Kun on tehnyt samaa liian kauan käy näin. Eikä niin saa enää käydä.

Minut sysäsi syrjään muisto kouluajalta: Kirjalliuuden opettajani kertoi siitä, miten Maxim Gorki oli unelmoinut kirjoittavansa kolmiosaisen Opus Magnumin ”Tuotantolaitosten synty”. Koska olen vain pieni ihminen, minulle riittäisi, kun saisin aikaiseksi liuskan mittaisen ihmettelyn siitä, miten meidän yritys oli aikoinaan mitenkään hengissä ensimmäisen tilikauden lopussa.

Istuin paikallani ja tajusin, miten vihainen olin.

Kannattaako tällaisessa olotilassa mennä keskustelemaan vt. toimarin kanssa? Ei kyllä. Menin silti & in medias res.

– Haastatko sinä riitaa kanssani?

– Mistä tämä nyt tulee?

– Vastaa kysymykseen.

– Miksi haastaisin riitaa kanssasi?

– Koska olet vittumainen ämmä? Koska minä ansaitsen sen? Mistä näistä tietää!

– Mikä sinua vaivaa?

– Mikään. Miltä sinusta tuntuisi, jos kaikkien näiden vuosien jälkeen tajuaisit, ettei millään tällä ole mitään merkitystä?

– Tappaisin itseni.

– Exactly.

Minua pyörrytti. Olimme vt. toimarin kanssa samalla sivulla ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänestä tuli vt. Joku voisi sanoa, että olihan sekin jotain. Minusta se oli aivan liikaa. Mutta vt. vaan painoi päälle.

– Pidä vapaata, pudota kynä.

– Tiedät ihan hyvin etten voi olla poissa täältä.

– Koska sinulla ei ole muuta elämää.

– Susi suden tunnistaa.

Meistä ei ikinä voisi tulla ystäviä, mutta

nyt me olimme rehellisesti epärehellisiä.

Hetken huuma haihtuu havahtumiseen: tälläkin on seurauksensa. Että mitä paremmalta tuntuu nyt, sitä epämiellyttävämpää on, kun tämä kaikki laukeaa arkeen.

Se vanha perjantain kysymys: haetko onnea vai riskiseksiä? Ja tänään oli vasta keskiviikko, juuri niin alhainen ja lattea kuin miltä se kuulostaa.

Yhtäkkiä huomasin, että vt. niiskutti. Miksi naiset ovat aina näin tunteellisia?!

– Ei sulla satu olemaan ruuvaria mukana? vt. nyyhkäisi.

– Mitä sä sillä?

– Iskisin sen sun silmään.

En ole hyvä naisten kanssa. Ja olen aika tyhmä myös.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 58

Hippimeininkiä

Siis jos minulta kysytään, meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä valmennusbisnekseen. Pysytellä siinä mitä oikeasti osataan, se on varma tie.

Kuin jäkälä kasvamassa lohkareen pinnassa.

Minusta ne ovat kaksi eri asiaa, asenteeni ja se, mitä tästä tulee. Vt. toimari oli tietysti eri mieltä.

– Eikö duuni maistu? Oven takana on tulijoita.

Ärsyynnyin tuollaisesta. Ja siihen oli monta syytä.

Empatiaan on kunnon ihmisillä aina varaa. (MOT)
Kaikista sanomisen tavoista hänen täytyi valita juuri v-mäisin. (se aika kuukaudesta?)
Kehtasikin alentaa minut jonkin roskasakin tasolle. (kunnon palvelusväen palkkaaminen on NIIN vaikeaa)

Vastasin noin huonoon käytökseen katsomalla korostetun hitaasti oven suuntaan, ja koska siellä ei tietenkään ollut ketään, käännyin hymyilemään vt:lle.

– Mitä järkeä on lähteä bisnekseen, jota me ei osata?

– Jostain on alettava. Skaalaudu tai kuole.

– Ei kaikkeen tarvitse lähteä mukaan.

– Ellei lähde mihinkään mukaan, ei kohta ole mihin lähteä.

– Kaikkeen ei tarvitse suostua.

– Puhut nyt varmaan itsestäsi.

– Niinkö meinaat?

– Nyt tehdään niin, että sinä lähdet tästä saman tien sinne asiakkaan luo ja minä jään latteana lahnana juomaan tätä espressoa ja tätä keskustelua ei koskaan käyty.

Minä menin kyllä. Mitä muutakaan olisin voinut? (Vanhaa suomalaista rallia mukaillen: taas sisältäni lapatossun löysin. Missä olivat juuri löytämäni boolssit?)

Saksalaisvalmisteinen henkilöautoni kuljettaisi minut luotettavasti tästä asiakkaalle alle puolessa tunnissa. Matkalla ehtisin

Huutoraivota
Itkunauraa
Plännätä asiakastapaamisen

Asiakas. Mikä sana. Ensimmäisenä tulee mieleen se, joka käy itseään myyvän ihmisen luona.

Tunteen tasolla ero ei tuntunut suurelta.

– Ja mistäs tässä olikaan kyse?

– Uudenlaisesta organisaatiosta.

– Ja mikäs se sellainen on?

– Avoimempi, ketterämpi, itseorganisoituva.

– Jaaha, tarjolla on taas joku konsepti mutta oikeasti jotain typerää hippimeininkiä.

– Miten niin?

– No jos nämä alaiseni organisoisivat itsensä, minä olisin tarpeeton. Onneksi heistä ei ikinä ole siihen.

Ymmärrätkö nyt, miksi näkemykseni valmennus”bisneksestä” on täysin perusteltu?

– Et tietenkään ole tarpeeton, roolisi vain muuttuu.

– Arvaa haluanko roolini muuttuvan.

– Vaikka pääsisit ikävästä johtamisesta ja voisit vain viisastella päivät pitkät?

– Tuo kuulostaa kyllä hyvältä.

Ojasta suoraan Trump-towerin huipulle.

Onneksi hän ei ollut minun toimarini. Olisin voinut olla todella onneton tuollaisen idiootin kanssa. (Ja nykyinen on muka parempi?!)

Tiedätkö oikeasti mitä? (Haluatko tietää?) Kaikki kaupanteko syntyy tietämättömyydestä. Katso nyt meitäkin:

Hän ei tiennyt, mitä hän osti.
Minä en tiennyt, miksi myin.

Luulisi että tasan menee, mutta tämä on selkeä vaje. Kaksi vajaamielistä heitettynä tänne maailmaan. Tarkoituksettomuuden kokemus tekee elämästä niin haikeaa. Onneksi todellisuus on eri asia kuin kokemus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 57

Susi avannossa

Voit kysyä, miten pitkälle ihmisen epäaitous voi säteillä. Ja minä vastaan: kauas.

Meille esiteltiin intuitiivisemman järjestelmäkehityksen työkaluja, ja tyyppi ei todellakaan tiennyt, miten päin olisi. Siksi

kuulimme tekopirteitä reipastuttamisia aidon käyttöönoton rohkaisemisen sijasta
jouduimme todistamaan tyypin omasta mielestä coolia shöymeininkiä

ja kummatkin saivat meidät kaipaamaan Pjongjangin metrotunnelin karnevalistiseen itsestä vapautumiseen.

Eräs nimeltä mainitsematon biohakkaaja oli käynyt meillä juuri puhumassa kiitollisuuden merkityksestä – kaikkeen. Aika paskaa tietty, mutta ei kokeileminen maksa kuin ämpärin verran. (Mieti sitä.)

Olin kiitollinen siitä etten

joutunut houstamaan tuota esittelyä/esittelijää
kuulunut tuon tyypin lähipiiriin
joutunut työkseni tekemään järjestelmäkonsulentin hommia.

Täytyy myöntää, että kiitollisuus kohotti minut.

Tosin sen sivuvaikutuksena ylimielisyyteni vahvistui ja korkealta yläpuolelta tuota paikalle kokoontuneitten työmuurahaisten hyörimistä katselin ja ajattelin että huhhuh. Mutta kenelläkäs tässä helppoa olisi. Ja jos, niin ainakaan sitä ei kannata tunnustaa, muuten saa vero- ja muut kadehtijat peräänsä.

Silti arjen ankeus vaikutti minusta lamaannuttavalta. Intuitiivinen välähdys kertoi minulle, että ihmiset haaskasivat parhaat voimansa kaikkeen toissijaiseen. Siksi heistä jäi jäljelle vain varjo. Siksi he olivat niin hukassa. Ja pulassa itsensä kanssa.

Kahvitauko. Päivän top3 kohokohtia. (Mieti nyt itseäsikin!)

Hyvään työpäivään kuten kelpo tarinaan kuuluu käänne.

Tässä tapauksessa käänteen teki Pertsa. Mies, joka ei kyllä olisi ansainnut nimeään. Nimittäin: jos hänessä olisi ollut miestä, olisin vetänyt häntä turppiin jo käsittämättömän monta kertaa.

Pertsa (tai Pelsa, niin kuin me tuota lallukkaa selän takana ja usein myös selän edessä kutsuimme) oli nimittäin vittumaisen rasittava jätkä. Hänellä oli fiksoituma, etymologia.

– Tiijätte varmaan, että hukassa oleminen tulee hukka-sanasta, joka tietysti tarkoittaa sutta. Eli hukassa oleminen on suden suussa olemista eli ei mitään kovin miellyttävää.

Ei kukaan tuollaiseen osaa vastata. Vaikka olisi hyvä, sillä Pelsan kaltaisille tyypeille

hiljaisuus on kerosiinia perversion liekkeihin.

– Mutta veikkaampa, ettette tiijäkään, että pula tarkoitti alun perin avantoa eli pulassa oleminen oli jo aikamoista ahinkoa sitten.

Joku toinen yleisö olisi ollut ihastuksissaan. Me emme. Tällainen vanhan kansan google-tieto oli kaikkea muuta kuin hurmaavaa.

Mutta minua kyllä kaikersi & järkytti tuo Pelsan selväkuuloinen kyky lukea ajatuksiani. Että hän jostakin tiesi, että juuri noilla sanoilla olin vain hetkeä aiemmin ajatellut kanssaihmisiäni. Ei tuollainen ollut enempää normaalia kuin sopivaakaan. Pelsan hengen pelasti jälleen kerran se, ettei minulla ollut supervoimia, joiden avulla olisin lennättänyt hänet 6. kerroksen lasista pihalle ja

painovoima olisi hoitanut loput.

Jotenkin tällainen masensi. Asiat voisivat hoitua kuten ennenkin ja minä saisin olla rauhassa. Sitten tulee tällaista, aivan turhaa ja mielenrauhaani ravistelevaa. Alkoi tehdä järkyttävässä määrin mieli suomalaista luomuginiä, joka olisi taittanut ihottuman kaltaiselta ärtymykseltäni pahimman piikin ja

olisin voinut jatkaa loistavalta näyttävää elämääni.

Kyseisen biohakkerin toitotuksista tuli vielä mieleen, että omin voimin ongelmista selviäminen nostattaa hyvien hormonien kaltaisia virtauksia. En oikein usko, koska ei siltä tunnu. Ja fiiliksellä mentiin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 56

Ihaks tosi?

Vt. toimari oli loppuviikon työmatkalla. (Kynääni poikki purren vastustan haluani kirjoittaa ”työmatkalla”, ja vain sinä voit arvioida, miten tässä onnistun.) Vaikka hän ei eksplisiittisesti nimennyt minua sijaisekseen, tajusin vähemmästäkin, että minä se olin.

Istuin hänen tuolissaan ja minusta paikka haisi. Se saattoi olla tyttöhaju, mutta epäilin sen olevan jotain aivan muuta. Henkisempää. Kuten vallanhalua. Nousukasmaisuutta. Koketeerausta. (Vaarallisena avautui kuilu edessäni: olivatko nämä piirteet todellisuudessa olennainen osa minua?)

Kongi pelasti:

sisältömarkkinointiosaston kaksi kollia istuutui minua vastapäätä kuin eivät olisi eläessään muuta tehneetkään.

– Mitäs äijä?

Eikö nuorisolla ole enää mitään häpyä? Ennen kaltaisiani, tyylikkäästi ikääntyviä herrasmiehiä kohtaan tunnettiin pelonsekaista kunnioitusta. Nykyään olin heille kuin kuka tahansa kadunkulmassa seisoskeleva hamppari. Play it as it lies, opetti minua pro jo ensimmäisellä väylälläni, kun löysin palloni jonkun ääliön korjaamattomasta lyöntijäljestä.

– Khyyl, sillai rento tuutti.

Katsoivat toisiaan mutta en välittänyt. Pistin nuorisoslangin käytön kokeilukulttuurin piikkiin enkä suostunut häpeämään myötähäpeää synnyttäneestä mahalaskustani.

– Meil tuli tällane idea vastaan et vois ottaa ton snäbärin käyttöön asiakaskontaktoinnissa.

En tajunnut mitään mutta nyökyttelin.

– Hyvä homma, hombres! Ei kun usvaa putkeen!

Ei voi tietää ihmisestä, muuttuuko kasvojen ilme näytönsäästäjäksi siksi, että vastaus on odottamaton vai että se tapahtuu kielellä, jota ihminen ei puhu. Toisaalta – pätee useimpiin asioihin – mitä väliä?

– Elikkäs voijjaanko myö vaa tehä?

No, jos olisin tajunnut, että

pojat on rekrytty halvalla jostain Savo-Karjalasta,

olisin varmaan käyttäytynyt toisin. Vai olisinko?

– No totta Mooses! Siitä Punainen meri palamaan!

Koltiaiset olivat niin hämillään, etteivät tienneet, miten päin olisivat lippahattuaan käännelleet. Aika sööttiä, olisi assarini varmaan sanonut. Minä en.

Oliko tämä päivän hyvä työ: päätös vailla hetkenkään epäröintiä, täydessä luottamuksessa tulevaan? Vai: oliko tämä tässä?

Hetkeä myöhemmin istuin jo paikallisella baarijakkaralla ensimmäinen edessäni. En edes tiennyt, mitä join, koska olin pyytänyt yllättämään itseni. Jotain limetinvihreää ja kitkerää, minun makuuni. Tilanteen täydensi uskollisin escuerdo.

– Tuas peäsit naattimmaan piällysmiähenä olosta?

– Ja kohta olen tämän kalifaatin ehdoton valtias.

– Rumpiks ryhyt ja ressi tulloo.

– Ellei viina, netflix ja mindfulness auta, se on kuolemaksi.

– Näinkö meinaat?

– Se joka on osannut elää, sen on osattava myös kuolla.

Otettiin sille jos mille. Haikeana katselin peilikuvaani, joka väijyi minua baaritiskiä vastapäätä olevan pullorivistön takaa. En ollut varma, kuinka kestävällä pohjalla mottoni enää oli. Vaikka kai tällaisen konsulentin pitäisi ainakin se tietää.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 55

Valhe

Olen tekijä. Olen selviytyjä.

Näitä toistelin itselleni, kun näin vt. toimarin istuvan kuutiossaan varhain seuraavana aamuna. Minun 15 minuutin kuuluisuuteni kesti yhden päivän. Ja se oli eilen. Olisinko voinut käyttää sen paremmin? En. Varmaan.

Sanovat, että valhe on pelon pikkuveli.

Voi olla. Minusta valhe kuitenkin syntyy selvästi pelosta, siis siitä ettei tosiasioille ole tilaa syntyä ja olla olemassa.

(Vähän taustaa: pääsin todella myöhään nukkumaan, koska olin järkyttävillä kierroksilla ja innostuin lukemaan pelon initiaatiosta.)

Asia meni jotenkin tätä rataa:

Paha korporaatio sinkoaa jo lähtökohtaisesti totuuden kaukaiselle kiertoradalle.
Siksi pelko kasvaa valheeksi jo aivan keskenkasvuisena, syntymäänsä muistamatta.
Pelko lamaannuttaa kaiken muun eikä jätä tilaa ihmisten henkilökohtaisille hyveille ja kauneudelle.

Kun tähän liittää aikakauden kauhun: työpaikkojen katoamisen, ajan loppumisen korjausliikkeiltä, tulossa olevat vaalit ja yleisen lamaannuksen… Ihmiset tarvitsevat voimakkaan illuusion saadakseen itsensä ylös aamuisin.

Oliko tässä järkeä? Vain vähän.

Mutta silti enemmän kuin vt:n käytöksessä, ettei mitään muka ollut tapahtunut. Eikö tuollainen ole kiinnostavaa, teeskentely ja sen syyt? Kohtaamisen pelko, joka suojelee totuuden armottomilta syvyyksiltä?

Ja taas vt. toimari tuli siihen hengaamaan. Oikeastaan hän kulki vähän väliä lasikammarinsa ja minun vaatimattoman deskini välillä. Työn tekemisestä ei tullut tietenkään mitään.

Vaan mitä on työn tekeminen?

Sitten minulle tuli idea. Ei hyvä muttei huonokaan. Poikkeuksellisesti ponkaisin hänen luokseen.

– Mikä saa meidät menestymään siinä missä toiset eivät?

– Meillä on parempi visio?

– En usko. Luulen, että meillä on parempi usko. Sellainen, jota emme aseta kyseenalaiseksi.

– Ja sekö riittää sitten?

– Ei yksin mutta se antaa voiman, tarvittavan energian iskeä tilanteissa.

– Ja mihin… mitä hyötyä tuosta tiedosta on?

– Ehkä enemmän kuin tällä hetkellä tajuammekaan.

Vt. toimari lähti (vai: läksi?) paikalta kiireellä, kuten hänellä oli tapana, kun hän hermostui.

Hetken mielijohteesta menin istumaan hänen tuoliinsa.

Istuminen lämpimään tuoliin oli jotakin… todella epämääräistä. Aivan kuin olisi yhtynyt juuri siinä istuneen jälkeen jääneisiin latauksiin. Ja vaikka vt. toimari oli juuri niitä naisia, jotka eivät liikauttaneet minussa lehteäkään, tajusin naisen lämmön läpäisevän minut.

Tällainen pelleily olisi pitänyt lopettaa alkuunsa,

mutta ei, nostin vielä jalat pöydälle. Tietenkin halusin edelleen olla edes retard-bossina, kun ei parempaakaan ollut tarjolla. Häpesin itseäni mutta oloni oli lämmin.

Kun tämän kaltaiset pienet säröt hiotaan eheäksi, päästään tekemään

bisnestä, jossa ei ole moraalia
päätöksiä, joiden seurauksia kukaan ei halua tietää
päivän verkkainen, kuultava shöy

Onko se huonoa bisnestä vai pahaa bisnekselle? Sitä en tiedä mutta sen tiedän, ettei tämä voisi pitkään jatkua näin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty