Outoa hapuilua

Tekisinkö tätä työtä ellei olisi pakko? Saako se minut hengittämään vahvemmin?

Ehkä olin ohjannut harjoittelijaani liian kauan. Ei minusta ole ohjailemaan ketään kun

en onnistu ohjaamaan edes itseäni.

Minä vain menen.

Se se oli. Harjoittelijani sai minut näkemään

  • millainen olin kuin aloitin
  • miten pihalla olen edelleen
  • (Olinko itsekin noin kiimainen nuorena? OI-KEES-TI??!!)

Sanotaan, että kun kaikki muuttuu niin mikään ei muutu.

Mutta minä sanon, että kun maailma on sekaisin niin sinäkin menet sekaisin.

Tämä oli venezuelalainen syleily. Tappava.

Tämä olen minä/tämä en ole minä.

Hoin tätä kuin mantraa saadakseni siitä vastaavan helpotuksen kuin seuraavasta tuplashotista.

Lähdin kävelemään ennen kuin aloin kuvitella itsestäni enempää. Kävely raikasti ja tein samalla suunnitelman.

Kun on tehnyt samaa liian kauan käy näin. Eikä niin saa enää käydä.

Minut sysäsi syrjään muisto kouluajalta: Kirjalliuuden opettajani kertoi siitä, miten Maxim Gorki oli unelmoinut kirjoittavansa kolmiosaisen Opus Magnumin ”Tuotantolaitosten synty”. Koska olen vain pieni ihminen, minulle riittäisi, kun saisin aikaiseksi liuskan mittaisen ihmettelyn siitä, miten meidän yritys oli aikoinaan mitenkään hengissä ensimmäisen tilikauden lopussa.

Istuin paikallani ja tajusin, miten vihainen olin.

Kannattaako tällaisessa olotilassa mennä keskustelemaan vt. toimarin kanssa? Ei kyllä. Menin silti & in medias res.

– Haastatko sinä riitaa kanssani?

– Mistä tämä nyt tulee?

– Vastaa kysymykseen.

– Miksi haastaisin riitaa kanssasi?

– Koska olet vittumainen ämmä? Koska minä ansaitsen sen? Mistä näistä tietää!

– Mikä sinua vaivaa?

– Mikään. Miltä sinusta tuntuisi, jos kaikkien näiden vuosien jälkeen tajuaisit, ettei millään tällä ole mitään merkitystä?

– Tappaisin itseni.

– Exactly.

Minua pyörrytti. Olimme vt. toimarin kanssa samalla sivulla ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun hänestä tuli vt. Joku voisi sanoa, että olihan sekin jotain. Minusta se oli aivan liikaa. Mutta vt. vaan painoi päälle.

– Pidä vapaata, pudota kynä.

– Tiedät ihan hyvin etten voi olla poissa täältä.

– Koska sinulla ei ole muuta elämää.

– Susi suden tunnistaa.

Meistä ei ikinä voisi tulla ystäviä, mutta

nyt me olimme rehellisesti epärehellisiä.

Hetken huuma haihtuu havahtumiseen: tälläkin on seurauksensa. Että mitä paremmalta tuntuu nyt, sitä epämiellyttävämpää on, kun tämä kaikki laukeaa arkeen.

Se vanha perjantain kysymys: haetko onnea vai riskiseksiä? Ja tänään oli vasta keskiviikko, juuri niin alhainen ja lattea kuin miltä se kuulostaa.

Yhtäkkiä huomasin, että vt. niiskutti. Miksi naiset ovat aina näin tunteellisia?!

– Ei sulla satu olemaan ruuvaria mukana? vt. nyyhkäisi.

– Mitä sä sillä?

– Iskisin sen sun silmään.

En ole hyvä naisten kanssa. Ja olen aika tyhmä myös.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s