Bisnestarinoita 84

Bisnestarinoita 84

Punasaappaat

Jo matkalla töihin mieleni minun kävi kierroksilla. Ja syystä. Mistä ilmestyy näitä kaiken maailman puhevammaisia, jotka päästetään ääneen milloin missäkin ja minkäkin valtakunnan mediassa.

– Mynssen (München)

– Tsikako (Chicago)

Ei voi mitenkään olla mahdotonta oppia puhumaan!

Tai pysyisi siihen asti kotonaan, niin muutkin alle kaksivuotiaat tekee. Kyllä korpesi taas niin että syrämmestä otti.

Ja tietysti olin unohtanut, että olin ilmoittautunut aamupäiväseminaariin, joten jouduin kävelemään vielä toisen mokoman hulppeassa räntäsateessa.

Scandic-hotelli kutsui. Odotettavissa iloisia eli ärsyttäviä ihmisiä, eilisiä eväitä ja jonninjoutavia puheita. Seminaarin otsikkokin oli kuin jonkun toistaitoisen, markkinataloutta silmittömästi vihaavan ketaleen kyhäämä: ”Valmentavan kulttuurin rakentaminen” tai ”Johda kysymyksillä”.

  • Mitä sinne viivan alle on tarkoitus kirjoittaa, jos suuri osa päivästä menee turhanaikuiseen valmenteluun?
  • Jos meidän vt. toimari yrittäisi johtaa ketään meidän organisaatiossa kysymyksillä, niin mitäs luulette että tapahtuisi?

Kyllä, sekasin oltaisiin kuin 2×4. Eikä lataamo ole paikka, josta aina on paluuta.

Saavuin paikalle ja asettauduin auditoriossa huomaamattomasti taakse ja keskelle. Otin vielä varmuudeksi puhelimen esiin, niin ettei kukaan tulisi kysymään mitään kuin ehdottoman pakon sanelemana. En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat

  • Kysellä toistensa olemattomia kuulumisia
  • Halailla tuttavallisesti aivan vieraita ihmisiä
  • Nauraa valtavaa myötähäpeää aiheuttaville anekdooteille

Löytääkö siihen yhtäkään järkevää tai edes perusteltua syytä? Ennen osattiin olla asiallisia. Ja jotenkin arvokkaita. Nyt ollaan livetty kaikkien rimojen ali niin että korvissa humisee. Kyllä olisin voinut vaan kuolla ja säästyä tämänkin näkemiseltä. Vaan ei, ei ota Herra omiaan(?) pois.

Sitten hän yhtäkkiä oli siinä. Punaiset pitkävartiset saappaat jalassa.

Hämmennyin aivan täysin enkä vielä koskaan tällä lailla. Musta tukka oli vedetty päätä myöten taakse, pähkinänruskeat silmät tuikkivat siroista kasvoista ja hento kaula huokui silkinpehmeän ihon aistillisuutta. Kaiken kruunasi sähäkän purppura mekko. Ja ne saappaat.

En ole nuorten naisten perään enkä miesten enkä kenenkään. En vaan. Minusta ihmiset ovat kiinnostavia, kauempaa. Lähempi tuttavuus on poikkeuksetta pettymys. Latteus huokuu vieraan hajuisesta hengityksestä kuin lahnan haukotus.

Mutta nyt en voinut kieltää itseäni:

olin kiimainen kuin sysmäläiseen pankkineitiin (näin ei varmaan saa enää sanoa?) rakastunut teinipoika. Kun millekään ei mitään voi.

Pomppasin pystyyn ja olin valmis ryntäämään hänen luokseen, panemaan kaikkeni peliin ja jos tarpeen, vaarantamaan ihan kaiken: maineeni ja elämäni. Tunteeni oli niin vahva: jos vain saisin noiden silmien loisteen omakseni, edes yhdeksi yöksi, olisin valaistu tässä ja seuraavassa elämässä.

Mutta tiedätkö: elämä sattuu eniten juuri sillä hetkellä kun kongi pelastaa.

Hänen miehensä ilmestyi paikalle. Silmieni edessä oli naiseuden täydellisyys, jonka poskea suuteli tuo töppöhönö. Miten tämä on mahdollista? Miten tuollainen vain vähän enkelistä seuraava voi valita elämäänsä tuollaisen kuvatuksen?

Mutta niin se on:

elämästä ei tiedä ennen kuin se puraisee sinua kuin kypsää hedelmää.

Istuuduin takaisin alas ja on kai tunnustettava, että turhanpäiväinen seminaari meni minulta näissä mietteissäni aika tavalla ohi.

Ajatella jos

  • Olisin langennut tuohon naiseen, jossa on tuollainen vakava vika
  • Olisin antanut itseni tuhota elämäni hetkellisen harhan vuoksi
  • En olisikaan minä vaan joku toinen

Onneksi tällaisissa ei-osallistavissa seminaareissa saa olla omissa oloissaan. Pyöriä sekavassa mielessään kuin leija pyörremyrskyssä, ja lopputuloksena saattaa joku työpaikalla kysyä, että oliko siellä mitään uutta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 83

Bisnestarinoita 83

Dark side

Epätodelliselta tuntuvan matkan jälkeen sinut painetaan tuoliin, päästäsi otetaan huppu pois ja pikainen silmäily ympärille kertoo sinun olevan kuulusteluhuoneessa. Yksisuuntaisen lasin läpi näet lapsesi ja vanhempasi. Sitten huppupäinen kuulustelija kysyy sinulta:

– Kumpi sinusta on miellyttävämpää katsella: että vanhempasi harjoittavat seksiä vai että lapsesi harjoittavat seksiä?

– Ei kumpik….

Sitten kuulustelija lyö sinua niin kovaa, että menetät tajuntasi. Ja lyö sitten uudestaan jotta heräisit.

– Kumman kanssa sinä mieluummin harrastaisit seksiä, äitisi vai tyttäresi?

– En kummankaan!

Sitten näet ikkunan läpi, miten ikkunan takana oleva huppupäinen mies painaa aseen kiinni tyttäresi takaraivoon.

– Ellet osaa päättää, me ammumme heidät yksi kerrallaan.

Olet paniikissa etkä saa sanaa suustasi. Näet, miten sormi painaa liipaisinta.

Heräät pamaukseen, kun yöllä lukemasi paksu kirja putoaa sängystä lattialle.

Tästä ei aamu parane. Ravistelen hiestä märkää päätäni.

Olen nähnyt satoja kertoja, kun ihmiset raahautuvat aamulla töihin ja heistä vain näkee , että yö oli paha ja he eivät ole vielä lähelläkään siitä toipumista. Tekin olette nähneet, jos teillä on työvuosia 1+. Ja silmät, joilla nähdä.

Sellaisen tyypin erottaa kaukaa jo pelkästä askelluksesta. Rentouden tilalla on jäykkyys. Ja se outo haju, joka syntyy epäluuloisuudesta. Ja niin kuin Tolstoi aikoinaan hienosti totesi:

jokaisen uni on onnellinen omalla tavallaan ja onneton samalla tavalla kuin muillakin.

Sanon saman kuin Leo.

Mutta toisin kuin Leo, omalle kohdalle sattuneet tapahtumasarjat eivät ole herättäneet myötätuntoani kollegoitani kohtaan. Olenko psykopaatti, tunteeton vai muuten vaan kusipää? Ehkä. Tai todennäköisesti. Mutta haluan olla teille rehellinen kuten olen ollut jo 82 kertaa aiemmin. Katso lähemmin: ei kukaan edellä mainituista tyypeistä ole varsinaisesti rehellisyyden airut. Ehkä minä olen vain minä.

Miksi kukaan ei usko, että kuolemaa pahempi osuu omalle kohdalle?

Se on kuvittelematonta. Ja sitten se iskee suojauksen läpi.

Eli mitä tällaisena päivänä voi tehdä?

Vastaus on jo kysymyksessä: mennä palaveriin istuskelemaan, kirjoittamaan tärkeän näköisenä läppärillään ja pitämään sevverta ihmeellinen puheenvuoro, että kaikki läsnäolijat saavat tilaisuuden kokea itsensä tyhmiksi.

Siis näin minä tekisin. Ja tein.

Koska on parempi, vaikkei helpompi, antaa toisten niskan taipua kohti lattiaa kuin taivuttaa omaansa.

Mitäs muuta palaverissa?

Bisnestä tavallista ja tavallisia olivat myös ihmisten tärinät. Katsoin siinä yleisessä hälinässä (sitä nämä palaverit käytännössä ovat) jokaisen otsalohkoa, johon oli tatuoitu tulisin kirjaimin

JONKUN TOISEN VASTUULLA

Jos sun lysti on, niin kädet naamaan lyö. Näin meillä sanottiin yläasteella, kun joku tyyppi alkoi jukratuttaa tosissaan. Onko se niin, että jotkut vain ovat asiantuntevampia kuin toiset ja siksi selvästi tasa-arvoisempia? Siltä vaikuttaa.

Tämä oli oikeastaan aika kiva päivä. Päivä Kelly Clarksonin kanssa.

Kun ei aseta itselleen kohtuuttomia vaatimuksia, on aikaa tutustua kollegoihin pienen etäisyyden päästä. Tarkkailla heidät kuoliaaksi, niin kuin meillä tiedustelujoukoissa oli tapana lohkaista. Sukeltaa heidän pimeään ytimeensä kuin taistelusukeltaja ja kauhoa tyhjyyttä mitään näkemättä.

Onko sinusta kivaa olla osapäivänostalginen? Minusta on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 82

Bisnestarinoita 82

Manhattan-projekti

Vt. toimari kutsui minut kynttiläillalliselle kaupungin viileimpään ravintolaan. Kuka tahansa muu naisoletettu olisi tehnyt saman, ja olisin alkanut epäillä/kuvitella mitä tahansa. Hänen tapauksessaan en.

Sitä paitsi hän paljasti jo etukäteen, että tässä juhlittiin vuosipäivää. En ole tyhmä enkä arvailija, joten tiesin heti, mistä on kyse.

Tasan viisi vuotta sitten me teimme sen, avasimme Manhattanin toimistomme.

Kutsuimme suunnitelmaamme Manhattan-projektiksi, koska se oli huippusalainen ja halusimme yllättää kaikki. Myönnän, että idea

  • oli minun
  • ei ollut omaperäinen
  • -lla oli ennalta arvaamattoman kauaskantoisia vaikutuksia (? horinaa…)

Vedin päälle parempaa seppälää ja astelin sisään kaupungin kuumimpaan ravintolaan kuin olisin ollut sen osakas (ja muistaakseni olen yhä). Tajusin kolmen kuukauden varausjonon tarkoittavan joko sitä että vt.

  • oli plännännyt tämän todella hyvissä ajoin tai
  • ajoi jonon ohi lennokilla.

Siellä hän istui, parhaassa pöydässä ja kyntteliköt loistivat.

Pukeutuneena aika uskomattomaan punaiseen luomukseen, selästäkin vesirajaan asti auki. Suutelin häntä kädelle ja nauroimme. Tämä olisi voinut olla hyvä ilta. Vt. avasi pelin niin kuin aina.

– No, milläs mielellä?

– Hyvällä mielellä, ofisikin vielä paikoillaan ja luvut näyttävät hyviltä.

– Niinpä.

Vt. kehräsi.

Se herätti minun epäilykseni. Jälkeenpäin olen yrittänyt rekonstruoida iltaa siinä valossa, että mikä oli minun osuuteni lopputuloksessa mutta vaikeaa on. Oliko vt:n tarkoitus iskeä joka tapauksessa vai oliko se vain vastaus minun vainoharhaiseen reaktiooni. Emme saa koskaan tietää.

– Mitäs itse ajattelet, näin vuosien vierittyä?

Olen varma, että äänensävyni oli neutraali. Ainakin pyrin siihen. Luuliko hän, että viittasin hänen ikääntymiseensä? Ehkä.

– No ei se helppoa ole, markkinat ja kaikki.

Siemailin vähän turhan hätäisesti viiniä – joka oli erinomaista – koska en enää tiennyt, puhuiko hän itsestään vai ofisista meren takana, miesmarkkinoista vai New Yorkin pörssistä. Rentoudu & relaa, kehotin itseäni, juokset kohta kuuhun. Sitten keksin jotakin pelastavaa.

– Tiedätkö muuten, että kun haastattelin uutta henkilökuntaa sinne, päivän hauskin tapaus oli tyhmä amerikkalainen, joka luuli Manhattan-projektia kaksoistornien rakennushankkeeksi.

– No mikä se sitten on?

Tiedätkö, että

  • Olla tyhmän ihmisen seurassa on piinallista.
  • Osoittaa, vaikka vahingossa, toisen olevan paitsi tyhmä myös yleissivistymätön on sietämätöntä.

Yritin vielä luovia pois.

– Se on sellainen vanha sodanaikainen juttu… Olisi voinut luulla, että kaikki jenkit ovat siitä kuulleet.

Vt. ei tietenkään niellyt selitystäni. Niin tyhmä ei hänkään ollut.

Sen sijaan hän uskoi pahimpaan kuten minäkin. Sellaisia työ oli meistä tehnyt.

Ja kuten enoni opetti minua: kun täysi betonikottikärry lähtee kaatumaan, se kaatuu etkä voi mitään. Odotin iskua ja se tuli.

– Tiedätkö, että olet täys paska?

Tiedän, mutta ketä se auttaa? Lisäksi: egoni on millisekunnissa toimintavalmiina tuhoamaan kaikki. Punnitsin mielessäni kolmea vaihtoehtoa

– No mitäs, onko taas kuukautiset?

– Miltä se tuntuu, kun viini kypsymisen sijasta muuttuu etikaksi?

– Kutsutko sitä vielä elämäksi, kun delta-uroksetkin lakkaavat kiinnostumasta?

Pahaltahan se kuulostaa (mihin vaihtoehtoon itse olisit päätynyt?!) mutta

  • Selvästi minua oli provosoitu.
  • Ei tällaista soppaa kukaan yksin keitä.
  • Olisi vt:kin voinut edes yrittää sovinnolla.
  • Miksi hän oli tuollainen vittu?
  • Hän sai minustakin aina vaan sen huonoimman esiin.
  • Minä se tässä uhri olin!

Ennen kuin päätin potkaista pöydän vt:n silmille ja sitten hypätä korkealla loikalla takomaan hänen naamansa Norjan rannikon näköiseksi, katselin hitaasti ympärilleni. Paikka näytti kämäseltä, viinilasitkin kuin kierrätyskeskuksesta ja viini maistui aamupissalta.

Pommi alle ja välittömästi! Oi Oppenheimer, missä olet kun sinua eniten tarvittaisiin?

Bisnestarinoita 81

Bisnestarinoita 81

Hillopurkilla

Tietääkö ihmisestä? Ei tiedä.

Sitä luulee tuntevansa jonkun, koska on ollut sen kanssa samassa työpaikassa vuosia, juonut kaljaa ja nainut ristiin (tätä ei voitu varmistaa). Ja sitten, yhtenä päivänä, ihan sinisestä, kerrotaan, että hän vain teki sen.

Että teki mitä? Että Martti (nimi muutettu. henkilö oli oikeasti naisoletettu. sellaisista ei vaan saa enää kirjoittaa mitään ikävää. muuten päädyt nimettömään metsähautaan ainoana johtolankana telaketjun jälki naamassa.) kavalsi pokkana 200000 euroa.

Silmitön ahneus? Vaaleanpunaisten unelmien toteuttaminen? Peräkorven Akselin vapauttaminen vankilasta? Aikaistettu eläkesuunnitelma? Pitkään lupaillun matkan tarjoaminen LBTQ-kihlatulle?

Tiedätkö mikä tässä arvailemisessa on parasta/pahinta?

  • Vaihtoehtoja on miljoona ja voit rauhassa käyttää siihen loputtomasti työaikaasi.
  • Et koskaan saa tietää totuutta.

Yritys analysoida tapausta uudella CRYSTALCLEAR™-työkalulla ei sekään napannut.

  • Kiinnijääminen on tyhmää mutta niin monille käy. Monet ovat tyhmiä?
  • Tämä olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Ei kuitenkaan?
  • Voiko olosuhteita syyttää? Ei täysin. Edes vanhempia? Vaikealta tuntuu.

Olisin mieluusti itse kuulustellut Marttia. Olinhan rekrynnyt hänet ja koin, että vastuu siltä osin oli myös minun. Minähän tälle Troijan tamm… oriille olin talomme portin avannut. Mutta juuri siksi minua ei päästetty lähellekään häntä.

Ihme sääntökansallissosialismia ja äkkiväärää jyrkkäniskaisuutta!

Vt. toimari hoiti homman uskollisen torpedonsa, Sääntö- & sallimisosaston Teräsleuan kanssa. (Teräsleuka oli saanut nimensä sinivalaan kokoisesta ja –värisestä, excel-taulukonkin kestävästä leuasta.) Hyvin hoitivatkin, vartissa. Martti halusi ihan itse kertoa kaiken. Se on aina kivampi niin. Ei tarvitse kysellä, että kuka haluaa tunnustaa.

Luulisi, että siinä se, case closed, äm.. äijä pihalle, ja eikun kaikki maailman tapojen orjat yhtykää. Mutta ei. Seurasi vaihe kaksi: #syyllistenetsintä. Vt. toimari tuon itse sanoiksi virkki.

– MITEN VITUSSA KUKAAN EI HUOMANNUT MITÄÄN???

Valonheitin suuntaili kirkkainta valoaan kontrollereihin, kulunvalvontaan ja tietysti lähimpiin työkavereihin. Nämä yrittivät, synkät varjot taustallaan, ensin vakuuttaa syyttömyyttään. Tyhmät. Kaikki muut tiesivät jo tässä vaiheessa, että kyse oli yhtä vähän syyllisistä ja syyttömistä kuin Suurten Puhdistusten näytösoikeudenkäynneissä.

Tarkoitus oli saada ihmiset olemaan varuillaan seuraavat 10+ vuotta eikä viivyttelemään yhtään mistä tahansa poikkeavuuksista raportoimisessa. Siis kerralla kuntoon. Tietyllä tavalla johdonmukaista, järkevää ja siten energiaa säästävää. Ihan ok.

Illalla pidimme lähikapakassa yhden sortin läksiäisiä Martin ja muiden marttyyrien muistolle. Vaikka muisto olikin jo iltapäivällä kulkeutunut firman ovesta pahvilaatikossa Securitaksen saattelemana. Retropaikan kuluneen pöydän ääressä, viinipullon suuhun isketyn kynttilän viime loimussa siinä sanailtiin.

– Täällä ei toista tilaisuutta saa!

– Vain jos ansaitsee sen.

– Miksihän se teki sen?

– Jokainen ajattelee tulevaisuuttaan, mutta vain harvoilla riittää rohkeutta tehdä sitä.

– Rohkeutta päätyä Vantaalle?

– Viileämpää siellä kuin duunissa, man.

Miten nopeasti unohtuu ihminen, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Haikea tämäkin tapaus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 80

Bisnestarinoita 80

Uskis

Yrityksen perustajalla oli ensimmäisenä asiakkaina uskovaisia ihmisiä, joitakin hänen tätinsä tuttuja. Jotka eivät vain ole tajunneet kuolla.

Niinpä ne roikkuivat meidän listoilla, eikä kenelläkään ollut sydäntä lempata heitä sieltä. Sillä seurauksella, että kaikki viisi vielä elossa olevaa jäivät minun vastuulleni. Aika.

Kerran vuodessa teen kierroksen niiden luona, vanhoissa arvoasunnoissa Helsinki 10-12-14 alueella. Tiedät kyllä: korkeita huoneita, tsaarinaikaisia huonekaluja, isoja kristallikruunuja ja sitten se haju, joka syntyy lähestyvästä kuolemasta. Jota ei koskaan tule (koska kuolemaa ei ole?).

– No niin, no niin, peremmälle, nuori mies!

Iida Ådahl oli suosikkini. Monestakin syystä.

  • Hän oli alun perin piika, kurjista oloista. Sukunimensä hän sai mieheltään.
  • Hän keittää kaupungin parasta pannukahvia ja taikoo aina jostain hurmaavia leivoksia.
  • Hän on hc-uskovainen.

Tämä viimeinen vaatisi ehkä selittämistä, mutta en sitä tee. Mutta sen kai voin sanoa, että oloni oli käynnin jälkeen aina kuin musikalla, joka oli joutunyt ortodoksirippi-isänsä riepoteltavaksi. Varsinkin kun Iida alkoi lämmetä heti kun sain palttooni henkariin:

– Olet viheliäinen kuin lammas yksinäinen vieraassa luolassa!

Exactly.

Silmäilin Iidaa, joka konkkasi alle puolitoista metriä korkeana

keppinsä kanssa keittiön ja ruokasalin pöydän väliä, jonne hän oli kattanut kahvituksemme. Täysharmaa säkkärä tukka, aina tumma, paksusta kankaasta ommeltu ja lohduttoman vanhanaikainen kolttu päällä ja pieni risti kaulassa. Ei ollut syytä maallisilla asioilla koreilla.

Yritin kysellä,

oliko hän ollut tulokseen tyytyväinen ja olivat osingot olleet kohdallaan.

Iida katsoi minuun silmät viiruina kuin olisin yrittänyt vietellä hänen pikkutytärtään (72 v).

– Sillä mitä on ihmisellä kaikesta työstänsä ja sydämensä pyrkimisestä, jolla hän on vaivannut itsensä auringon alla?

Kyllä tällainen panee miettimään. Niin kuin omaa uraakin: antoiko tällainen työnteko eli auringon alla veivaaminen jotakin todellista sisältöä elämään? Olisiko kannattanut valita toisin? Jääkö työläisen käteen lopulta muuta kuin vastahaava? Mutta ei tässä iässä oikein repäistä – miltä sekin näyttäisi? Tai edes tuntuisi?

Olin palaamassa tuottoihin, kun Iida luki ajatuksiani.

– Aika rikki reväistä ja aika yhteen ommella. Aika vaieta ja aika puhua.

Mitäs siinä sitten. Kohotin kultareunuksisen, pitsinohuen kupin huulilleni ja vedin syvälle keuhkoihin tuota jumalaista kahvin tuoksua. Huimasi. Tässä oli sitä sisältöä elämään.

Sitä paitsi: mitä tässä riuhtomaan?

Iida oli maallisen keräilytalousvaiheensa ohittanut jo ajat sitten. Hän jos kuka tiesi jotakin kuoleman odotuksesta, mutta – kaikella on aikansa. Herralla oli tuntemattomat kvartaalinsa.

Lisäksi: mitä bisneksen tekemistä tämä olisi? Tämä vuotuinen kierros oli h2h, jonka loisteessa sain epäillä omaa osuuttani ihmisenä. Ja muutakin.

Yhtäkkiä Iida alkoi loilottaa täyttä keuhkoa:

Tuonen portti, matkan pää – siihenkö nyt tieni jää?

Matkamiesi, matkamiesi, taivaan Isä kaikki tiesi.

Ensimmäisellä kerralla olin pelästynyt tätä viimeistä pasuunaa siinä määrin, että olin kaatunut selälleni tuolissani. Miten noin pienestä ihmisestä voi lähteä katedraaliurkujen kokoinen ääni?

Mutta tiesitkö, että kaikkeen tottuu?

Jopa siihen, että elämä muistuttaa päivä päivältä enemmän elokuvaa Perillä kello kuusi? Kyllä vaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 79

Bisnestarinoita 79

Mummoni ja Marx

Maailmassa alkaa tapahtua. Tiedätkö nämä selvänäköisyyden hetket, kun tuntuu, että jossakin on jotakin eikä missään muualla ole mitään? Eli jokin perustavaa laatua oleva muuttuu. Ja sen hetken elämässään voi muistella Marxia: ”Kaikki mikä on pysyvää, haihtuu pois.”. Siinä saavat viimeisetkin porvarit osansa, jos heitä vielä on!

Marx, oi Marx, miksi käänsin sinulle takkini?

Vaan ei meillä kohta ole enää työläisiäkään. Tehtaissa on vain oppivia koneita, ofiseissa on toistaiseksi ihmisiä, mutta ei heillekään enää kerrota, mitä niiden pitäisi tehdä vaan he tietävät sen itse. Joskus kysyvät työkavereilta, että mitäs aattelet tästä. Ei enää selkeää alistavaa ylimystöä, vain epämääräistä tasa-arvoa!

Mummollani oli tapana päivitellä: ”Tämäkin minun piti vielä nähdä!” Kyllä on näinä päivinä mummoa ikävä.

Saimme risteilijän kokoisen jättidiilin

eli Suomen mahtavimpiin kuuluva yritys tilasi meiltä melko kattavan selvityksen & valmennuspaketin. Kaikki liikenevät voimavarat keskitettiin siihen. Ja jotta työ saataisiin tehtyä, jokainen sai oman tonttinsa epämääräisesti muodostettujen ryhmien sisällä. Eli käytännössä vapaat kädet.

Sen arvaa, että siinä heikkohermoisimmat painoivat jarrupolkimen lattiasta läpi siinä missä virmavarsat katosivat horisonttiin a la Fast & Furious.

Vt. toimari oli tämän kaiken keskellä yksin, sä ihminen. Siis tarkoitan eksyksissä.

– Kukaan ei tarvii mua!

– Ei niin, mut siit ei vaan pidä välittää.

– Sä oot niin… kannustava!!

Kyllä itse itsensä nurkkaan maalaa, kun on tuollainen sarkastinen kaiken aikaa.

No love no gain, vai miten se menee?

Onneksi saatoin luottaa ikiaikaiseen työtoveriini, joka oli nähnyt & kestänyt kanssani kaikki myrskyt ja mylväykset ja koukkuselän suortumiset. Rakas kasvinkumppanini, jonka maripaita repsotti ja kravatissa oli tahroja sinapista ja ruskeasta kastikkeesta. Koska meillä oli ihan omat projektit ja koska etätyöt oli enemmän kuin sallittuja kaikille, jotka eivät olleet asiakkaan luona, löysimme toisemme kantapöydästämme.

– Että mitenkä?

Niin hieno tapa sanoa mitä tahansa! Myös avata keskustelu.

– Sitenkä, että minkälaisella saralla viikatetta heilutat?

– No aeka helepolla! Pittee vuan kahtoo, että asiakkeihe tyttölöeset suavat ekselinsä tehokäyttöön ja suahaan sieltä oikeet mittaristot tuota dattoo arvioitsemuan… Että mitenkä sinä sitten?

– Pitää ylin johdon tyytyväisenä eli rauhoitella niitä, kun pelkäävät että konsulttiarmeija kusettaa niitä. Ja sehän on meidän homma. Ei siis mitään uutta, nähty moneen kertaan 80-, 90-, 00- ja 10-luvuilla.

– Oot sie vuan aeka kettu!

– Sillekö otetaan?

Kilistimme mutta huomasin, että kyllä tämä iso muutos minua jostakin söi. Vaan mistä.

– Mitäs aattelet, mihin tämä maailma on menossa?

– Hyvveen suuntaan, hyvveen suuntaan! Lissee vappautta ja myö suahaan tehä tätä tuunia ihan kuule suappaat jalasa hautoon asti, kuule.

– Sori, mut nyt on sun horinat liikaa mulleki.

– Sie et kato ymmärä. Meiän kaltaset selviytyjät puhuvat ihtensä sissään mihinkä vaan ja ossoovat ottoo ne tärkeimmät hommelit. Ne on ne työläeset ja mummot, jotka tässä koville joutuu.

– Eli Marx oli oikeassa?

– No eiii, eiii… Semmone peräkammarin poeka ei tiijä mistää mittään!

Ajattelin mummoa, joka aina jaksoi ihmetellä sitä, miten joku pääsi kuuhun asti, ja teki samalla maailman parasta suklaakiisseliä. Ei kukaan tee enää sellaista. Haikeuden läpi puski lämmin ja suklainen olo.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 78

Bisnestarinoita 78

Hikisiä hommia

Huomaan, että olen nykyisin aika usein aika turhautunut. Enkä syyttä. Koska elämä on vienyt minut siihen pisteeseen, että MINÄ NÄEN enkä silti osaa toimia.

Minä sinisessä kauluspaidassani, vanhoissa mutta hyvissä Zegnan mustissa housuissa ja punaisissa Brothersin sukissa, joita verhoavat valkoiset Puman lenkkarit. Olisi tämän voinut yhdistellä toisinkin mutta olen jotenkin luovuttanut. Sen näkee joskus myös peilistä.

Ongelma: ei pitäisi tietää paremmasta, koskaan.

Että jossakin on elävä elämä ja minä istun neukkarissa näiden tyyppien kanssa. Ei se voi hyvältä tuntua, eikä tunnu. Ei tämän pitäisi mennä näin.

Neukkari kuten miljoonat kaltaisensa: sirisevää loisteputkea, ovaaliin pyrkivää tammiviilupöytää, johon on upotettu pistorasioita ja johtoja sekä kaiken kruunaavia, peräpukamia aiheuttavia, kulmikkaita kokoustuoleja. Neukkarin seinälle on ilmestynyt uusi huoneentaulu, jota katselin ylitoiveikkaana.

Power corrupts.

PowerPoint corrupts absolutely.

Kalusteita kauheampia ovat paikalle kasaantuneet ihmiset. En minä eivätkä hekään tiedä, miksi he oikeastaan ovat täällä. Sen tuolla puolen siis, että tämä on heidän työtään. Kun digitalisaatio tässä yhtenä päivänä ulkoistaa heidät, se voi olla heidän paras päivänsä sen jälkeen, kun he voittivat kerran elämässään sen ilmaisen matkan Pariisiin.

Oletko huomannut, että usein aloittaa se, joka rakastaa esitelmöidä ja kuunnella omaa ääntään?

Hänellä voi olla yllään ruskea vakosamettitakki, jossa on paikat kyynärpäitten kohdalla tai 30 vuotta samaa huulipunaa. Mutta ei se välttämätöntä ole.

– Näiden ajatusten pohjalta meidän on mentävä vasten ajan henkeä ja segmentoida paremmin markkinointimme. Ihmisten pelot ja kyvyttömyys ohjaavat paitsi työpaikalla tapahtuvaa myös ostopäätöksiä. Meidän on päästävä näiden pelkojen taakse!

Hiljaisuus. Kuka tuohon tarttuisi ja mihin siinä? Ja: miksi? Hiljaisuus syvenee painostavaksi ja kohta se olisi jäätynyt kuolema.

Siihen ei olla vielä päästy,

koska aina jonkun hermot pettävät. Kaikkien hyväksi.

– Arvot, niin, arvot! Kun osaamme viestittää ostajalle selkeästi, miksi me teemme mitä teemme, ostaja ostaa. Tämä on niin totta todeksi tehtynä!

Kun toisiaan seuraavat monologit muuttavat aina aihetta, keskustelu saa tunnin palaverissa keskimäärin 38 kertaa yllättävän käänteen. (Packard & Bilodeau, 2015)

– Tuo on hyvä! Se, mikä vahvistaisi meidän ja asiakkaiden synergiaa, olisi tietenkin arvojen kartoitus.

– Eikö tuota tehty viimeksi syyskuussa?

– Ei, nyt tarkoitus on nousta seuraavalla levelille. Tilaamme ukrainan pojilta appin, joka kartoittaa ihmisten arvoja. Ja sitten me suuntaamme kauppaa intensiivisesti niille, joiden arvot mätsäävät meidän arvojen kanssa.

– Niin! Tai sitten kehitämme arvojen Tinderin…

– Tarkoitat varmaan TinderIn:in – siis b2b puolella?

– Joo, tietysti, siis bisnesdeittisovelluksen, jossa voi suoraan tehdä asiakkaiden kanssa treffejä, heimoutua ja luoda aivan uutta synkronisitisyyttä.

– Siis kuka tuota suostuu käyttämään? What’s in it for me?

Pardon my russian mut nää jutut menee sulta aika ohi. Avaa vaik kerran vuodessa toi talouselämä.fi tai ReWoW:n Fb-saitti. Mitäs sanot, vuosi 2017 vai 1986?

Tästäkö se riemu ratkesi?

Niin: viikko Brasilian kartan kokoisia riitoja, pari kymppiä konsulttipalkkioita sisäisten ristiriitojen ratkaisemiseen ja yt-varoitus. Kyllä kannatti?

Vaan kuka olisi uskonut, että vuoden 2018 bisnesappi keksittiin juuri tässä nuhjuisessa, kaikenlaista epämääräistä elämää, kuten hätäisiä panoja ja hikisiä powerpointhöyliä nähneessä neukkarissa. Mutta sellaista se on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty