Manhattan-projekti

Vt. toimari kutsui minut kynttiläillalliselle kaupungin viileimpään ravintolaan. Kuka tahansa muu naisoletettu olisi tehnyt saman, ja olisin alkanut epäillä/kuvitella mitä tahansa. Hänen tapauksessaan en.

Sitä paitsi hän paljasti jo etukäteen, että tässä juhlittiin vuosipäivää. En ole tyhmä enkä arvailija, joten tiesin heti, mistä on kyse.

Tasan viisi vuotta sitten me teimme sen, avasimme Manhattanin toimistomme.

Kutsuimme suunnitelmaamme Manhattan-projektiksi, koska se oli huippusalainen ja halusimme yllättää kaikki. Myönnän, että idea

• oli minun
• ei ollut omaperäinen
• -lla oli ennalta arvaamattoman kauaskantoisia vaikutuksia (? horinaa…)

Vedin päälle parempaa seppälää ja astelin sisään kaupungin kuumimpaan ravintolaan kuin olisin ollut sen osakas (ja muistaakseni olen yhä). Tajusin kolmen kuukauden varausjonon tarkoittavan joko sitä että vt.

• oli plännännyt tämän todella hyvissä ajoin tai
• ajoi jonon ohi lennokilla.

Siellä hän istui, parhaassa pöydässä ja kyntteliköt loistivat.

Pukeutuneena aika uskomattomaan punaiseen luomukseen, selästäkin vesirajaan asti auki. Suutelin häntä kädelle ja nauroimme. Tämä olisi voinut olla hyvä ilta. Vt. avasi pelin niin kuin aina.

– No, milläs mielellä?

– Hyvällä mielellä, ofisikin vielä paikoillaan ja luvut näyttävät hyviltä.

– Niinpä.

Vt. kehräsi.

Se herätti minun epäilykseni. Jälkeenpäin olen yrittänyt rekonstruoida iltaa siinä valossa, että mikä oli minun osuuteni lopputuloksessa mutta vaikeaa on. Oliko vt:n tarkoitus iskeä joka tapauksessa vai oliko se vain vastaus minun vainoharhaiseen reaktiooni. Emme saa koskaan tietää.

– Mitäs itse ajattelet, näin vuosien vierittyä?

Olen varma, että äänensävyni oli neutraali. Ainakin pyrin siihen. Luuliko hän, että viittasin hänen ikääntymiseensä? Ehkä.

– No ei se helppoa ole, markkinat ja kaikki.

Siemailin vähän turhan hätäisesti viiniä – joka oli erinomaista – koska en enää tiennyt, puhuiko hän itsestään vai ofisista meren takana, miesmarkkinoista vai New Yorkin pörssistä. Rentoudu & relaa, kehotin itseäni, juokset kohta kuuhun. Sitten keksin jotakin pelastavaa.

– Tiedätkö muuten, että kun haastattelin uutta henkilökuntaa sinne, päivän hauskin tapaus oli tyhmä amerikkalainen, joka luuli Manhattan-projektia kaksoistornien rakennushankkeeksi.

– No mikä se sitten on?

Tiedätkö, että

• Olla tyhmän ihmisen seurassa on piinallista.
• Osoittaa, vaikka vahingossa, toisen olevan paitsi tyhmä myös yleissivistymätön on sietämätöntä.

Yritin vielä luovia pois.

– Se on sellainen vanha sodanaikainen juttu… Olisi voinut luulla, että kaikki jenkit ovat siitä kuulleet.

Vt. ei tietenkään niellyt selitystäni. Niin tyhmä ei hänkään ollut.

Sen sijaan hän uskoi pahimpaan kuten minäkin. Sellaisia työ oli meistä tehnyt.

Ja kuten enoni opetti minua: kun täysi betonikottikärry lähtee kaatumaan, se kaatuu etkä voi mitään. Odotin iskua ja se tuli.

– Tiedätkö, että olet täys paska?

Tiedän, mutta ketä se auttaa? Lisäksi: egoni on millisekunnissa toimintavalmiina tuhoamaan kaikki. Punnitsin mielessäni kolmea vaihtoehtoa

– No mitäs, onko taas kuukautiset?

– Miltä se tuntuu, kun viini kypsymisen sijasta muuttuu etikaksi?

– Kutsutko sitä vielä elämäksi, kun delta-uroksetkin lakkaavat kiinnostumasta?

Pahaltahan se kuulostaa (mihin vaihtoehtoon itse olisit päätynyt?!) mutta

• Selvästi minua oli provosoitu.
• Ei tällaista soppaa kukaan yksin keitä.
• Olisi vt:kin voinut edes yrittää sovinnolla.
• Miksi hän oli tuollainen vittu?
• Hän sai minustakin aina vaan sen huonoimman esiin.
• Minä se tässä uhri olin!

Ennen kuin päätin potkaista pöydän vt:n silmille ja sitten hypätä korkealla loikalla takomaan hänen naamansa Norjan rannikon näköiseksi, katselin hitaasti ympärilleni. Paikka näytti kämäseltä, viinilasitkin kuin kierrätyskeskuksesta ja viini maistui aamupissalta.

Pommi alle ja välittömästi! Oi Oppenheimer, missä olet kun sinua eniten tarvittaisiin?