Bisnestarinoita 112

Bisnestarinoita 112

112

Puhutaan paljon&innolla parviälystä, viisauden kertymästä ja kollektiivisesta järjenäänestä. Yhtä hyvin voisi puhua tyhmyyden tiivistymisestä ja siitä, miten aivokuori railona aukeaa.
En minä lämpimikseni näitä puhu vaan yritän johdatella sinua kestämään seuraavaa tarinaa, joka on karu totuus yrityksestä luoda eri organisaatioiden välille ekosysteemiä keski-ikäisten äijien viisastelukerhossa. Tarkoitus oli siis hakea ”vahvoja synergiaetuja” otsikolla

Mikä pitää organisaatioissa yllä vallitsevaa ajattelutapaa?

–    Kulttuuri. Se popsii strategioita aamiaiseksi, lounaalla ja päivällisellä. Ja röyhtäisee päälle.
–    Mittarit syövät kulttuurin aamupalaksi.
–    Uskomukset strategisesta kilpailukyvystä ja omaksutusta doktriinista.
–    Jos ihminen on vakuuttunut, että ABC on voittava resepti, on sen muuttaminen ulkopuolelta tuputtamalla ABF:ksi vaikeaa.
Olin ehdottanut useita kehityshankkeita mutta ei kultakimpalettakaan haluta ottaa vastaan vaikka tyrkyttää. Aina löytyy keskilihavaa vaikeampi äijänkutale tai case joka todistaa vastaan:
–    Slackia vastaan head to head on mission impossible.
Eli yhden silmäpuolen strategialla mennään. Suoraan umpikujaan ja siellä juostaan seinään. Hyvin outoa. Kertoo vain siitä, että ulkopuolelta tuleviin ehdotuksiin ja näkemyksiin suhtaudutaan negatiivisesti. (oikeastaan paljosta muustakin mutta tämä on perheblogi)
–    Valitun suunnan muutos on aina riski. Olisiko tiettyä fiksattua visiota tärkeämpää luoda ketterä kulttuuri, joka voi reagoida tarvittaessa proaktiivisesti?
–    Jos konsultti tulee ulkopuolelta saarnaamaan oman firman agendaa oman firman kalvoilla, muutosta ei varmasti tapahdu. Muutos pitää lähteä (ja omistaa) sisältä käsin. Tästä lisää torstain Digitalist-eventissä.
–    Ketteryyden ja kokeilukulttuurin toteuttaminen on tärkeää. Ketteryyden aste, kokeilujen määrä ja nopeus riippuvat toimialasta. Uuden tuotteen kehitys maksaa aina. Tuotantolinjan rakentaminen maksaa paljon. Palvelubisneksen variointi taas vähemmän.
–    Loggeri oli aika kallis tuon ympäristöspeksin takia. Eniramin akvisitio 20 vuotta myöhemmin on luonnollinen jatkumo.
–    Alhaiset katteet kovan kilpailun takia saa excel-miehet karttamaan kuluja. Ja ”uudistuminen” on heille potentiaalinen iso kuluerä. Tuotantokeskeinen strategia ja tuotekehitysprogrammien insentiivit johtivat omalta osaltaan jämähtämiseen.
–    Jos joku kuitenkin esittää jotain muutoksia, ihminen on sen verran turvanhakuinen otus, että jos ei nyt huomenna ole kaikille tulossa kenkää, niin aina löytyy sitten joku, jolla on riittävästi natsoja kaulassa että voi jarruttaa tai jopa estää muutoksen.

He puhuivat itsestään, mutta koska kaikki pelkäsivät, puhuttiin muista.

Miten tämä voisi olla tie parempaan? Tai ylipäätään mihinkään? Tai edes tie, koska selvästi ryömimme rämeellä.
– Itse uskon että semmoinen croodit-hetki on tulossa maailmanlaajuisesti. Nyt ollaan niin suurten muutoksien edessä niin kulttuurissa kuin teknologian suhteen, että pitää niellä niitä isompia paloja jos haluaa pysyä pelissä mukana. Luulen että mitä suurempi ja vanhempi organisaatio, sen harvempi heistä selviää. Kuin jatkuva pieni burnout muuttaa valtavasti tapaa ajatella ja kykyä toimia.

–    Kuka halusi syntyessään olla osa ongelmaa? Evoluutio ei toimi niin että kaikki selviää!

–    Ton päälle kun lisätään ryhmädynamiikka ja politiikka, niin saadaan erilaisilla egoilla varustettuja ihmisiä varmistamaan oma asemansa organisaatiohierarkian huipulla. Mitä isompi organisaatio, sitä enemmän työnteko sisältää politikointia.
Tajusivatko he itse, millaisia poliitikkoja heistä oli tullut? Ei kyllä. Koska heidän ei ole pakko.
–    ”Miten pääsit ylenemään pörssiyhtiön johtoryhmään?” ”No kato kokoomusnuorten järjestökokemus ja subjektiivisen edun tavoittelu politikoinnilla ja tyhjillä megaluokan lupauksilla on niinku mun parasta osaamista.”
–    Aika surullista, mutta tietyllä tavalla totta.
Ensimmäinen joka jotenkin reagoi toisen puheeseen. Onneksi meidän aurinkoenergian kaltaista lähdettä tavoitteleva kokoontumisajo oli nyt maaliviivalla. Ja ainakin minä olin surullinen meistä vanhoista konkelojohtajista ja esihistoriamiehistä. Minut toisaalta erotti heistä eli pelasti se, että olin vain harmaa eminenssi. Eli turhake, joka oli tehnyt itsensä puhumalla elintärkeäksi.
Auttaisiko jos soittaisi hätänumeroon? Vastaisiko kukaan todelliseen hätääni?
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 82

Bisnestarinoita 82

Manhattan-projekti

Vt. toimari kutsui minut kynttiläillalliselle kaupungin viileimpään ravintolaan. Kuka tahansa muu naisoletettu olisi tehnyt saman, ja olisin alkanut epäillä/kuvitella mitä tahansa. Hänen tapauksessaan en.

Sitä paitsi hän paljasti jo etukäteen, että tässä juhlittiin vuosipäivää. En ole tyhmä enkä arvailija, joten tiesin heti, mistä on kyse.

Tasan viisi vuotta sitten me teimme sen, avasimme Manhattanin toimistomme.

Kutsuimme suunnitelmaamme Manhattan-projektiksi, koska se oli huippusalainen ja halusimme yllättää kaikki. Myönnän, että idea

  • oli minun
  • ei ollut omaperäinen
  • -lla oli ennalta arvaamattoman kauaskantoisia vaikutuksia (? horinaa…)

Vedin päälle parempaa seppälää ja astelin sisään kaupungin kuumimpaan ravintolaan kuin olisin ollut sen osakas (ja muistaakseni olen yhä). Tajusin kolmen kuukauden varausjonon tarkoittavan joko sitä että vt.

  • oli plännännyt tämän todella hyvissä ajoin tai
  • ajoi jonon ohi lennokilla.

Siellä hän istui, parhaassa pöydässä ja kyntteliköt loistivat.

Pukeutuneena aika uskomattomaan punaiseen luomukseen, selästäkin vesirajaan asti auki. Suutelin häntä kädelle ja nauroimme. Tämä olisi voinut olla hyvä ilta. Vt. avasi pelin niin kuin aina.

– No, milläs mielellä?

– Hyvällä mielellä, ofisikin vielä paikoillaan ja luvut näyttävät hyviltä.

– Niinpä.

Vt. kehräsi.

Se herätti minun epäilykseni. Jälkeenpäin olen yrittänyt rekonstruoida iltaa siinä valossa, että mikä oli minun osuuteni lopputuloksessa mutta vaikeaa on. Oliko vt:n tarkoitus iskeä joka tapauksessa vai oliko se vain vastaus minun vainoharhaiseen reaktiooni. Emme saa koskaan tietää.

– Mitäs itse ajattelet, näin vuosien vierittyä?

Olen varma, että äänensävyni oli neutraali. Ainakin pyrin siihen. Luuliko hän, että viittasin hänen ikääntymiseensä? Ehkä.

– No ei se helppoa ole, markkinat ja kaikki.

Siemailin vähän turhan hätäisesti viiniä – joka oli erinomaista – koska en enää tiennyt, puhuiko hän itsestään vai ofisista meren takana, miesmarkkinoista vai New Yorkin pörssistä. Rentoudu & relaa, kehotin itseäni, juokset kohta kuuhun. Sitten keksin jotakin pelastavaa.

– Tiedätkö muuten, että kun haastattelin uutta henkilökuntaa sinne, päivän hauskin tapaus oli tyhmä amerikkalainen, joka luuli Manhattan-projektia kaksoistornien rakennushankkeeksi.

– No mikä se sitten on?

Tiedätkö, että

  • Olla tyhmän ihmisen seurassa on piinallista.
  • Osoittaa, vaikka vahingossa, toisen olevan paitsi tyhmä myös yleissivistymätön on sietämätöntä.

Yritin vielä luovia pois.

– Se on sellainen vanha sodanaikainen juttu… Olisi voinut luulla, että kaikki jenkit ovat siitä kuulleet.

Vt. ei tietenkään niellyt selitystäni. Niin tyhmä ei hänkään ollut.

Sen sijaan hän uskoi pahimpaan kuten minäkin. Sellaisia työ oli meistä tehnyt.

Ja kuten enoni opetti minua: kun täysi betonikottikärry lähtee kaatumaan, se kaatuu etkä voi mitään. Odotin iskua ja se tuli.

– Tiedätkö, että olet täys paska?

Tiedän, mutta ketä se auttaa? Lisäksi: egoni on millisekunnissa toimintavalmiina tuhoamaan kaikki. Punnitsin mielessäni kolmea vaihtoehtoa

– No mitäs, onko taas kuukautiset?

– Miltä se tuntuu, kun viini kypsymisen sijasta muuttuu etikaksi?

– Kutsutko sitä vielä elämäksi, kun delta-uroksetkin lakkaavat kiinnostumasta?

Pahaltahan se kuulostaa (mihin vaihtoehtoon itse olisit päätynyt?!) mutta

  • Selvästi minua oli provosoitu.
  • Ei tällaista soppaa kukaan yksin keitä.
  • Olisi vt:kin voinut edes yrittää sovinnolla.
  • Miksi hän oli tuollainen vittu?
  • Hän sai minustakin aina vaan sen huonoimman esiin.
  • Minä se tässä uhri olin!

Ennen kuin päätin potkaista pöydän vt:n silmille ja sitten hypätä korkealla loikalla takomaan hänen naamansa Norjan rannikon näköiseksi, katselin hitaasti ympärilleni. Paikka näytti kämäseltä, viinilasitkin kuin kierrätyskeskuksesta ja viini maistui aamupissalta.

Pommi alle ja välittömästi! Oi Oppenheimer, missä olet kun sinua eniten tarvittaisiin?