Bisnestarinoita 189

Hyvin huomaavaista

Oletko koskaan puraissut banaania niin, että siitä on irronnut kaksi kertaa suurempi pala kuin toivoit? Hetkeen et tiedä, mitä sillä lopulla tekisit. Tungetko vaan kaiken kuitenkin suuhusi? Puraisetko sen kahtia ja yrität saada loput pysymään entisellä paikallaan vai otatko sen sormiesi väliin kunnes olet saanut syötyä suusi tyhjäksi ja syöt vasta sitten loput?

Suurin osa ihmisistä ei uhraisi hetkeäkään tällaiseen, mieluummin vaikka heittäisi ylimääräisen banaanin palan pois. Ja sitten olen minä, joka jää arpomaan tällaista.

Häpeän olla tällainen.

Ja koska en missään tapauksessa halua kenenkään tietävän, että olen tällainen, salailen asiaa, mikä vie energiani. Samanaikaisesti brändini on selkeä kuin keskikesäinen kurkku. Siinäkin on jotain ihmeellistä, varsinkin kaiken edellä sanotun jälkeen.

Ei meillä turhaan ole tapoja, joilla huomioimme toisiamme. Ja sitten on ihmisiä, jotka eivät välitä vähääkään.

He tulivat vartin myöhässä tapaamiseen, hyvä kun eivät käsi kädessä.

Olivat selvästi panneet juuri. Ihmisestä lähtee sellainen hehku, ainakin jos siinä on ollut edes jotain.

Minua suututti niin, että olisin voinut kaataa neukkarin pöydän heidän syliinsä. Miksi?

Siksikö että he veivät kallista aikaani?
Siksikö että heillä oli seksiä ja minulla ei?
Siksikö että heillä ylipäätään oli elämässä jotakin ja minulla ei?

Vaikea tietää. Jos kaikki on totta?

Yhtäkkiä oivalsin, että tällainen adrenaliinisuihku korvaa energiamenetykseni. Vaikka rakkaus on kai aika hyvä juttu, viha on niin nopea ja tehokas, että sillä saa hyvin tuloksia aikaiseksi. Viha on bisneksen kunkku.

Ja minä sanon: pankaa vaan, ei se minua haittaa. Päinvastoin.

Sitten päästiin palaverin asiaan: kehittämiseen.

-Eli te haluatte laajentaa yritystänne, jossa teillä on tällä hetkellä 30 työntekijää teidän kahden lisäksi, onko tämä näin?

-Kyllä.

-Ja tarvitsette apua uuden strategian tekemiseen, niinhän?

-Kyllä.

-Mikä saa teidät uskomaan yritykseenne?

-Meillä on erittäin hyvä tuote, ihmiset rakastavat sitä eikä meillä ole markkinointibudjettia ollenkaan. Tämä lentää.

Mieleeni tuli kantrirenkutus jostain leffasta

Funny how falling feels like flying – for a little while.

Tiesin jo tässä vaiheessa, että epäilykseni osoittautuisivat oikeiksi.

Miksi nainen vaikenisi ja antaisi vain miehen puhua, jos kaikki olisi hyvin?

Koska nainen vaietkoon bisnesneuvotteluissa?
Koska heidän suhteessaan mies edustaa ja nainen tekee kaiken ajatustyön?
Koska heidän keskinäiset asenteensa ovat 50-luvulta?

Vai:

Koska heidän bisneksellään ei ole tulevaisuutta?

Minusta olisi voinut tulla dekkari. Mutta koska

Ne saavat huonoa liksaa.
Populaarikulttuuri on liioitellut heidän työnsä hohdokkuutta. (Todellisuudessa heidän hommansa on vielä tylsempää kuin peruskonsultin.)
Olen liian hyvä jo tähänkin työhön. Nauraisin ja itkisin vain päivät pitkät, jos joutuisin vielä nykyistä enemmän kaivelemaan ihmisten motiiveja.

on minunkin parempi pysyä hyväksi havaitsemallani uralla.

Eli mitä tehdä näiden kahden bisnesvauvan kanssa: Sanoako suoraan, miten asiat ovat, ja saada rehellisyydestä palkinnoksi ikuisen asiakassuhteen? Vai venkoillako, jotta tekisi edes jonkinlaisen tilin? Ollako sanomatta mitään ja olla avoin kuin runoilija kaiken loppuessa?

Siinä vaihtoehdot, toisissa enemmän poweria kuin pointtia. Koska bisnes on mahdollisuuksien ja mahdollisten koomapotilaiden taidetta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 188

Kallio & pyöriä

Unet ovat sitä mitä haluat nähdä. Jos osaat niitä lukea, voit aistia niissä heikkoutesi. Kyllä, ne ovat illusioita, hämäyksiä. Katsovat, lähdetkö mukaan.

Eli samaa, mitä me teemme täällä ”farmilla” päivittäin. Myös toistemme kanssa, mutta tietysti ensisijassa asiakkaiden.

Aika hirveää oikeastaan, miten helposti ihmiset harhautuvat aivan kuin omaa tahtoa ei olisi yhtään. Tänään ei taas tuuli tiedä, minne se vie… En usko, että kukaan halusi tätä. Mutta en kyllä tiedä.

-Älä odota mitään. Vain niin voit saada haluamasi.

-Tiedän. Yhtä vähän kuin olen yhtä kuin ruumiini.

Ne yrittivät kouluttaa minua aluksi. Kunnes huomasivat, että olisin joutunut kouluttamaan heitä.

Minua eivät Coelhot kouluta!

(Ja lisäsin vielä, että olen susi enkä teidän koiraksenne suostu ikinä! Mutta tätä ei ehkä kannata mainita tässä.)

Opin parhaiten yksin ja rauhassa. Sen me opimme puolin ja toisin tässä vuosien aikana.

Vaikka elämä on suurimmaksi osaksi toistamista, usein viikosta toiseen, välillä päästään asiaan eli oppimiseen eli siihen, miksi me oikeastaan olemme täällä. Sillä lähettiläät eivät lue toisten ihmisten mieliä ja omiaankin tavallisesti rajoitetusti. Se on kuin sadusta, joka ei toteutunut, koska emme ansainneet sitä.

Istuimme tiiviissä täsmäkoulutuksessa: Viivi, Jorma ja minä.

(Ja meidän toimistokoira Sievä kuorsasi välillä äänekkäästi pöydän alla.)

– Empaattinen tarkkuus edellyttää kolmea asiaa:

Tarkkaavaisuutta, läsnäoloa. Välillä sellaista kuin ensisuudelma, välillä kuin joku tunkisi jotakin kynsiesi alle.
Motivaatiota ja halua ymmärtää. Oikea motivaatio nousee syvyyksistä, halu on sen edessä heinänkorsia.
Relevanttia aiempaa kokemusta asiasta. Sen avulla näkee tulevaisuuteen ja joskus myös sivuilleen.

Kouluttaja, jonka nimen unohdin saman tien kun hän hymyili sen minulle, piti merkitsevän tauon ja pyyhkäisi vasemmalla kädellään jonkun olemattoman pölynöyhdän jakkunsa kauluksesta ja piti oikeassa kädessään sinistä valkotaulutussiaan.

Olin kahden viimeisen viikon aikana huomannut, että vasenkätiset ihmiset herättivät minussa etäisen eroottisen tunteen, jonka alkuperää en onnistunut yrityksistäni huolimatta kaivamaan esiin. Siinä oli vain jotakin.

Mutta sitten hän jatkoi:

-Huomio kiinnittyy luontaisesti sanaan tarkkuus: miten me voimme oikeasti olla niin tarkkoja ja täsmällisiä empatiassamme, että se johtaa moninaisten mutta varmojen vaiheitten jälkeen selvään kilpailuetuun? Tätä haluaisin teidän hetken aikaa pohtivan.

Ja mehän pohdimme! Viivi oli hyvä kekkaamaan, Jorma sanoittamaan ja minä improvisoimaan.

Aina me jotain opimme, vaikka aika höttöä tämä oli.

Mihin unohtuivat lapsena tallentuneet isoäidin sanat ikonin ääressä? Siis se kaikki, mistä myöhemmin kasvoi koko myötätunnon perusta?

Nämä ovat tärkeitä asioita, tietäähän sen, merkityksellisiä. Elämässä on niin paljon asioita, jotka eivät tunnu missään.

Työ on vain yksi niistä.

Joidenkin mielestä ei pitäisikään tuntua. Ja jopa: parempi niin.

Näin minäkin oikeastaan ajattelen. Sanoisiko joku jo, että olen masentunut?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 187

Vaalea hahmo pimeydessä

Luulin, ettei tässä mitään. Ihan normaali päivä. Ihmiset ovat ihmisiä. Räkänokista tulee miehiä. Itsepresentaatio on arkea.

Miksi luulo ei ole hyvä asia? Koska luuloihin liimaudutaan ihan liikaa ja koska niistä huomataan vain ne, jotka vahvistavat itse itseään.

Tällainen eklektismi on samalla seuraus ja syy siihen, että näin käy ja tämä vahvistuu. Tämä ei vie parempaan maailmaan, se on selvä. Olisi päästävä tiloihin, joissa asiat vetävät toisiaan puoleensa. Nyt ne vain karkottavat, työntävät pois ja ennen pitkää kaikki on mennyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, millaista olisi tehdä rehellistä työtä.

Ja sitten töiden jälkeen mennä kotiin, väsyneenä ja tyytyväisenä.

Tämä ei vie mihinkään. Mutta minä yritän kovasti. Ja sitten on vaihtoehto:

Hellitä poismenneen haamusta ja jatka elämän ylistystä.
Älä yritä olla oma itsesi vaan ole.
Jos kaipaat elämässäsi jotakin, keskity siihen.

Heti tuli parempi olo!

Tosin jäin miettimään, onko minun antauduttava kohtaloni vietäväksi vai uskoako vain, että elämä koostuu heikoista tai vaarallisista sattumuksista.

En valita ympäristöstä, mutta kyllä näillä (itse valitsemillani) olosuhteilla on vaikutusta. Se, että minut valtaa niin usein kuristava tunne, johtuu siitä, ettei täällä ole tilaa todelliselle kehitykselle, tuhoutumiselle tai luomiselle.

Suurelle ja ennen kaikkea moraaliselle enemmistölle se näyttää sopivan mainiosti, mutta ei minulle, sillä sisälläni on niin paljon muuta. Ja halusin tilaa sille, että se tulisi/pääsisi ulos.

Alussa työ vietteli minut, sitten se vähitellen muovasi minua ja lopulta muutti minut niin että turmelluin ja käännyin väärään uskoon.

Kaikki olisi paremmin, jos en tietäisi tätä. Ellen näkisi hetkittäin tämän kauhistuttavan totuuden taakse, elämän hajoamiseen ja vajetilaan. Vaikka tämä on subjektivismia, siinä on samalla historiallista moniaikaisuutta, mikä tekee asiasta moninkertaisesti pahemman. Kaikessa loistaa potentiaalinen kauneus, mutta se ei loista esiin. Kerros kerrokselta enemmän ihmisen elämää.

Aamulla tajusin, että mieleni on kuin suudelma otsalle, avoin ja epäitsekäs. Tai niin haluaisin, että se olisi. Kun on käytännössä koko aikuiselämänsä surffaillut rahojensa keskellä, elämästä tulee makea ja myrkyllinen. (Tosin olin ylikomisaarion kanssa samaa mieltä siitä, että seteliraha on maailmassa parasta: se ei kaipaa ruokkimista, ei vie paljon tilaa, mahtuu aina taskuun ja jos se pudottaa, ei mene rikki.)

Siksi uskoin itsekin, että olen viallinen. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Jotenkin näiden asioiden kohtaaminen mieleni muutenkin herkässä kudelmassa oli minulle liikaa. Mieleni herpaantui ja joutui omaan fantastiseen maailmaansa. Siellä se sekaantui johonkin vanhaan kiinalaiseen runoon, jonka kautta se peilasi tätä ofisia:

Tämä kukoistava ihme.

Sen huokutteleva energia kutsuu sinua jäämään ja antautumaan.

Ihmisten kasvot ovat vaaleat mutta sydän on samea.

Ja tämän bisnestradition nykyaikainen modifikaatio voisi olla vaikka se, että kulunvalvonta petti, rotat alkoivat pesiytyä (vai periytyä?) eikä kenenkään elämä enää ollut samaa.

Siksi menneiden vääryyksien hyvittäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 186

Liian paljon liian varhain

Vain pienesti ajattelevat uskovat, että on olemassa huippu. Taso, johon tähdätä.

Ei se ole niin. Minäkin pääsin huipulle melko heti. Vain saadakseni tietää, ettei sellaista ole. Ja että elämä on täynnä (juuri tällaisia) paradokseja, joiden sietämiseen kuluu suunnattomasti energiaa. Omaa energiaa, josta maksaa kalliisti.

Ehkä elämässä ei pitäisikään kysyä, kuka minä olen vaan keitä muut ovat.

Sillä ovet johtavat toisille oville ja joet virtaavat toisiin jokiin. Myös silloin kun joet virtaavat väärään suuntaan.

Välillä minusta tuntuu kuin makaisin puolet valveillaoloajasta kuumeisena sängyssä, otsa hiessä ja kädet kylminä. Tämä saattaa olla osuva kuva tämän päivän työelämästä. Ei täydellinen mutta osuva.

(Yksittäistapauksista ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta screw dat.)

Olin eksynyt ja tuntui kuin kaikki unelmani olivat kuolleet. Mutta se on sellaista. Kuka näitä laskee ja kuka niistä välittää?

Ehkä kyse onkin tällä kertaa siitä, kuka (todella) on toisella puolella pöytää.

Tämä ei auta yhtään eikä vie mihinkään. Ehkä palaan täältä wc:stä takaisin neukkariin. (Nousee, kävelee käytävän toiselle puolelle neukkariin ja yrittää istuutua huomaamatta siihen samaan tuoliin, josta poistui kaksi minuuttia aiemmin.)

-Opimme eniten siitä, mitä ne EIVÄT kerro meille.

Minulle tuli tästä lauseesta etäisesti sellainen tunne, että oltiin asian äärellä. Varsinkin, kun sen sanoi tuo nuori ihminen ironisessa slipoverissaan, sillä hänen elämänkokemuksensa ei vielä ollut voinut paljastaa hänelle totuutta. Sen sijaan hän vain tiesi sen. Sellainen on aina kiinnostavaa. Joitakin tuollainen nuorten myötäsyntyinen varmuus pelottaa, jopa kauhistuttaa. Minua ei. Olin itse samanlainen. Ja siksi tiedän, mihin se johtaa = ei mihinkään. Parin vuoden marinadi esimerkiksi meidän yrityksessä ja kaikki tuo on mennyttä.

Vain minulle kävi toisin. Siksi olen tällainen friikki, joka tarvitsee järkyttävät määrät sekunteja ja minuutteja pelkästään selvittääkseen päivittäisen mielensä. Jotta selviäisi.

Minulle tuli tunne, että minun pitäisi olla tekemässä oikeita töitä, mutta tällaiset tunteet menevät helposti ohi – jälkiä jättämättä.

Vakavampi tunne heräsi tuosta ääneen sanotusta lauseesta, josta kuulsi tavu tavulta vakavampi manipulaatio ja toisten ihmisten ylikäveleminen.

Oppiminen = parempaa hyväksikäyttöä?

Miltä oikeasti tuntuu olla tällaisen julman sortokoneiston osa? Ja sitten: myöntääkö vai kieltääkö osallisuus ja millä perustella? Ketä tässä pitäisi uskoa? Nämä olivat hetkiä, jolloin kaipasin puolisoa, joka näkisi ja sanoisi suoraan, mikä tässä kaikessa on ilmiselvästi päin helvettiä. Valmistetaanko sellaisia vaimoja enää?

Mikä oli pahinta?

Sekö, että sorramme tasapuolisesti kaikkia, jotka eivät kuulu meidän valkoiseen heteroenemmistöön?
Vai se, miksi me teemme sitä? (Tutkimukset osoittavat, että meidän enemmistöön kuuluvien työteho on moninkertainen, KOSKA työajasta ja ennen kaikkea työenergiasta ei kulu liian iso siivu identiteetin etsiskelyyn.)
Vai se, että olemme menettäneet uskomme?

Tämä on ankaraa petsiä.

-Kaikki kategoriat ovat tärkeitä vertailun ja luokittelun kannalta.

Mitä? Lukeeko hän nykyisin myös ajatuksiani? Vai tunsiko hän muuten vain minut ja yritti tehdä vaikutukset heittämällä tällaista läppää, so. aivan kuin puhuisi bisnestä kaikille mutta puhuukin vain yhdelle hahmolle joukon keskellä? (Tätä kutsutaan persoonallistamiseksi.)

Tiedätkö, mikä minua tässä hommassa oikeasti häiritsee? Se, ettei mihinkään koskaan palata. ”Kaikki virtaa.”? Mutta se ei ole se syy, miksi me teemme näin.

Me teemme niin, koska kuvittelemme, että meillä on kiire.

Olemme addiktoituneita siihen. Ja kuvittelimme, että kaikki on siten pikemmin ohi.

Ja niin onkin. Mutta tavalla, jota pelkäämme kuvitella.

Miksi minä olen ainoa, jolla on rohkeutta antaa uteliaisuutensa johtaa itseään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 185

Laulua ja strippausta

Meillä oli – hetken – johtokunnan puheenjohtajana sellainen juureva naisoletettu, joka valituksi tulemisensa jälkeen totesi ykskantaan:

-On kaksi asiaa, joita minä en tee: strippaa ja esitä yksinlaulua.

Spontaani mieleni sisäinen reaktio oli, Vincent Vegan sanoin: that is what you gonna do.

Sillä mitä muuta johtokuntailu on kuin walking the dog. Siis jos cut the crap.

Minä tykkäsin hänestä. Hän oli mittaaja. Se on usein selkeää.

Hänen mittaamisessaan oli luova puoli. Hän mittasi asioita palautteella. Se teki elämästä intensiivisempää, koska hän ei ollut niitä naisia, jotka ulkoistavat palautteen antamista ja vastaanottamista joillekin välineille tai konsulteille.

Tämä sopi minulle, suurimmalle osalle ei. Siksi hän sai lähteä etsimään uusia haasteita (vaikka vanhoissakin olisi ollut riittävästi). Sisäinen asiakastyytyväisyys oli ensimmäisen sadan päivän jälkeen pohjissa. Mutta vielä ei oltu siellä.

Vuorovaikutuksesta oli kyse. Ja sen edistymisestä. Harvoin tapaa todellista zen-mestaria tällä saralla. Pj. itse ei ollut kovin hyvä mutta hän näki asian tärkeänä. (Tällainen ristiriita osaamisen ja tärkeänä pitämisen välillä on joskus todella hyvä, tässä tapauksessa ei.)

Häntä ei tietenkään näkynyt muualla kuin Jokun kokouksissa. Hän oli sillä tavoin etäpuheenjohtaja, että hän pysyi liikkeessä eikä hän ollut tavoitettavissa. Sanoma välittyi näin kaikille: hän on tärkeä.

Kiinnostavin kohta hänen viimeisessä kokouksessaan – siis hetkeä ennen kun hän sai tietää, että nuijan sallittiin irtautua hänen heiluttelustaan – oli kohta

5) Irtipäästäminen.

-Oletteko te luovuttajia

Tällaisella kysymyksellä kannattaa aloittaa. Miksi? Se herättää ja kylvää dynaamisen epäluulon omasta asemasta ja ennen kaikkea sen pysyvyydestä. Keskustelu nousee seuraavalle levelille, koska luonnonvalinta ja eloonjääminen.

-Milloin on oikea hetki luovuttaa? Kun maratonilla ylittää 35 kilometrin rajapyykin ja sattuu sydämestä, sittenkö – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?

Tulkitsin tämän ansaksi, vaikka se osottautui aidoksi kysymykseksi. Pj. halusi näyttää, että asia on ristiriitainen ja monimutkainen.

Aika vaitonaista väkeä oli tuvassa kyllä tuon avauksen jälkeen.

Mutta usein pakko auttaa. Jokainen sai seuraavaksi peilata puheenjohtajan asettamaa kysymystä oman toimialansa mutta ennen kaikkea oman asenteensa suhteen suhteessa päivittäiseen työintensiivisyyteen. (Sen verran komea sana, että se herätti muutaman nuokkujan. En kuitenkaan nähnyt erityistä pistoa sydämessä väen joukoissa. Oletko muuten huomannut, että tällaisissa laiskanpulskeissa yrityksissä kuten meidän, velttoilijoiden osuus on huomattava?)

Ympäripyöreiden lauseiden kriittinen tarkastelu oli puheenjohtajan valmius. Suomeksi: hän pani meidät niin koville, että muutama napsahti for real.

-Ei tässä ole juuri kuin parantamisen varaa, mutta jos jotain positiivista haluaa nähdä, niin tästähän on vain yksi suunta: ylöspäin.

Katselin siinä vaivihkaa ympärilleni ja jouduin toteamaan, etteivät kyllä nämä toimialajohtajakutaleet olleet oikein tällaiseen tottuneet. Punottavat niskat ja vettyneet silmäkulmat olivat kuin suora leikkaus intensiiviseen mekaaniseen maatalouteen. En minäkään ollut tottunut, mutta pidin silti tätä kaikkea erittäin tervetulleena. Kerrankin edes yritystä tason nostamiseen.

Mutta niinhän se maailmassa tapahtuu: jos tottumusta ei ole, itku ja hammastenkiristys kanavoituvat selän takana siten, että maailma ei varmuudella muutu. Jos tämän suomentaa, niin puheenjohtajan eroa voimakkaasti toivoi 18/20.

Siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, millainen on seuraava pj., onko se parempi ja miltä kannalta. Aikamoisia nämä ihmisalgoritmit näissä päätöksissään siis.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 184

Unelmointia

Ne, jotka miettivät onnellisuutta, sairastuvat usein masennukseen. Oikeaan sellaiseen & big time.

Kun myy unelmansa, mitä jää jäljelle? Ei mitään.

Onnellisia ovat ne, jotka eivät ole unelmoi tai eivät ole unelmoineet. Ja kaikkien onnellisimpia ovat ne, jotka eivät edes tiedä, miten sellaista tehdään.

Eihän se varsinaisesti mitään elämistä ole, mutta tyypeillä näyttää silti menevän ihan hyvin. Sitä kutsutaan mielen suojaamiseksi toimintaympäristön muutoksilta. Mitään sen tärkeämpää en tällä hetkellä keksi. Edes itse bisneksen kannalta.

Seurannan, mittaroinnin ja paineistuksen kiristäminen organisaatiossa

kertoo – meille kaikille jotka jotain ymmärrämme – yleensä johtajan oman kontrollin menettämisestä. Arjen tekemiseltä puuttuu rakenne ja tiimi ympärillä alkaa alisuoriutumaan.

Ja sehän meiltä puuttuu: johtaja. Ja se tarkoittaa juuri sitä, mitä tuossa edellä sanoin: kiristäminen, kontrolli, alisuorituminen. Usein juuri tuossa järjestyksessä. Kuin tuijottaisi erämaan laidassa uuden päivän nousua, joka ei vain tapahdu. Tämä voisi olla pahempaakin, mutta se voisi olla myös ok. Olen vain niin sekaisin suurimman osan ajasta. Kun asiat eivät suju, hukun näihin mietteisiini.

Sekoan, siis en ole.

Minulla ei ole menetettävää ja se on aina hyvä lähtökohta. Ei kontrollia eikä halua omistaa.

Ihmiset jatkavat matkaa. Se on myös tosiasia.

Minua ei lakkaa hämmästyttämästä se, että kaikki jatkuu kuitenkin ihan tavallisesti: kaikki on normaalia. Kukaan ei huomaa mitään. Ja itse elän ihan reunalla, kuilun partaalla, sekaisin kuin muumipappa porealtaassa.

Onneksi työ vapauttaa. Näistä ajatuksista ja pakottaa todellisuuteen.

-Koeponnistitko sen meidän suunnitelman jo?

Kukaan alan mies ei koskaan kysy häh? tai minkä suunnitelman? vaan isolla itsevarmuudella todistaa ajatustensa kuolemaa kuin ulkopuolinen – miltä se itse asiassa tuntuukin – ja on kuin ei olisikaan.

-Totta kai. Aika paskaa rili.

-Mitä siitä teidän webinaarista tuli? Menestys?

Niinku siitä, joka peruttiin? Ehkä ei.

Miksi olen taas saatellut itseni tähän kyseenalaiseen tilanteeseen? Minäkin teen valintoja, joiden pitäisi parantaa elämää ja kuitenkin tiedän, että hyvien valintojen tekeminen vaatii liikaa ponnisteluja, ja niin elämä hyvästä tahdosta huolimatta alkaa ajelehtia kuin Marilyn kuohuvassa koskessa.

Eikä minua edes ajanut ahneus kuten niin monia kollegoitani vaan se, millaista elämää tahdoin luoda mutta mihin minusta ei ollut.

Tavoitteet & todellisuus.

Ei, tämä oli sateinen yö halvassa amerikkalaisessa gangsterielokuvassa, jossa kuvat lakkaavat elämästä ja jäljelle jää lauantaisen aamuyön tympeys.

Ja samasta kumpujen yöstä nousee aina uudestaan sama kysymys: miten annoin asioiden kehittyä näin pitkälle? Miksen vain keskittynyt siihen, miten tulla rikkaaksi?

Ehkä se johtui siitä, että sain vain huonoja ideoita.

Toisaalta olen aina ollut hyvä ratkaisemaan ongelmia. Do it, cowboy, all we need is fun. Vaikka ne sanovat, että sinnikkyys ja ahkeruus palkitsevat lopuksi. Kärsivällisyys ei vaan tahdo oikein riittää tuollaiseen.

Ajattelin aina, että en halua päätyä noiden äijien kyytiin, jotka löyhkäävät epätoivolta. Mutta ei sellaista pidä koskaan ajatella. Että mitä ei halua, koska sen saa ja ihan liikaa sen lisäksi.

Enjoy the party, punk.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 183

Vaikea alku

Yleisesti luullaan, että totuuden kertomisesta olisi hyötyä. No, on ihan pakko kysyä, että milloin ja kenelle, muka.

Tiesitkö sinä, että kaikki raha tehdään rivien välissä? Nyt tiedät.

Ja kun luulet syöväsi kakkua, et tiedä, että se on todellisuudessa vain murusia. Me muut syömme sen kakun. Se on sellaista. Tervetuloa todellisuuteen, vaikka tuskin se sinua innostaa.

Joku sanoi kerran, että silmäni muuttuvat, kun puhun totta. Siksi minun täytyy olla varovainen, urani & identiteettini on vaarassa jo muutenkin.

Sama tapahtuu, kun joudun puhumaan ja kuuntelemaan asioita ja tarinoita, joihin en usko ja jotka ovat oikeastaan totuudeksi väitettyä arvailua.

Neukkaripuhetta. Oletko koskaan kuullut sellaisesta?

-Kun kompleksisuus lisääntyy, kompetensseja ei voida menestyksellisesti enää käsitellä irrotettuina toiminnasta, erillisinä, työtä edeltävinä rakenteina tai koulutusjärjestelminä, joita johdetaan irrallaan toiminnan johtamisesta.

-Osaaminen saa arvon vain yhteydessä toimintaan. Työ ja oppiminen ovat sama asia!

-Koskee koulutusta erityisesti. Kompetensseja on mielestäni arvostettu aina osana kokonaisuutta. Kärjistäen sanottuna: CV:ssa kerrotut harrastukset kertoo myös paljon henkilöstä vaikkei liity koulutukseen tai työtehtäviin as such.

Harmi ettei mikään tästä pidä paikkaansa. Yhä suurempi osuus uusista organisaatioista toimii tänään eri tavalla, kuin mihin olemme perinteisesti tottuneet. Arvonluonnin logiikka on muuttumassa toistosta tilannekohtaisuuteen. Kukaan ei vaan tiedä, miten.

– Työn vaikeus lisääntyy, kun ei voida suoraan toistaa aikaisempaa. Tämä tarkoittaa osaamisvaateiden kasvua ja systemaattisten lähestymistapojen tärkeyttä osaamisen suhteen. Mitä kompleksisempaa tuotanto on, sen tärkeämmäksi muodostuu osaaminen yhteisössä: yhteinen osaaminen ja yhteinen ajattelu.

– Merkittävänä työuupumuksen syynä voidaan tänään nähdä ne vaatimukset, joita kohdistuu yksilöön tilanteissa, joissa tiimi tai muu yhteisö olisi oikea kohde. Yksilökeskeisten mallien sijaan sekä koulutusjärjestelmissä että yritysmaailmassa tulisikin nähdä tietäminen ja tekeminen sosiaalisena, yhteisöllisenä tapahtumana. Tiedon käsittely ei tapahdu pelkästään yhden yksilön sisällä, eikä osaaminen ole vain yksilön korvien välissä oleva ominaisuus.

-Vuonna 2018 työntekijän haasteena on ylittää itsensä verkoston avulla.

Oletko kuullut siitä, että työ on toisiaan tarvitsevien ihmisten yhteistyötä? Ihan sama, kerron sinulle silti, etten ole koskaan kestänyt yhteistyötä. Saati sitä, että tarvitsisin jotakuta. Inhoan tätä työelämää.

Miksei ihmisen vain anneta olla rauhassa?

Mutta kun kerran ollaan pelissä, pelataan sitten. Härifrån tvättas.

– Tärkeintä on pystyä itse tunnistamaan ja arvioimaan systemaattisesti myös jokapäiväinen oppiminen ja miten se kasvattaa tulevaisuuden potentiaalia, henkistä pääomaa.

– Suuri osa työn vaatimista taidoista ja tiedoista on mahdollista omata vain siinä tapauksessa, että työntekijä sijoittaa niiden hankkimiseen aikaansa. Aika on rahaa. Elinikäisten työsuhteiden ollessa yhä harvinaisempia ja lyhyehköjen työsuhteiden ollessa jo lähes normi tämä tarkoittaa uudenlaista aktiivista vastuunottamista oman osaamisen ”strategisesta” suunnasta, markkina-arvosta ja sen jatkuvasta kehittymisestä.

Ja minä olen tällainen: kun joku lähtee minun kanssani, minä lähden sen kanssa.

– Yritystä, johon halutaan työhön tai jossa toimitaan, tuleekin tarkastella osaamisen jakelukanavana, jonka kautta tulisi toteutua kaksi keskeistä ehtoa: Työssä tapahtuva oppiminen on nopeampaa kuin jossain muussa työpaikassa, eli sijoitus tuottaa paremmin kuin muualla.

– Tietysti on myös muistettava, että työntekijä ei voi koskaan toimia yksin. On tärkeää löytää yhteisö, joka erilaisuuden, yhteisen ajattelun ja ennen kaikkea toisiaan tukevuuden ja toisiaan täydentävyyden kautta antaa yksilölle mahdollisuuksia olla juuri sen yhteisön jäsenenä enemmän kuin ollessaan jonkin muun yhteisön jäsen.

Yhteisö ja yhteisö. En jaksanut enää kuunnella. Tämä kaikki on niin turhaa.

– … päivän työelämässä tulee jättää taakse perinteinen palkkatyöläisen identiteetti jossa vastuu on oman itsen ulkopuolella: Ketään ei kiinnosta oppia asioita, jotka tulevat ulkopuolelta saneltuina, jonkun jalkauttamina vaateina osaamisen kehittämiselle.

Kaikki jatkuu kuitenkin kuten ennenkin.

Ja jos ei ihan kaikki, niin sen verran kyllä, että tuskin kukaan haluaa erityisesti nähdä naamaani huomennakaan. Elämä on bisnes, jossa on jalkautettava itsensä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 182

Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty