Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s