Bisnestarinoita 192

Bisnestarinoita 192

Tuuheet puheet

Alussa saattoi olla sana, mutta epämääräinen tunne seurasi sitä heti.

Kyllähän jokainen tajuaa, että edellinen kuulostaa komeammalta, aivan jämäkämmältä kuin jälkimmäinen. Luulen, että osittain näiden jyhkeiden lauseiden & lausahduksien syytä on se, että jokapäiväinen elämä on tuudittautumista siihen illusioon, että sanoilla on

  • Todellista merkitystä
  • Runsaasti totuusarvoa
  • Kuu taivaalta

Luulen, että liian moni asia ei kestä päivänvaloa.

Huomaan, että luulen paljon. Minua se ei haittaa vaikka olenkin sitten yhtä hauska kuin laskuhumala.

Kello on vasta kymmenen. Aamulla.

Ja minä herään tähän kuumottavaan kysymykseen: minne olin menossa, kun olin alle 30?

En muista enää. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on se, etten ole muistanut koko asiaa näihin vuosikymmeniin vaikka olisi ollut hyvä.

Nämä ovat kylmän herätyksen hetkiä. Nämä:

-Joko toit listan tavoitteistasi seuraavaan kvartaaliin? Ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

En. Huomaatko, että tuossa on selvä ristiriita: elämästäni olisi tullut parempaa, jos olisin edes jotenkin pysynyt suunnassa. Mutta sen sijaan minun pitäisi olla pelleilemässä tässä jonkun shitty plänin kanssa koskien tulevaisuuttani.

Jos suostun tähän, lakkaan olemasta. No, ehkä en. Mutta tässä kalman haju on. Tässä elämässä.

Sen sijaan alan puhua.

-Minulla ei ole listaa.

-Ja miksi ei?

-Koska kaikki listat ovat syvältä. Ovat aina olleet.

-Jos minä pyydän listan, sinäkin teet listan. Niin kuin kaikki muutkin.

Tuollaisia sanoja ei kenenkään kannattaisi sanoa minulle.

Minun on aina ollut vaikeaa tehdä töitä kenellekään ja se on varmuudella ominaisuus, joka ei tästä miksikään muutu. Yhtä vähän kuin se, että olen aina halunnut nukkua yksin ja levittää raajani kuin laskuvarjohyppääjä. Olen parhaimmillani silloin, kun ympärilläni on runsaasti tilaa (ja/tai ihmiset pysyttelevät kaukana minusta). Lisäksi arvostan tilaa melkein yhtä paljon kuin vapauttani.

Vai onko vain niin, että en kuuntele, koska haluan muiden olevan sellaisia kuin haluan.

Milloin todellisuudestani tuli pakoa todellisuudesta?

Tiedän, että täällä on ihmisiä, jotka ankarina olisivat valmiit odottamaan minulta anteeksipyyntöä tai ainakin pahoittelua. En minä ole sellainen vaan tällainen:

-Jos pystyt perustelemaan yhdelläkin syyllä, mihin kukaan tarvitsee listaani, saat listan.

-Elämää eletään vain eteenpäin. Siinä sinulle perustelua.

-Ei perustelu. Jos elämää oikeasti täällä elettäisiin eteenpäin, kukaan ei kaipaisi ainuttakaan listaa. Lisäksi noiden listojen tekeminen muistuttaa kaksivuotiaan syntymäpäiviä: kuka oikeasti välittää paitsi se kaksivuotias?

Tätä selkeämpää viittausta en olisi voinut enää keksiä mokoman listoittajan älyllis-emotionaaliseen tilaan. Ja juuri siksi hän ei tajunnut eikä osannut lopettaa.

-Tiesitkö, että kun mies astuu huoneeseen, hän kuljettaa koko elämänsä mukanaan?

-Sou?

-Sitä, ettet sinä pääset tavoitteitasi ja niihin liittyviä velvoitteita pakoon, vaikka kuinka venkoilisit listojen tekemistä vastaan.

Kuinka vähän hän tiesi!

Minä pääsen pakoon mitä tahansa, jos vain haluan. Sitä on tuollaisten itikoiden vaikeaa tajuta, vaikka se voisi olla yhtä ilmiselvää kuin ilmiliekki. Siksi tuollaiset tyypit tuhoutuvat. Eivät siksi että he syöksyisivät liekkeihin – sitä he eivät uskalla – vaan siksi, että he saavat haluamansa.

Paitsi nyt. Koska vastustaminen on tällä hetkellä ainut asia, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 182

Bisnestarinoita 182

Mukautua, joustaa ja sietää

Ei oikein tullut uni. Tässä tarjous, josta et voi kieltäytyä. Niin he oikeasti sanoivat. Eikö kukaan keksi enää mitään uutta? Mutta minä sanon: rahaa on helppo saada, mutta siitä on vaikeaa pitää kiinni.

Tämä on aika paskaa. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ne istuttivat minut varoittamatta neukkariin, omistajat. Ja tarjous oli juuri niin alhainen kuin voi arvata: voin jatkaa, jos lähden osakkaaksi. Muuten: lojoa vaan.

Miksen ollut yllättynyt?

Muun muassa siksi, että tämä oli ainoa odotettavissa oleva asia sen jälkeen, kun vt. toimarista ”huolehdittiin”.

Tietysti olin ajatellut olla täällä eläkkeeseen asti. Mitä muutakaan keksisin enää näinä muutamana elinvuotenani? Se olisi aivan hirmuinen strech käyttämättä jääneelle mielikuvitukselleni, että ei kyllä pysty millään. En-minä-voi.

Asian piti olla aivan selvä. Ei tässä ollut vaihtoehtoja. Ja silti epäröin, miksi?

Tiesin, että kyse oli arvoista. Vaikka olin korporaation lojaali Luffe-koira, en kestänyt ajatusta, että olisin lopun ikääni täällä. Halusin elätellä illuusiota, että vielä eräänä päivänä

vapaudun tästä kaikesta ja elämäni ylevöityy oikeasti.

Mutta nyt näytti siltä, että polttelisin sikaareita uima-altaan reunalla elämäni loppuvaiheen ja kuolisin katuen hukkaan heittämääni elämätöntä elämääni ja olisin muutenkin yksinäinen, katkera ja onneton. Eikä olisi enää ketään, ketä määräillä, alistaa ja inhota.

Ei helvetti. Tapahtuuko tämä minulle oikeasti?

Ja toisaalta: Learjet tai kopteri kuljettamassa minua ympäriinsä tuntui ajatuksenakin siltä, että voisin myydä itseni itselleni sopivalla keveydellä.

Ehkä otin kaiken liian raskaasti ja henkilökohtaisesti.

Ehkä ajattelin ylipäätään liikaa itseäni: minä, minä, minä. Ehkä ongelmani olin vain minä?

No ei kyllä. Tässä organisaatiossa mätäneminen ei merkinnyt vain tämän yksinäisen sielun kuolemaa vaan auringon pimenemistä, veden loppumista maailmasta ja ilmaston musertumista.

Seuraavana aamuna istuin neukkarissa, neljä vastaan yksi. Toisella puolella pöytää pukuäijät, juuri sellaiset, kuin voit kuvitella tällaisessa tilanteessa näkeväsi. Lontoossa räätälillä teetettyjä kolmiosaisia, kaksi nappia ja taidokas leikkaus, joka peitti näkyvistä iän ja tyhjän elämän tuoman vatsakummun.

-No, mitäs sanot?

-Kyllä me pääsemme sopimukseen.

Ole aina positiivinen. Sillä pääsee aina pidemmälle.

-Se on hienoa!

-Minulla on ehtoni.

-Anna kuulua.

-Ehtoja on vain yksi.

-Sehän tekee kaiken yksinkertaiseksi.

Minimalismiin olen aina pyrkinytkin. Taitoja arvostetaan aivan liikaa.

-Yhden päivän irtisanomisaika, molemmin puolin.

-Mitä?

-Niin, se on. Ainut ehto.

-Miksi?

-Jos arvostatte vapautta yhtä paljon kuin suurin osa ihmisistä, teidän ei tarvitse ihmetellä tätä yhtään.

Hiljaisuus sinetöi kaikki hyvät diilit. Niin on aina ollut ja niin on aina oleva.

Mikä kuitenkin tärkeämpää oli rahaa halveksiva asenteeni, joka tekee aina vaikutuksen. En pelaa napeilla, tämä on nyt menoa eikä meininkiä, mitä ikinä se tarkoittaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty