Bisnestarinoita 137

Bisnestarinoita 137

Lehmä

Mitä sinä sanot? Mies tulee töihin ja toteaa äänensävyyn, josta on vaikea päätellä mitään:

-Vaimoni on peto.

Se voi tarkoittaa sitä, että

  • Vaimo pitää miehensä valveilla koko yön koska haluaa tältä vain seksiä.
  • Vaimo raastaa miehensä sielun ja ruumiin hajalle loputtomilla valituksillaan, vaatimuksillaan ja epämääräisillä hystreerisillä kohtauksillaan, jonka alkuperää Freudkaan ei selvittäisi.
  • Vaimo on tappaja, jolla on paitsi vaisto myös kyvyt tappaa yhtä äänettömästi kuin huolettomasti, yhtä turhaan kuin raa’asti.

Katsoin tätä miestä, jonka nimi ei jää mieleen.

Vähät hiukset kammattu taaksepäin, orastavaa kestopunaa nenän päässä, epämääräisesti pälyilevät silmät. Hän on juuri sellainen, joka toisissa olosuhteissa olisi painanut otsansa kolhoosilehmän kapeaa kylkeä vasten ja tiristänyt muutaman ison, kuuman mutta lohduttoman kyyneleen.

Mutta nyt hän oli täällä, ilman lehmäänsä, ja avautui meille.

Miten tällä on tekemistä minkään kanssa? Sitä minäkin mietin. Tämä ei olisi tarina vailla loppua vaan tarina vailla kunnollista alkua.

Ja silloin tajusin.

Tämä oli kuin mitä tahansa korporaatioshittiä.

Puhetta joka on niin monitulkintaista, että siitä on vaarassa sairastua. On vapaus sanoa, koska sanat – eivät ole menettäneet merkitystään vaan – ovat saaneet niin paljon merkityksiä, että kukaan ei enää pelkää tulkita niitä omalla tavallaan. Mikä on sama kuin jättää ne kokonaan tulkitsematta. Mitä merkitystä millään enää oli?

Aamupäivän ensimmäinen palaveri, ja kaikki olivat paikalla. Katsoin heitä kaikkia silmiin kuin he olisivat saksalaissotilaita antautumisen päivänä. Se on vaikuttavaa. Varsinkin, kun tajusin, että olen itsekin enimmän osan ajasta jokin koe-eläin, mutta mikä. Minua testattiin: kuinka paljon onnetonta kohinaa konsultin elämään mahtuu ennen kuin hän antaa periksi, lähtee kävelemään, painaa oven kiinni perässään.

Niin minä tein, en ehkä lopullisesti mutta neukkarin huoneen oven kyllä läimäytin kiinni, noin aluksi. Mistä se kuuluisa purpose oikein löytyy, kun päivät kilpailevat keskenään siitä, mikä voittaa Viikon Tyhjin Päivä –kilpailun?

Kyllä on.

Olin mielestäni tehnyt miehen teon, noin vaan irtautunut totutusta, pelkurimaisesta pidättelystä ja istuin rehvakkaasti jalat levällään työpöytääni vasten. Eikö vt. toimari ilmestynyt sillä hetkellä siihen pörräämään kuin kukkakedon ahkerin mehiläinen, Busy Bee. Jos me olisimme B2C-bisneksessä – muistatko vielä sen epäonnistuneen logokokeilun? – vt:llä olisi varmaan viivakoodi tatuoitu otsaan. Toisin kuin jollakin Hitmanilla.

-No mitäääs? Möitkö taas miljoonalla?

Kuuntele nyt tätä (koska minäkin joudun kuuntelemaan päivästä toiseen). Kun vt. riehaantuu, hänen murteensa paljastaa hänen alkuperänsä ja minä voin paljastaa sen verran, ettei se ole Kouvola vaan jotain pahempaa.

-En, mutta olen sentään vahva, itsenäinen mies.

-Myyntityössä on ehdoton edellytys aistia tilanne ja tunnelma, muuten hakkaa päätään seinään.

Huomaatko: hän ei kuuntele vähääkään. Hän palauttaa kaikki keskustelut myyntiin, myymiseen, myymälään taikka Pikku-Myyhyn. Siksi hänet on pysäytettävä. Koska muuten hän olisi ennen pitkään vain vaaraksi itselleen. Onneksi olen hyvä tässä.

-Tiedätkö, että monimuotoisuus on elämän ainoa totuus?

Kun vt. on omien sanojensa lumoissa ja hänet vetää sieltä yllättäin toiseen maailmaan, hän putoaa kuin riista taivaalta.

-Miten se liittyy mihinkään? Luuletko olevasi jotenkin erikoinen? Erityinen?

Hymyilin hänelle hymyä, jonka vain onnellinen mies kykenee väläyttämään. Tunsin, että väylät Eurooppaan ja koko maailmaan olivat minulle auki. Ei – ne avautuivat edessäni.

-Avaa silmäsi. Siinä kaikki mitä sinä tarvitset.

Voi meitä onnellisia, joilla on aikaa elää suuresti myös työpäivän sisällä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 136

Bisnestarinoita 136

Syvä alho

Jokaisella meistä on ylä- ja alamäkemme, mutta minulla erityisesti. Huomasin jo varhain, että tunteet vievät minua. Siksi uskoin isääni, joka puolestaan uskoi minulle viisautensa:

”Kun pinnan alla myrskyää, pinta kannattaa aina pitää tyynenä.”

Hän oli kuin suoraan Makuunin löytökorista, viheliäisessä dvd:ssä joku korni hahmo jakamassa mahtipontista viisauttaan. Mutta hän oli isäni, joka vannotti minua pysymään miehenä. Ja minä, olen seurannut isäni tahtoa siitä lähtien. Armotta. Poikkeuksetta. Keinoista välittämättä. Ja tietenkin: mihin hintaan tahansa. Koska kaikella on hintansa (vaikkei kaikella olekaan arvoa).

Aamusta lähtien kaikki oli mennyt päin helvettiä.

Iskin varpaani paksuun opukseen, jonka olin yöllä nukahdettuani pudottanut sängyn viereen. Sitten lempikenialaiseni oli loppu ja jouduin juomaan jotain italialaista tusinaespressoa, joka korvensi vatsaani ja mieltäni tavalla, jonka jälkeen helvetin sirpaleet alkavat tuntua lempeältä silittelyltä. Kolmas oli tietenkin pahin: pehmein aluspaitani oli edelleen pesukoneessa, jonne olin sen illalla unohtanut. En tietenkään voinut pukea ylleni mitään muuta, joten jouduin laittamaan ihoani ärsyttävän Oxfordin päälleni sellaisenaan, paljaaltaan.

Ihmistä koetellaan, se on selvä. Aamu olisi hyvin riittänyt kuolevaiselle, mutta se olikin vasta alkua.

En halua kyllästyttää sinua kurjan päiväni yksityiskohdilla, joten tässä lyhyesti:

  • Toimari katsoi minua oudosti
  • Kun saavuin työpisteelleni, pöydälläni oli odottamassa papereita
  • Joku salatupakoija oli hönkäillyt ofisin täyteen myrkyllisiä huuruja

Joku saattaisi kutsua näitä vähättelevästi ammatin vaaroiksi.

Mutta miten kukaan voisi olla niin tunteeton, kylmä ja ihmisenä vajaa, kuin sellaisesta ihmisestä puuttuisi jotakin… inhimillistä. Tämä oli universumin terroria, pommeja, kuin poikkeusluvalla.

Tätä jatkui siis koko päivän. Juuri kun luulin viimeisen koettelemuksen koittaneen, seuraava iski minuun kuin viitta ja tikari.

Työpäivän päättyessä oli niin uupunut etten tiennyt, olenko elossa vai kuollut ja jos olisin saanut tilaisuuden valita, olisin valinnut kuoleman silmää räpäyttämättä.

Näin selvästi, kuin lintu katsoisi minua yläilmoista, että tämä oli ajautuminen. Menin sen pahan virran mukana, joka oli kuljettanut minua aamusta lähtien. Ehkä koko elämäni ajan.

Ja tätä en sitten ole kertonut ikinäkään kenellekään.

Vajaa kymmenen vuotta sitten samankaltaisessa tilanteessa jouduin tilaan, jossa kysyin itseltäni ehkä elämäni vaikeimman kysymyksen: miltä se oikeasti tuntuisi, lemmiskellä yö Johanna ”Tuksu” Tukiaisen kanssa? Olisiko se sellaista kuin pystyin kuvittelemaan vai jotakin paljon parempaa? En tietenkään koskaan saanut vastausta kysymykseeni.

Ja nyt, kuin vuosien takaisen tilan päivityksenä, yritin kuvitella, millaista olisi viettää iloinen ja ihana yö nuoren ja nauravaisen Laura ”Le Pen” Huhtasaaren kanssa. Mutta vaikka kuinka ponnistelin – tosin vähäisten, viimeisten voimieni rippeillä – fantasiani päätyivät aina siihen, että Laura alkoi kesken touhun kysellä minulta joitakin papereita. Näin oli käynyt aiemmin vain kotiini raahaamieni neitosten kanssa, jotka eivät saaneet mielensä ekskeleitä vaikenemaan.

Makasin yläruumis pöytääni vasten raskaana kuin vaatimattoman miehen salassa pidetty ylpeys. Minusta ei ollut liikuttamaan edes oikeasta aivopuoliskostani kumpuavia valheellisia ajatuksia, joilla yritin pitää itseäni koossa.

Juuri sillä hetkellä vt. pyyhkäisi pöytäni ääreen kuin valkotornado. Olin valmis pomppaamaan pystyyn, mutta kaikki mitä tapahtui oli suustani purkautuva vihainen henkäys.

Miksi olin vihainen? Vt. katsoi minua yhtä oudosti kuin aamulla. Tunsin, miten hän näki lävitseni kuin kaksivuotias lapsi, silmät avoimena ja mitään itseltään salaamatta. Olin suljettu ihminen enkä ollenkaan valmis tällaiseen avoimuuteen. Ehkä viha syntyi siitä. Tai siitä, mitä bisneksen tekeminen(?) meille tekee.

Vaikka samainen lintu kertoi minulle, että tämä oli oikeastaan ihan oma vikani. Tai minun pahani, niin kuin elokuvissa sanotaan: elämäni paperittomana toimistokurjana.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 135

Bisnestarinoita 135

Valintoja

Tiedätkö mikä minua väsyttää? Tämä loputon hokeminen, että tarinat ovat tärkeitä. Mutta sanon teille: fuck tarinat! Siis: FUCK TARINAT!

Ei elämä mitään tarinoita ole.

Se käy todella selväksi kun istut meidän ofisissa muutaman päivän. Vaikket (fuck me) tekisi yhtään mitään – ja erityisesti silloin. Tämä ei ole mitään pelleilyä. Suomi nousee meidän kanssa tai se ei nouse ollenkaan.

Työtä toimistossa… Haaveiliko kukaan tästä lapsena, kun piti kertoa, miksi halusi tulla isona? Ei kyllä. Kuka tällaista toivoisi edes ex-anopilleen? Jos tässä olisi toivoa paremmasta, en kirjoittaisi tätä.

Luulin, ettei minulle kävisi näin. Mutta nyt näen selvästi, millaista toiveajattelua tämä on ollut. Miksi minä olisin poikkeus? Kaikille käy näin. Paitsi niille, jotka onnistuvat toverinsa pettämällä pääsemään pois. Silti moni vaihtaisi paikkaa kanssani. Koska he eivät tiedä, mitä tämä on. Luulevat että olen saanut itselleni hyvän elämän. Siinä yksi tarina muiden huonojen fb-seinäkirjoitusten joukossa.

Ei se mitään. Aina voi mennä oleskelemaan neukkariin, siellä on turvassa. Keneltäkään ei voi vaatia neukkarissa mitään. Puheenjohtajuuden ottanut Mäkeläkin oli jo vauhdissa.

-Kuukausi sitten lanseerasimme kampanjan paremman henkilöstöpolitiikan puolesta. Oletteko saaneet palautetta siitä, miten olemme onnistuneet?

-Ei oikeastaan. Porukat ovat aika väsyneitä näihin väsyneisiin kampanjoihin, joiden hyöty on enemmän kuin kyseenalainen.

-Mitä tarkoitat?

-Sitä että jos tunnustetaan tosiasiat, nämä yritykset kysellä väeltä kaikkea, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa…

Tässä kohtaa tavallisesti hoen itselleni, että kuoleman täytyy olla juhla.

Siis kaikkien näiden kokemusten jälkeen. Mutta vaikka olen hokenut sitä tuhansia kertoja, en saa itseäni vaikuuttuneeksi asiasta. Koska ei sen täydy. Oikeasti nyt. Ei kovat jannut tanssi, vaikka kuka käskisi.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni oli toisaalla, toisessa mielessä jo syntynyt käänne.

-Emme muuten tehneet tuosta kolmoskohdasta vielä päätöstä.

-Teimmehän! Mäkelän silmät pullistuivat päästä.

-Mutta emme oikeaa päätöstä. Sellaista joka pitää, kestää ja tapahtuu oikeasti.

Ville oli päättäväinen, valmiiksi risoissa farkuissa ja pieniä sinisiä palloja täynnä olevassa valkoisessa kauluspaidassa. Minusta naurettava yhdistelmä, jotenkin liian itsestään selvä, mutta nykyisin siitäkin voi tehdä itselleen tyylin, Villen tapauksessa brändin.

-Mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Päätös vision jalkauttamisesta jo ensi viikolla on hätäinen, mistä seuraa se, että lopputulos jää aukinaiseksi, vaillinaiseksi ja visiosta tulee kusio.

-Toistan: mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Että ei päätetä. Että ei edes yritetä päättää. Se olisi nyt kova veto!

Mistä tällaiset Villet tulevat? Tällaiset vänkyrät, jotka jostain henkilökohtaisesta ongelmasta johtuen ovat valmiita keikuttamaan venettä aina kun tilaisuus tulee. Eli

pilaavat hyvän fiiliksen lisäksi myös hyvän kokouksen eli suomeksi aivan kaiken.

Olin ärtynyt siitä, että jouduin ajattelemaan. Se tekee aina huonoa, saan siitä melkein aina päänsäryn. Neukkari on siihen aivan väärä olosuhde.

Onneksi hyvässä tarinassa on aina toinenkin käänne. Tällä kertaa se oli puheenjohtajan ulosmarssi. Noin vaan. Teki mieli vilkuttaa hänen peräänsä, mutta päätin pitää käteni pöydän alla. Kokeilkaa joskus. Kun pitää käsiään pöydän alla ja virnuilee epämääräisesti, saa aina kevyttä hämmennystä aikaiseksi. Jotain edes.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 134

Bisnestarinoita 134

Täts it

Mikä tässä nyt on niin vaikeaa? Bisnes on sitä, että asiakas maksaa ylihintaa saamastaan arvosta ja pyytää vielä suurempaa ylihintaa omilta asiakkailtaan. Tämä ikuinen liike pitää pyörät pyörimässä.

Tähän minä uskon, koska niin on parasta kaikille. Kaikkien voitto eikä ketään vastaan.

Mutta sitten vt. toimari vaihtoi puheenaihetta ja halusi avautua.

Vaikka hän käytti selvästi jotakin kallista hajuvettä, hän haisi pyykinpesuaineelle. Olenko muuten jo sanonut, että hän on viime päivinä näyttänyt huolestuttavan homssuiselta?

-Pitäsikö meidän fokusoitua vai laajentaa skouppia?

-Kysyt tätä samaa joka kuukausi.

-Kysyn siksi etten tiedä. Ja jotenkin toivoisin, että koska saat palkkaa, sinusta olisi myös jotakin hyötyä. Saat muuten aika kohtuuttoman korvauksen siitä, ettei sinulla ole useinkaan mitään kunnollista tarjota.

Tällaisissa hetkissä kannattaa pysähtyä. Ulkoisesti riittää kolme sekuntia, sillä sisäisesti siinä ajassa ehtii kelailla kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, olenko vain itsetunnoton veijari.

Kun matkani kuuhun ja takaisin oli ohi, suustani alkoi taas vuotaa puhetta.

-Don’t kill the messenger. Sinulla on selvästi väärä kysymys, johon olet jäänyt jumiin.

-Mitä sinä tiedät jumiin jäämisestä?

-Kaiken.

-No voisitko sitten auttaa minua?

Tämä oli yllättävä käänne. Ilman universumimatkailuani olisin huutanut vt:lle pää märkänä ja puolustanut itseäni kuin urhea Suomi talvisodassa.

-Lakkaa kyselemästä. Puhutaan vaikka siitä meidän lomautusjärjestelmästä.

Meillä todellakin oli sellainen, tosin sen nimi oli nykyisin Suurempi vapaus –systeemi. Sillä vältettiin ikävät kohtaamiset, ihmisten vapaaksi päästäminen tapahtui automaattisesti ja ilmoitus siitä vain popahti asianomaisten ruudulle. Ihmiset olivat silti vihaisia ja systeemissä oli muutenkin parantamisen varaa. Vt. ei kuitenkaan suostunut vaihtamaan omaa puheenaihetta.

-Ei varmasti! Eikä kysymisen lopettaminen niin yksinkertaista ole. Itsekin usein viisastelet, että kysymykset nousevat sielun luovasta tarpeesta.

Olenko joskus todella sanonut jotakin tuollaista? Voisiko joku lukea minulle Miranda-oikeuteni?

-Ehkä… olen sanonut noin, mutta eihän se sitä tarkoita, että niitä silti tarvitsee kysellä. Kyselykauden sijasta voisit edes yrittää saada jonkinlaisen otteen itsestäsi!

-Kerro miten!

-Esimerkiksi vaihtamalla näkökulmaa. Ja erityisesti sen suhteen, ettei koko maailma pyöri sinun ympärilläsi.

Tätä lähemmäksi en päässyt sanomatta suoraan, että hän on typerä narsisti, jonka kannattaisi esimerkiksi ryhtyä tekemään moottorisahalla veistoksia. Sain hänet jo tälläkin hiljaiseksi. Sitä ei tapahtunut liian usein.

-Siis voitko auttaa?

-Mitä sinä oikeastaan haluat?

-Ai että mitäkö? Olen jumissa kuin pikkutytön kilppari neppisradan tunnelissa. Tämä pitää saada liikkeeseen, muuten tuhoudun.

-Ota lomaa.

-En voi.

-Voitpas! Lähdet pariksi päiväksi jonnekin, teet ihan jotain muuta ja sitten tulet takaisin ja yrität olla palaamatta samoihin rutiineihin. Siinä voin auttaa.

Mitä sitten tapahtui? Vaikea tietää oikeastaan. Vt. vain yhtäkkiä nousi, haki takkinsa ja poistui. Jäin yksin toimistoon miettimään, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat.

Onhan tämä omalla tavallaan outoa. Vt. avautuu ja pyytää apua. Sitten yritän korjata hänen tilanteensa antamalla neuvoja, joita hän tällä kertaa oikeasti kysyi. Ehkä.

Ehkä tämä ei liity millään tavalla minuun. Elämässä näyttää olevan kyse siitä, että jokainen yrittää ottaa sen, mitä haluaa ja minkä kykenee ottamaan. Ainakin täällä meillä kamppailu alkaa ilman että kenenkään tarvitsee sanoa mitään. Sellaista se on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 133

Bisnestarinoita 133

Tyrskyt

Toiset ihmiset vaan käyvät hitailla kierroksilla. Johonkin maailman aikaan se oli kai ok, nykyisin on kiire. Haluaisin ottaa kantaa tähänkin asiaan mutta olen sopinut itseni kanssa, että kannanottaminen on kommunismia.

Minusta ihmisten kannattaa tehdä tällaisia sopimuksia. Se ei silti tarkoita, että näistä sopimuksista kannattaisi välttämättä puhua ääneen.

Sen sijaan meillä on Janne, tällainen reliikki, verkkainen kuin suppaileva lehmä.

Onnistunut jotenkin säilyttämään työnsä aikoina, jolloin arviointi on jatkuvaa ja useimmat meidänkin organisaatiossa ovat jo ehtineet hakea uudestaan työpaikkaansa avoimessa haussa. Ehkä Janne on selviytyjä. Tai sitten ihmiset pitävät hänestä. Tai he eivät kehtaa sanoa hänelle pahasti. Tai ehkä hän tekee hectoreita eli ikuista jäähyväiskeikkaansa.

Siinä Janne nyt joka tapauksessa istua röhnötti vasemmalla puolellani. Jannen tummansininen puku muistutti etäisesti jotakin virkapukua, epoletit vain puuttuivat noilta nukkavieruilta hartioilta ja koppalakki pälveä peittämästä. Janne oli isokokoinen mutta kukaan ei vilkaissut häntä kahta kertaa.

Katsoimme hänen presistään, joka oli kyllä aika hyvä. En halunnut ajatella, kuinka monta työtuntia siihen oli palanut. Enkä varsinkaan sitä, mitä siinä samassa ajassa joku vähän vähemmän verkkainen olisi saanut aikaiseksi.

Lisäksi: oli minun tehtäväni seurata hänen työaikaansa. En tehnyt sitä koska jotenkin… ei se vain ollut minun arvolleni sopivaa. Kyttääminen. Ei ei, sellaista tehtiin ennen dinosaurusten tuhoa. Lopputulos ratkaiskoon ja sitähän me nyt katselimme.

-Miksi olet valinnut kuvan futismatsista kun aiheena on empatia?

-Nooo… koska mikään ei herätä niin suurta empatiaa kuin maalintekijä.

-Entäs ne kaikki jotka eivät koskaan tee maaleja?

-Niin… sitä tämä juuri haluaa herättää. Että tehkää tekin maaleja…

Voi kansakunnan kammiovärinät!

Edes minä en osannut sanoa, oliko tuo todella nerokasta vai hyvin hyvin vaivaannuttavaa. Päätin mennä eteenpäin.

-Kuvaile kolmalla sanalla tämän presiksen tavoite.

-Herättää ihmisissä kokemus, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja että kannattaa aika ajoin tutkailla, miksi itse ei yllä parhaimpaansa.

Laskin 19 sanaa – saitko sinä saman? Onneksi vt. toimari ei ollut todistamassa tätä episodia, sillä se olisi kyseenalaistanut myös minut sekä ihmisenä ja ihmisten johtajana.

Tällainen nosti minussa pientä masennusta,

mutta olen aina ollut sellainen, että masennus on kuin aalto, jonka päällä surffaan takaisin rannalle. Tyrskyt ovat olennainen osa elämää, juuri näin. Ja heti kun olin pääsemässä takaisin tiukkojen kysymysten pariin, Janne puhkesi puhumaan.

-Ylisuorittamisen paine tuntuu koskevan koko yhteiskuntaa. Kuvitellaan, että tunteja lisäämällä lisätään tehokkuutta mutta todellisuudessa se on aikapommi, joka tikittää kohti suurempaa tehottomuutta.

Näytin monestakin syystä äimistyneeltä, sillä Janne ei ollut koskaan puhunut sanaakaan oma-aloitteisesti. Hänen sanansa putoilivat hitaina mutta laajoina kuin helmikuiset lumihiutaleet. Hämmästykseni avasi suuni, kun Janne jatkoi.

-Myönteinen EI paitsi kuvastaa myös vahvistaa omanarvontuntoa ja herättää yhteistä tahtoa priorisoida asioita. Eli sillä on ihan yleistäkin vaikuttavuutta.

Varsinainen filosohvi tämä meidän Janne. Ainakin hän tiesi, miten päivän kunnosta pidetään huolta. Ehkä kannattaa kiertää joitakin asioita, jotta voi päästä suoremmalle tielle. Jos sitä pitää tavoiteltavana.

Vahvuudet ovat heikkouksia ja päinvastoin. Janne oli elävä esimerkki tästä. Ei ihan Danny mutta siihen suuntaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 132

Bisnestarinoita 132

Totuus

Kerrankin! ajattelin. Paikalle olivat kokoontuneet ne fiksumpien sidosryhmien edustajat. Tarjolla kaikenlaista viihdyttävää ja tavallisesti älykästä keskustelua, mukavia ja raikkaita kuoseja ihmisten päällä ja parkissa pieniä, noin 300k+ maksaneita matalia autoja. Ei sitä samaa kasettaa kuin jokapäivä.

Ja mikä parasta: myyjät tietysti oli ajattu asiakkaisiin ja muu rahvas oli ulkoistettu etätöihin. Ah!

Keskustelu oli jo käynnissä, kun astuin meidän uudelleen järjesteltyyn monitoimitilaan. Otin skumppalasin käteen ja asetuin kuulolle.

-Ei totuudella ole lämpötilaa.

-Olen aika jyrkästi eri mieltä. On totuuksia jotka ovat kuumia ja toiset todella kylmiä ja joskus, molempia.

-Esimerkki?

-Jos puolisosi vaikka sanoo, ettei hän kaipaa mitään. Se on kuuma koska se on valetta ja samaan aikaan se on kylmää kyytiä, kyynisyyttä vailla vertaa.

Ymmärrätkö nyt?

Tällaiset keskustelunpätkät havahduttivat minut siihen, että minulla on moraalinen dilemma. Oikeastaan olen moraalinen dilemma. Ennen kaikkea itselleni.

Sekoitan liian usein työn ja mielihyvän.

Enkä ole tässä joukossa ainoa. Siinä on houkutus, koska työ tuottaa niin paljon mielihyvää, joskus rajattomasti. Se on naimisiinmenemistä joka päivä, niin kuin joku sanoi. Viattomat erottaa meistä kovia kokeneista vain se, että he vielä lupailevat, etteivät tee sitä enää. Me tiedämme, ettei niin tule käymään. Se vain tulee käymään, houkutus, unisempi kuin uni, paljon nukahtamista vaarallisempaa.

Sanotaan, että ihmisen tuntee, kun tietää mitä hän haluaa. Minut tuntee siitä, että olen korporaation uhri ja tekijä samassa paketissa. Olen kiusattu ja kiusaaja. Siksi yöt ovat levottomia. Kaikki nuo sadat ihmiset tulevat mieleen kaikissa mahdollisissa kuvitelluissa asennoissa ja asetelmissa. Keitä kaikkia olen kohdellut väärin… Sanotaan että mieli on koko ajan päällä ja siksi se on bitch. Kyllä mielen saa päältä mutta hinta on kova. Usko kun sanon.

Minä ajattelen elämääni. Sitä kehottiin tekemään, kun tulin taloon. Samalla se on virhe. Aika paljon parempi olisi ilman. Tai en minä tiedä, olen aina ollut tällainen. Pakkomielteinen mikä on usein tulkittu päättäväisyydeksi. Samalla tiedän, että tämä on jatkuva tuhopoltto. Tuhoamista, kaiken aikaa: joko sinä tai minä. Onneksi olen suurimman osan aikaa sellaisen yläpuolella, mutta harvemmin kuin haluaisin tai olisi hyvä.

Vaeltelin huoneessa ja massiivisen ikkunaseinän äärellä keskustelu jatkui. Päätin tapojeni vastaisesti osallistua välittömästi.

-Pohdiskelevat ihmiset irtautuvat usein elämän realiteeteistä. Se on huono, joskus paha.

-Se johtuu siitä, että olet tuollainen viisastelija, koska se on sinusta kivaa.

-Niin onkin! Kuin joku kiva nainen, jonka sitä tapaa ja jonka kanssa vaihtaa muutaman sanan. Elämän pieniä isoja iloja. Niin kuin hevospoolo. On osattava iskeä palloa juuri oikealla hetkellä ja muuten vain osattava kärsiä hiljaa ja valppaana.

-Miksi ihmisten on niin vaikea tajuta, että valinnat on tehty toisessa maailmassa kuin jossa seuraukset kohdataan? Siksi vaihtoehtoja ei enää ole tai niiden aika meni jo.

-Niin se on. Ja katumuksesta ei jää viivan alle kuin vatsahaava.

Mihin tämä johti ja johtiko tämä mihinkään?

Vilkaisin vt. toimariin, joka seisoi syrjässä ja näytti kärsimättömänä, rummutti jalallaan ja vispasi kädellään.

Sitten en voinut kuin ihailla hänen tapaansa ottaa tilanne yhtä luonnollisesti haltuun kuin mikrofoni käteen. Muutaman yykaakoon voimalla hän oli koonnut meidät eteensä puolikaareen ja kysyi.

-No, oletteko te tyytyväisiä lukuihin?

-Kai niihin on tässä tilanteessa syytä olla.

-Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

-Sitä että kaikkia kuita ei kannata taivaalta tavoitella.

Vastaaja oli pukeutunut vihreisiin shortseihin ja oranssiin t-paitaan, jossa luki isoilla, mustilla kirjaimilla UCLA. Meidän business casual –joukossa hän näytti eksyneeltä mutta me kaikki tiesimme, että hänellä oli siihen varaa. Kuten hänellä oli elämässä muuhunkin.

Mietin, että se on kummallista. Toiset lähtevät Norjaan ja toisilta loppuu veto, taso laskee ja itsetuhoisat ajatukset nostavat päätään kuin rairuohon ensisilmut. Näin vt:n ilmeestä, että hän olisi halunnut haastaa tuon tyypin mutta tiesi kokemuksesta, että tuo road less travelled johti korpimaahan, jota kukaan ei kanssasi jaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 131

Bisnestarinoita 131

Muina miehinä

Ylitin katua toimistomme edessä. Mieleeni tuli, että eräänä päivänä, kun olen syvissä ajatuksissani, saksalaisvalmisteinen, Mercedes-merkkinen henkilöajo ajaa ylitseni. Se ei aja minua lituskaksi kuten lapsuuden Tom ja Jerry –piirretyissä vaan rikkoo kohtalokkaasti sisäelämäni ja kuolo korjaa minut.

Sisältyikö tähän assosiaatioon jonkinlainen deathwish?

Toimiston ovella minulla välähti. Toiveeni pikaisesta lopusta saattoi johtua sen pinnipäisen assarin viimeisestä sanasta eilisen työpäivän päätteeksi:

-Nähdään taas, setä!

Tiesin olevani vanha (mieluummin kuin aikuinen) ja minun kolesteronini oli varastoitunut enemmän ajatustottumuksiini kuin verisuoniini. Silti se tuntui pahalta, niin pahalta. Niin paljon voisi jättää sanomatta. Missä on viisas vaikeneminen? Tai: missä on wiisaiden wanhusten kunnioittaminen, arvostaminen ja sopiva palvominen?

(Oikeasti & salaisesti odotin nuoren naisen klassista ja pientä suurempaa ihastumista keski-ikäiseen petoon, joka osasi ottaa naisen – kokonaisena.)

Miten tällaisen jälkeen voi enää elää?

Se on kysymys, jonka jokainen yli nelikymppinen teini esittää itselleen. Äijät ottelevat kuitenkin ihan eri lajeissa. Ne jatkavat elämää – ja sanon tämän varmuudeksi: on the very same fucking day.

Asetuin pöytäni ääreen, nostin tulenpunaiset Clarksin mokkakenkäni pöydänkulmalle ja sihautin Pepsi-tölkin auki.

Luulin että tekisin tänään töitä jos jaksaisin. Viiittu, man.

Tietenkin vt. toimari ilmestyi siihen ja ihmetteli hetken setuppiani ja keikautti sitten pinkeän kaula-aukkonsa puoleeni.

-Mulla ois sulle pyyntö.

-Shoot.

-Kävisitkö kloussaamassa sen Tesla-diilin? Saat uuden Tesla Model X:n ihan omaksi.

-Siis minä & tänään?

-Eikun sinä ja eilen.

Miksi suostun tällaiseen?

Elukoitakin on pakko kohdella nykyisin paremmin, kiitos kettupoikien. Pitäisikö tänne faksata paikalle joku Discovery Channel, joka nostaisi kohun siitä, mikä meitä odottaa näissä häkeissä joka päivä?

Tiedätkö mikä elämässä on kaikkein vaikeinta? Ei rakkaus, ei oikein toimiminen eikä edes maailman pelastaminen. Se on olla cool silloin kun käsketään tuolla lailla rumasti. Could kill her. Like that. Napsautin sormiani vaikka olin jo menossa.

Iso toimistorakennus, aulapalvelu, vierailijalätkä ja sitten pääsy 30. kerrokseen. Huomioni oli hissimatkalla vatsanpohjassa, kuin pelkäisin, etten tiedä paremmasta.

Tesla-diileri. Scum bag. Local low life.

Mitä sanottavaa minulla voi olla tyypille, joka on niin paljon alempana kuin minä? Pukeutuu kuin Miami Vice (pikkutakissa kolme nappia ja Old Spice) ja käyttäytyy rehvakkaasti kuin Kirk Douglas.

-Okay, let’s do it.

-Mitä pelleilyä tämä on? Tiedätkö kuka minä olen?

-Tiedän: olet Horst Zeitkugel, kurjasta Kirchheim am Teckin kylästä, kusipää jo 5-vuotiaana kun söit toisten steinerpäiväkotilaisten eväät, kusipää edelleen kuusikymppisenä, kromia ja nahkaa. Eli vedä se nimi paperiin ettei tarvitse auttaa.

-Kuka sinä luulet olevasi??!

-Mies jolla ei ole mitään menetettävää.

Oliko tämä se tarjous, josta ei kannata kieltäytyä?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty