Valintoja

Tiedätkö mikä minua väsyttää? Tämä loputon hokeminen, että tarinat ovat tärkeitä. Mutta sanon teille: fuck tarinat! Siis: FUCK TARINAT!

Ei elämä mitään tarinoita ole.

Se käy todella selväksi kun istut meidän ofisissa muutaman päivän. Vaikket (fuck me) tekisi yhtään mitään – ja erityisesti silloin. Tämä ei ole mitään pelleilyä. Suomi nousee meidän kanssa tai se ei nouse ollenkaan.

Työtä toimistossa… Haaveiliko kukaan tästä lapsena, kun piti kertoa, miksi halusi tulla isona? Ei kyllä. Kuka tällaista toivoisi edes ex-anopilleen? Jos tässä olisi toivoa paremmasta, en kirjoittaisi tätä.

Luulin, ettei minulle kävisi näin. Mutta nyt näen selvästi, millaista toiveajattelua tämä on ollut. Miksi minä olisin poikkeus? Kaikille käy näin. Paitsi niille, jotka onnistuvat toverinsa pettämällä pääsemään pois. Silti moni vaihtaisi paikkaa kanssani. Koska he eivät tiedä, mitä tämä on. Luulevat että olen saanut itselleni hyvän elämän. Siinä yksi tarina muiden huonojen fb-seinäkirjoitusten joukossa.

Ei se mitään. Aina voi mennä oleskelemaan neukkariin, siellä on turvassa. Keneltäkään ei voi vaatia neukkarissa mitään. Puheenjohtajuuden ottanut Mäkeläkin oli jo vauhdissa.

-Kuukausi sitten lanseerasimme kampanjan paremman henkilöstöpolitiikan puolesta. Oletteko saaneet palautetta siitä, miten olemme onnistuneet?

-Ei oikeastaan. Porukat ovat aika väsyneitä näihin väsyneisiin kampanjoihin, joiden hyöty on enemmän kuin kyseenalainen.

-Mitä tarkoitat?

-Sitä että jos tunnustetaan tosiasiat, nämä yritykset kysellä väeltä kaikkea, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa…

Tässä kohtaa tavallisesti hoen itselleni, että kuoleman täytyy olla juhla.

Siis kaikkien näiden kokemusten jälkeen. Mutta vaikka olen hokenut sitä tuhansia kertoja, en saa itseäni vaikuuttuneeksi asiasta. Koska ei sen täydy. Oikeasti nyt. Ei kovat jannut tanssi, vaikka kuka käskisi.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni oli toisaalla, toisessa mielessä jo syntynyt käänne.

-Emme muuten tehneet tuosta kolmoskohdasta vielä päätöstä.

-Teimmehän! Mäkelän silmät pullistuivat päästä.

-Mutta emme oikeaa päätöstä. Sellaista joka pitää, kestää ja tapahtuu oikeasti.

Ville oli päättäväinen, valmiiksi risoissa farkuissa ja pieniä sinisiä palloja täynnä olevassa valkoisessa kauluspaidassa. Minusta naurettava yhdistelmä, jotenkin liian itsestään selvä, mutta nykyisin siitäkin voi tehdä itselleen tyylin, Villen tapauksessa brändin.

-Mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Päätös vision jalkauttamisesta jo ensi viikolla on hätäinen, mistä seuraa se, että lopputulos jää aukinaiseksi, vaillinaiseksi ja visiosta tulee kusio.

-Toistan: mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Että ei päätetä. Että ei edes yritetä päättää. Se olisi nyt kova veto!

Mistä tällaiset Villet tulevat? Tällaiset vänkyrät, jotka jostain henkilökohtaisesta ongelmasta johtuen ovat valmiita keikuttamaan venettä aina kun tilaisuus tulee. Eli

pilaavat hyvän fiiliksen lisäksi myös hyvän kokouksen eli suomeksi aivan kaiken.

Olin ärtynyt siitä, että jouduin ajattelemaan. Se tekee aina huonoa, saan siitä melkein aina päänsäryn. Neukkari on siihen aivan väärä olosuhde.

Onneksi hyvässä tarinassa on aina toinenkin käänne. Tällä kertaa se oli puheenjohtajan ulosmarssi. Noin vaan. Teki mieli vilkuttaa hänen peräänsä, mutta päätin pitää käteni pöydän alla. Kokeilkaa joskus. Kun pitää käsiään pöydän alla ja virnuilee epämääräisesti, saa aina kevyttä hämmennystä aikaiseksi. Jotain edes.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty