Bisnestarinoita 197

Bisnestarinoita 197

Aika paha

Tiedätkö, miksi puhe on halpaa? Siksi että tarjonta ylittää rajusti kysynnän.

Eli samasta syystä kuin armeija ei tee virheitä.

Kenenkään ei pitäisi joutua miettimään tällaisia. Siksi me teemme töitä: jotta unohtaisimme. Toinen (yhä yleisempi) vaihtoehto työnteolle on usein se, että joku, joka ei ole tehnyt päivääkään oikeita(?) töitä, keksii hyvän idean ja levittää sen omavoimaisesti siihen osaan organisaatiota, johon hänen kiilusilmänsä katseet ensimmäisenä osuvat.

Tänään oli kyse siitä, että kaikkien meidän Special Forcesta piti brändätä itsemme ja samalla luoda täysivaltaista omistajuutta hypermediassa. Hiljaa kysyimme mielissämme, eikö vähempikin riittäisi, mutta ei tyhjyys vastannut. Ihmisyys ei ole kauppatavara, ja universumi odottaa suunvuoroaan.

-Oman osaamisen näkyväksi tekeminen on mahdollisuus!

Oletko koskaan miettinyt, miksi kaikki nämä puheet alkavat aina alkeista? Näyttääkö yleisö brändikkään silmin alkeelliselta? Vai onko se vain hänen tapansa osoittaa tahto valtaan?

-Se on systemaattisesti oman ammatillisen statuksen kehittämistä, se on kanavavalintoja, viestien pohdintaa ja ajoittamista, se on hiotumpia särmiä persoonassa ja valikoima toimintatapoja ja työkaluja, joilla pyrimme viemään ammatillista elämäämme tiettyyn suuntaan. Ja huomaa: tarttumapintaa edellytetään nyt yrityksiltä, ei vain ihmisiltä.

Elikkä, elikkä.

Ihminen on sakeasti nyt yritys ja päinvastoin. Jollekin tämä kelpasi kuin lautasellinen lettuja, vaikka oikeasti juuri nyt pää on pidettävä viileänä kuin kylmälaboratorio.

Mutta nuo ihailevat katseet omiin slaideihin – mitä se on? Se on sitä, että palkitsee itsensä itsensä jakamisesta. Melko käpertyvää, vaikkei minulta mitään kysyttykään.

-Muistakaa sisältöinventaario! Ostopersoonat ja relevantit demograafiset tekijät kyllä seuraavat!

Ehdin jo kysyä itseltäni, mihin katosi se sopimus, ettei rimaa nosteta katon läpi, vaikka mitä tulisi. Että jossain kohtaa riittää.

-Sinä riität, kunhan levität siipesi! Anna kutsumuksesi näkyä.

Siinä se tuli. Jo oli aikakin, vaikkei sillä ole enää väliä.

Tässä kohtaa minun oli poistuttava. Excuse.

Minne: pois.

Joskus se vaan on kaikkien edun mukaista.

Katsoin taivaalle. Mitä oikein odotin näkeväni?

Tiedätkö, mitä tämä kaikki on? Tämä on lopun alkua, tämä on se liukumäki, josta leikki on kaukana.

Pakko kysyä

  • Miksi kaikki 12 kynää putosivat käsistä yhtä aikaa?
  • Miten nurkissa roikkuvat hämähäkinverkot näyttävät punaisilta?
  • Miksi valokuvista päät on leikattu pois?

Mutta ennen kaikkea

  • What happened all the fun in the world? (miksen pidä itsestäni?)

Kun istuu kiltisti neukkarissa silloin kun täytyy, selviää tästä.

Se on rutiini ilman poikkeuksia, sille pysyy uskollisena ja sitä arvostetaan. Mutta tärkeintä on, että tämä estää hairahtumisen. Ja sen kaikki vakavat seuraamukset.

Nyt istun tässä ja tajuan, että tällainen on vaarallisempaa kuin käki kellossa. Lasit edessä tyhjenevät, aika sanoo tik-tak eikä kairos taida olla minun jumalani.

Ne eivät anna minulle potkuja. Tämä ei ole toiveajattelua, minä tiedän. En siis voi ulkoistaa vastuutani. Minun on kuoltava tai lähdettävä. Jos olisin kotona, Luger olisi pöydällä valmiina syöksemään kidastaan vielä ne seitsemän muuta luotia sen jälkeen kun kaadun viimeiseen hengenvetooni parketille. Eikä ole ketään, joka ottaisi minut vastaan.

Huomaatko? Tämän takia neukkarissa istutaan. Tärkeintä ei ole saada jotakin aikaiseksi vaan estää tällaista tapahtumasta. Jos tämä on se joki, josta ei ole paluuta, joudun myöntämään, että myös minun elämäni filmattiin studiossa. Nou Marilyn.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 191

Bisnestarinoita 191

Hääräilyä ja mielistelyä

Pudotan tämän tästä ihan suoraan: mitä olisi sosiaalinen elämä ilman sovinnaista valehtelua päivästä toiseen? Siis vastapainona rehelliselle Olemiselle.

Korporaatioelämä kohottaa tuon valheen toiseen potenssiin.

Bisneselämä neljänteen.

Tästä porvarien verkosta setäni varoitti minua jo silloin, kun olin vielä sen ikäinen, että heiluttelin maton reunalla jalkojani. (Setä ei tiennyt, mitä oli tulossa: kaikki sote-&maakuntakiimailijat ovat yhtä pahoja tai pahempia, kommunismin paskaa edelleen kirnuavista kiilusilmistä puhumattakaan. Sieltä löydät todelliset loiset ja kansanviholliset!)

Ja sanon vielä tämän (ja sitten olen done): bisneselämä = mielikuvituksettomuuden määritelmä.

Kuka oikeasti voi olla onneton tässä ajassa, jossa kaikkea + mahdollisuuksia on otettavaksi ja käytettäväksi? Kun olen päässyt vauhtiin, voin yhtälailla olla sinut kaikkein hienoimpien ja siveettömimpien ajatusteni kanssa.

Ja tähän on tultu: elän maailmassa, jossa ei mikään on kaikki.

Luulen että kaikki täällä ovat väärässä. Minä mukaan lukien.

Eikä siinä ole mitään väärää, mutta silti kaikki on vinommassa kuin Pisan torni.

-Jospa keskityttäisiin hankkimaan asiakkaita.

Siinä sen sanoi. Yhteen lauseeseen kätkettynä ja palaverin viimeiseksi lauseeksi tuo oli hieno koho.

Jos lähtee analysoimaan, mitä täytyy tapahtua ennen kuin asiakashankinta voidaan käynnistää

JA

mitä asiakashankinnasta parhaimmillaan seuraa – siis kaikkinensa – niin kyllä siitä jotain järkevää toiminnan tynkää voi saada aikaiseksi.

Iso JOS.

Mutta miten me olemme harhautuneet niin kauaksi todellisuudesta?

Lähdin kävelemään. Se on sellaista oikeaa elämää. Linnut laulavat, aurinko paistaa ja ihmisiä tulee vastaan. Minä voisin olla onnellinen mutta en ole.

Tuntui, että jotakin tärkeä oli unohdettu. Ikään kuin jätetty huomiotta, vaikka se olisi tärkeää. Tuntuu että tällaista tapahtuu kaiken aikaa.

Jos sinulla ei ole todellista valtaa, viivyttele, unohda, jättäydy. Suomeksi voi sanoa: ajelehdi.

Mutta mitä minä sanon: sanomisella ei ole mitään väliä. Merkitystä. Tarkoitusta.

Jos olisin ihminen, joka osaa käyttää sanoja, pitäisin tätä nykyistä töissä oleilemistani kuin olisin useamman tunnin aikaeron jälkeen makailemassa hikisenä ja väsyneenä hotellihuoneen sängyllä torkkuen, väärään aikaan ja paikassa, jossa en oikeastaan haluaisi olla. Ikkunat ovat auki, kuumuus ei hellitä ja jossakin kymmenen kerrosta alapuolellani kaupungin melu kuulostaa siltä kuin mikään ei voisi tappaa sitä. Sitten noiden kirkonkellojen kumina… Arki on täynnä helposti sivuutettavaa pyhyyttä, joka on kuin koiran unta: pinnallista, lyhytkestoista ja nopealiikkeistä.

On hetkiä, jolloin toivoisin, että elämässä olisi jotakin erityistä, muistettavaa. Ymmärrätkö sinä, mistä minä puhun?

Miksei elämässä ole oikeasti valinnanvaraa? Kun elämästä poistaa kaiken vähänkin taianomaisen, jäljelle jäävät nämä katakombit, joita neukkareiksi kutsutaan. Joita tosiuskovaisten sijaan asuttavat nämä haamut, jotka jaksavat uskotella, että he tekevät jotakin ja saavat jotakin aikaiseksi.

Mikä meidät panee tekemään jotakin?

Aikuiset eivät näytä enää tietävän. Olisi paljon parempi, jos mainokset jäisivät useammin näkemättä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 135

Bisnestarinoita 135

Valintoja

Tiedätkö mikä minua väsyttää? Tämä loputon hokeminen, että tarinat ovat tärkeitä. Mutta sanon teille: fuck tarinat! Siis: FUCK TARINAT!

Ei elämä mitään tarinoita ole.

Se käy todella selväksi kun istut meidän ofisissa muutaman päivän. Vaikket (fuck me) tekisi yhtään mitään – ja erityisesti silloin. Tämä ei ole mitään pelleilyä. Suomi nousee meidän kanssa tai se ei nouse ollenkaan.

Työtä toimistossa… Haaveiliko kukaan tästä lapsena, kun piti kertoa, miksi halusi tulla isona? Ei kyllä. Kuka tällaista toivoisi edes ex-anopilleen? Jos tässä olisi toivoa paremmasta, en kirjoittaisi tätä.

Luulin, ettei minulle kävisi näin. Mutta nyt näen selvästi, millaista toiveajattelua tämä on ollut. Miksi minä olisin poikkeus? Kaikille käy näin. Paitsi niille, jotka onnistuvat toverinsa pettämällä pääsemään pois. Silti moni vaihtaisi paikkaa kanssani. Koska he eivät tiedä, mitä tämä on. Luulevat että olen saanut itselleni hyvän elämän. Siinä yksi tarina muiden huonojen fb-seinäkirjoitusten joukossa.

Ei se mitään. Aina voi mennä oleskelemaan neukkariin, siellä on turvassa. Keneltäkään ei voi vaatia neukkarissa mitään. Puheenjohtajuuden ottanut Mäkeläkin oli jo vauhdissa.

-Kuukausi sitten lanseerasimme kampanjan paremman henkilöstöpolitiikan puolesta. Oletteko saaneet palautetta siitä, miten olemme onnistuneet?

-Ei oikeastaan. Porukat ovat aika väsyneitä näihin väsyneisiin kampanjoihin, joiden hyöty on enemmän kuin kyseenalainen.

-Mitä tarkoitat?

-Sitä että jos tunnustetaan tosiasiat, nämä yritykset kysellä väeltä kaikkea, mikä ei voisi vähempää kiinnostaa…

Tässä kohtaa tavallisesti hoen itselleni, että kuoleman täytyy olla juhla.

Siis kaikkien näiden kokemusten jälkeen. Mutta vaikka olen hokenut sitä tuhansia kertoja, en saa itseäni vaikuuttuneeksi asiasta. Koska ei sen täydy. Oikeasti nyt. Ei kovat jannut tanssi, vaikka kuka käskisi.

Näitä ajatuksia pyöritellessäni oli toisaalla, toisessa mielessä jo syntynyt käänne.

-Emme muuten tehneet tuosta kolmoskohdasta vielä päätöstä.

-Teimmehän! Mäkelän silmät pullistuivat päästä.

-Mutta emme oikeaa päätöstä. Sellaista joka pitää, kestää ja tapahtuu oikeasti.

Ville oli päättäväinen, valmiiksi risoissa farkuissa ja pieniä sinisiä palloja täynnä olevassa valkoisessa kauluspaidassa. Minusta naurettava yhdistelmä, jotenkin liian itsestään selvä, mutta nykyisin siitäkin voi tehdä itselleen tyylin, Villen tapauksessa brändin.

-Mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Päätös vision jalkauttamisesta jo ensi viikolla on hätäinen, mistä seuraa se, että lopputulos jää aukinaiseksi, vaillinaiseksi ja visiosta tulee kusio.

-Toistan: mitä meidän sitten pitäisi päättää?

-Että ei päätetä. Että ei edes yritetä päättää. Se olisi nyt kova veto!

Mistä tällaiset Villet tulevat? Tällaiset vänkyrät, jotka jostain henkilökohtaisesta ongelmasta johtuen ovat valmiita keikuttamaan venettä aina kun tilaisuus tulee. Eli

pilaavat hyvän fiiliksen lisäksi myös hyvän kokouksen eli suomeksi aivan kaiken.

Olin ärtynyt siitä, että jouduin ajattelemaan. Se tekee aina huonoa, saan siitä melkein aina päänsäryn. Neukkari on siihen aivan väärä olosuhde.

Onneksi hyvässä tarinassa on aina toinenkin käänne. Tällä kertaa se oli puheenjohtajan ulosmarssi. Noin vaan. Teki mieli vilkuttaa hänen peräänsä, mutta päätin pitää käteni pöydän alla. Kokeilkaa joskus. Kun pitää käsiään pöydän alla ja virnuilee epämääräisesti, saa aina kevyttä hämmennystä aikaiseksi. Jotain edes.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty