Bisnestarinoita 133

Bisnestarinoita 133

Tyrskyt

Toiset ihmiset vaan käyvät hitailla kierroksilla. Johonkin maailman aikaan se oli kai ok, nykyisin on kiire. Haluaisin ottaa kantaa tähänkin asiaan mutta olen sopinut itseni kanssa, että kannanottaminen on kommunismia.

Minusta ihmisten kannattaa tehdä tällaisia sopimuksia. Se ei silti tarkoita, että näistä sopimuksista kannattaisi välttämättä puhua ääneen.

Sen sijaan meillä on Janne, tällainen reliikki, verkkainen kuin suppaileva lehmä.

Onnistunut jotenkin säilyttämään työnsä aikoina, jolloin arviointi on jatkuvaa ja useimmat meidänkin organisaatiossa ovat jo ehtineet hakea uudestaan työpaikkaansa avoimessa haussa. Ehkä Janne on selviytyjä. Tai sitten ihmiset pitävät hänestä. Tai he eivät kehtaa sanoa hänelle pahasti. Tai ehkä hän tekee hectoreita eli ikuista jäähyväiskeikkaansa.

Siinä Janne nyt joka tapauksessa istua röhnötti vasemmalla puolellani. Jannen tummansininen puku muistutti etäisesti jotakin virkapukua, epoletit vain puuttuivat noilta nukkavieruilta hartioilta ja koppalakki pälveä peittämästä. Janne oli isokokoinen mutta kukaan ei vilkaissut häntä kahta kertaa.

Katsoimme hänen presistään, joka oli kyllä aika hyvä. En halunnut ajatella, kuinka monta työtuntia siihen oli palanut. Enkä varsinkaan sitä, mitä siinä samassa ajassa joku vähän vähemmän verkkainen olisi saanut aikaiseksi.

Lisäksi: oli minun tehtäväni seurata hänen työaikaansa. En tehnyt sitä koska jotenkin… ei se vain ollut minun arvolleni sopivaa. Kyttääminen. Ei ei, sellaista tehtiin ennen dinosaurusten tuhoa. Lopputulos ratkaiskoon ja sitähän me nyt katselimme.

-Miksi olet valinnut kuvan futismatsista kun aiheena on empatia?

-Nooo… koska mikään ei herätä niin suurta empatiaa kuin maalintekijä.

-Entäs ne kaikki jotka eivät koskaan tee maaleja?

-Niin… sitä tämä juuri haluaa herättää. Että tehkää tekin maaleja…

Voi kansakunnan kammiovärinät!

Edes minä en osannut sanoa, oliko tuo todella nerokasta vai hyvin hyvin vaivaannuttavaa. Päätin mennä eteenpäin.

-Kuvaile kolmalla sanalla tämän presiksen tavoite.

-Herättää ihmisissä kokemus, että kaikilla on samat mahdollisuudet ja että kannattaa aika ajoin tutkailla, miksi itse ei yllä parhaimpaansa.

Laskin 19 sanaa – saitko sinä saman? Onneksi vt. toimari ei ollut todistamassa tätä episodia, sillä se olisi kyseenalaistanut myös minut sekä ihmisenä ja ihmisten johtajana.

Tällainen nosti minussa pientä masennusta,

mutta olen aina ollut sellainen, että masennus on kuin aalto, jonka päällä surffaan takaisin rannalle. Tyrskyt ovat olennainen osa elämää, juuri näin. Ja heti kun olin pääsemässä takaisin tiukkojen kysymysten pariin, Janne puhkesi puhumaan.

-Ylisuorittamisen paine tuntuu koskevan koko yhteiskuntaa. Kuvitellaan, että tunteja lisäämällä lisätään tehokkuutta mutta todellisuudessa se on aikapommi, joka tikittää kohti suurempaa tehottomuutta.

Näytin monestakin syystä äimistyneeltä, sillä Janne ei ollut koskaan puhunut sanaakaan oma-aloitteisesti. Hänen sanansa putoilivat hitaina mutta laajoina kuin helmikuiset lumihiutaleet. Hämmästykseni avasi suuni, kun Janne jatkoi.

-Myönteinen EI paitsi kuvastaa myös vahvistaa omanarvontuntoa ja herättää yhteistä tahtoa priorisoida asioita. Eli sillä on ihan yleistäkin vaikuttavuutta.

Varsinainen filosohvi tämä meidän Janne. Ainakin hän tiesi, miten päivän kunnosta pidetään huolta. Ehkä kannattaa kiertää joitakin asioita, jotta voi päästä suoremmalle tielle. Jos sitä pitää tavoiteltavana.

Vahvuudet ovat heikkouksia ja päinvastoin. Janne oli elävä esimerkki tästä. Ei ihan Danny mutta siihen suuntaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 132

Bisnestarinoita 132

Totuus

Kerrankin! ajattelin. Paikalle olivat kokoontuneet ne fiksumpien sidosryhmien edustajat. Tarjolla kaikenlaista viihdyttävää ja tavallisesti älykästä keskustelua, mukavia ja raikkaita kuoseja ihmisten päällä ja parkissa pieniä, noin 300k+ maksaneita matalia autoja. Ei sitä samaa kasettaa kuin jokapäivä.

Ja mikä parasta: myyjät tietysti oli ajattu asiakkaisiin ja muu rahvas oli ulkoistettu etätöihin. Ah!

Keskustelu oli jo käynnissä, kun astuin meidän uudelleen järjesteltyyn monitoimitilaan. Otin skumppalasin käteen ja asetuin kuulolle.

-Ei totuudella ole lämpötilaa.

-Olen aika jyrkästi eri mieltä. On totuuksia jotka ovat kuumia ja toiset todella kylmiä ja joskus, molempia.

-Esimerkki?

-Jos puolisosi vaikka sanoo, ettei hän kaipaa mitään. Se on kuuma koska se on valetta ja samaan aikaan se on kylmää kyytiä, kyynisyyttä vailla vertaa.

Ymmärrätkö nyt?

Tällaiset keskustelunpätkät havahduttivat minut siihen, että minulla on moraalinen dilemma. Oikeastaan olen moraalinen dilemma. Ennen kaikkea itselleni.

Sekoitan liian usein työn ja mielihyvän.

Enkä ole tässä joukossa ainoa. Siinä on houkutus, koska työ tuottaa niin paljon mielihyvää, joskus rajattomasti. Se on naimisiinmenemistä joka päivä, niin kuin joku sanoi. Viattomat erottaa meistä kovia kokeneista vain se, että he vielä lupailevat, etteivät tee sitä enää. Me tiedämme, ettei niin tule käymään. Se vain tulee käymään, houkutus, unisempi kuin uni, paljon nukahtamista vaarallisempaa.

Sanotaan, että ihmisen tuntee, kun tietää mitä hän haluaa. Minut tuntee siitä, että olen korporaation uhri ja tekijä samassa paketissa. Olen kiusattu ja kiusaaja. Siksi yöt ovat levottomia. Kaikki nuo sadat ihmiset tulevat mieleen kaikissa mahdollisissa kuvitelluissa asennoissa ja asetelmissa. Keitä kaikkia olen kohdellut väärin… Sanotaan että mieli on koko ajan päällä ja siksi se on bitch. Kyllä mielen saa päältä mutta hinta on kova. Usko kun sanon.

Minä ajattelen elämääni. Sitä kehottiin tekemään, kun tulin taloon. Samalla se on virhe. Aika paljon parempi olisi ilman. Tai en minä tiedä, olen aina ollut tällainen. Pakkomielteinen mikä on usein tulkittu päättäväisyydeksi. Samalla tiedän, että tämä on jatkuva tuhopoltto. Tuhoamista, kaiken aikaa: joko sinä tai minä. Onneksi olen suurimman osan aikaa sellaisen yläpuolella, mutta harvemmin kuin haluaisin tai olisi hyvä.

Vaeltelin huoneessa ja massiivisen ikkunaseinän äärellä keskustelu jatkui. Päätin tapojeni vastaisesti osallistua välittömästi.

-Pohdiskelevat ihmiset irtautuvat usein elämän realiteeteistä. Se on huono, joskus paha.

-Se johtuu siitä, että olet tuollainen viisastelija, koska se on sinusta kivaa.

-Niin onkin! Kuin joku kiva nainen, jonka sitä tapaa ja jonka kanssa vaihtaa muutaman sanan. Elämän pieniä isoja iloja. Niin kuin hevospoolo. On osattava iskeä palloa juuri oikealla hetkellä ja muuten vain osattava kärsiä hiljaa ja valppaana.

-Miksi ihmisten on niin vaikea tajuta, että valinnat on tehty toisessa maailmassa kuin jossa seuraukset kohdataan? Siksi vaihtoehtoja ei enää ole tai niiden aika meni jo.

-Niin se on. Ja katumuksesta ei jää viivan alle kuin vatsahaava.

Mihin tämä johti ja johtiko tämä mihinkään?

Vilkaisin vt. toimariin, joka seisoi syrjässä ja näytti kärsimättömänä, rummutti jalallaan ja vispasi kädellään.

Sitten en voinut kuin ihailla hänen tapaansa ottaa tilanne yhtä luonnollisesti haltuun kuin mikrofoni käteen. Muutaman yykaakoon voimalla hän oli koonnut meidät eteensä puolikaareen ja kysyi.

-No, oletteko te tyytyväisiä lukuihin?

-Kai niihin on tässä tilanteessa syytä olla.

-Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?

-Sitä että kaikkia kuita ei kannata taivaalta tavoitella.

Vastaaja oli pukeutunut vihreisiin shortseihin ja oranssiin t-paitaan, jossa luki isoilla, mustilla kirjaimilla UCLA. Meidän business casual –joukossa hän näytti eksyneeltä mutta me kaikki tiesimme, että hänellä oli siihen varaa. Kuten hänellä oli elämässä muuhunkin.

Mietin, että se on kummallista. Toiset lähtevät Norjaan ja toisilta loppuu veto, taso laskee ja itsetuhoisat ajatukset nostavat päätään kuin rairuohon ensisilmut. Näin vt:n ilmeestä, että hän olisi halunnut haastaa tuon tyypin mutta tiesi kokemuksesta, että tuo road less travelled johti korpimaahan, jota kukaan ei kanssasi jaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 131

Bisnestarinoita 131

Muina miehinä

Ylitin katua toimistomme edessä. Mieleeni tuli, että eräänä päivänä, kun olen syvissä ajatuksissani, saksalaisvalmisteinen, Mercedes-merkkinen henkilöajo ajaa ylitseni. Se ei aja minua lituskaksi kuten lapsuuden Tom ja Jerry –piirretyissä vaan rikkoo kohtalokkaasti sisäelämäni ja kuolo korjaa minut.

Sisältyikö tähän assosiaatioon jonkinlainen deathwish?

Toimiston ovella minulla välähti. Toiveeni pikaisesta lopusta saattoi johtua sen pinnipäisen assarin viimeisestä sanasta eilisen työpäivän päätteeksi:

-Nähdään taas, setä!

Tiesin olevani vanha (mieluummin kuin aikuinen) ja minun kolesteronini oli varastoitunut enemmän ajatustottumuksiini kuin verisuoniini. Silti se tuntui pahalta, niin pahalta. Niin paljon voisi jättää sanomatta. Missä on viisas vaikeneminen? Tai: missä on wiisaiden wanhusten kunnioittaminen, arvostaminen ja sopiva palvominen?

(Oikeasti & salaisesti odotin nuoren naisen klassista ja pientä suurempaa ihastumista keski-ikäiseen petoon, joka osasi ottaa naisen – kokonaisena.)

Miten tällaisen jälkeen voi enää elää?

Se on kysymys, jonka jokainen yli nelikymppinen teini esittää itselleen. Äijät ottelevat kuitenkin ihan eri lajeissa. Ne jatkavat elämää – ja sanon tämän varmuudeksi: on the very same fucking day.

Asetuin pöytäni ääreen, nostin tulenpunaiset Clarksin mokkakenkäni pöydänkulmalle ja sihautin Pepsi-tölkin auki.

Luulin että tekisin tänään töitä jos jaksaisin. Viiittu, man.

Tietenkin vt. toimari ilmestyi siihen ja ihmetteli hetken setuppiani ja keikautti sitten pinkeän kaula-aukkonsa puoleeni.

-Mulla ois sulle pyyntö.

-Shoot.

-Kävisitkö kloussaamassa sen Tesla-diilin? Saat uuden Tesla Model X:n ihan omaksi.

-Siis minä & tänään?

-Eikun sinä ja eilen.

Miksi suostun tällaiseen?

Elukoitakin on pakko kohdella nykyisin paremmin, kiitos kettupoikien. Pitäisikö tänne faksata paikalle joku Discovery Channel, joka nostaisi kohun siitä, mikä meitä odottaa näissä häkeissä joka päivä?

Tiedätkö mikä elämässä on kaikkein vaikeinta? Ei rakkaus, ei oikein toimiminen eikä edes maailman pelastaminen. Se on olla cool silloin kun käsketään tuolla lailla rumasti. Could kill her. Like that. Napsautin sormiani vaikka olin jo menossa.

Iso toimistorakennus, aulapalvelu, vierailijalätkä ja sitten pääsy 30. kerrokseen. Huomioni oli hissimatkalla vatsanpohjassa, kuin pelkäisin, etten tiedä paremmasta.

Tesla-diileri. Scum bag. Local low life.

Mitä sanottavaa minulla voi olla tyypille, joka on niin paljon alempana kuin minä? Pukeutuu kuin Miami Vice (pikkutakissa kolme nappia ja Old Spice) ja käyttäytyy rehvakkaasti kuin Kirk Douglas.

-Okay, let’s do it.

-Mitä pelleilyä tämä on? Tiedätkö kuka minä olen?

-Tiedän: olet Horst Zeitkugel, kurjasta Kirchheim am Teckin kylästä, kusipää jo 5-vuotiaana kun söit toisten steinerpäiväkotilaisten eväät, kusipää edelleen kuusikymppisenä, kromia ja nahkaa. Eli vedä se nimi paperiin ettei tarvitse auttaa.

-Kuka sinä luulet olevasi??!

-Mies jolla ei ole mitään menetettävää.

Oliko tämä se tarjous, josta ei kannata kieltäytyä?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 130

Bisnestarinoita 130

Muotoiluajattelua

Olin mielestäni tehnyt päivän työt. Kello näytti viittä vaille kymmentä, aamupäivällä. Mitä sitä tekisi loppupäivän? Ajatustyötä, seisahtaneen ja paikalle pysähtyneen ja siihen lopullisesti jääneen ihmisen työtä.

Istuintyö, selkäsärky, ennenaikainen kuolema.

Mistä kaikesta ihminen vapaaehtoisesti luopuu elääkseen näin?

Ei minun tätä pitänyt ajatella, mutta katso noita ihmisiä! Kuinka moni luopuisi suuresta osasta nykyisen elämänsä etuuksia, jos olisi tiennyt 20 vuotta sitten sen, minkä tietää nyt?

Suuri aallonharja pyyhkäisi filosofiset pohdintani ulapalle: olet töissä! Ja rehellistä työtä varten olin koonnut pienen mutta ultrasähäkän tiimin: Pirjo, Pentti ja minä.

Työnjako oli se, että P & P hoiti työt ja minä vastasin urakan sujumisesta. Ajatella, että meillä on iPhonet ja siihen päivitetyt apit, mutta urakka on edelleen urakka. Tai eihän siinä toisaalta mitään kummallista ole: jonkunhan on johdettava pientä ihmistä, ettei se eksy ja loukkaa pikku jalkojaan.

Muotoiluajattelun asiakasimplementointi ja aikaa tulimmaiset 45 min. Hopi hopi, guys!

-Mikä meidän empaattinen syventyminen on?

-Se on se, että eläydymme vahvasti kysymyksiin, joita asiakas ei ole osannut kysyä.

Ja saman tien ilmestyi valkotaululle tarralappu jossa luki ”Kysymättömät kysymykset”. En vielä tässä vaiheessa sanonut mitään. Ylipäätään sanomiset kannatti säästää ihan muihin hetkiin ja antaa sanattoman kehonkielen kertoa omaa tarinaa.

-Mikä on tämän hetkinen todellisuus?

-Asiakkaan innovaatiopotentiaali on tyhjä kuin Jeesuksen hauta pääsiäisaamuna.

Post-it: ”Zero potential”.

-Mikä on vaihtoehtoinen todellisuus?

-Niitä on kaksi: asiakas organisoi väkensä uudestaan eli törmäyttää väkensä nykyistä luovemmin tai sitten heittää puolet väestä pellolle.

Post-it: ”Väistämätön törmäys.”

-Millä saamme asiakkaan tekemään kovia päätöksiä?

-Asettamalla veitsen kurkulle: valitse tai kuole.

Sama valinta ilmestyi myös post-it-lapulle.

-Ja viimeisenä: Mikä saadaan toimimaan markkinoilla?

-Tehdään proto tai pienin toimiva palvelu. Tässä tapauksessa se varmaankin olisi Akvaario tai Leirinuotio.

Tälle nauroimme yhdessä.

Post-it: proto.

Katsoin kelloa. Aikaa oli mennyt tasan 5 minuuttia. Mitä helvettiä me tekisimme loppuajan? Pelaisimme bingoa? Panisin Pirjoa ja pakottaisin Pentin katselemaan?

Mieleni toimi kuin Villi Itä: ei mitään vaikeuksia luoda vaihtoehtoisia todellisuuksia. Vaikeus tuli toisinaan näiden ultraluovien sähikäisten implementoinnissa bisnesmaailmaan.

Jäin miettimään noiden kahden työskentelyä ja muistelin, miten vuosikymmen sitten jollakin kurssilla oli kehotettu antamaan palautetta aina kun voi. No mitäs tässä muutakaan sitten.

-Tästä teidän työskentelystä…

Kumpikin jäykistyi niille sijoilleen. Mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että Pirjo jäi kiinni tarralappuihinsa ja Pentti tussikäteensä valkotaululle.

-Varsin tehokkaita te olette…

Näin heidän ilmeistään, että kaikki mitä he odottivat oli ilmassa Occamin miekan lailla roikkuva mutta-lause.

-… ja siksi ajattelin antaa teille loppupäivän vapaata. Go crazy!

Edes vanhojen Suomi-Filmien ylinäytellyitä ilmeitä ei voinut verratakaan siihen, miten P & P:n naamat laukesivat onneen ja aurinkoon.

Pitäisikö minun kirjoittaa kirja Esimiehesi tienä onnellisuuteen?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 129

Bisnestarinoita 129

Haittaohjelma

Tällaista ei tapahdu minulle koskaan paitsi tänä aamuna: heräsin myöhään, lähdin kiireessä, yritin näyttää normaalilta ja tehokkaalta kunnes kävin miestenhuoneessa (meillä on sellainen edelleen!). Peilissä näkyvät kasvot näyttivät etäisesti tutuilta, mutta en ollut vakuuttunut, kenestä oli kyse. Tämä syöksi mielen suoraan pinnan alla saalistavien kysymysten armoille.

  • Miksi ihmiset (oikeastaan) käyvät töissä?
  • Miksi asiat eivät mene niin kuin haluaisin?
  • Kuka jakaa pääni sisäiset puheenvuorot?

Tästä päivästä voisi vielä tulla hyvä, koska sellaisen voi päättää. Siitä huolimatta, että päivä alkoi niin kuin alkoi ja kirvoitti esiin kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.

Vielä kysymys ”Miksi me istumme kaikki päivät asiakas-/sisäistys-/ulkoistus-/suunnittelu-ja muissa vajakkipalavereissa?” tunki väkisin mieleni pilvipeitteen läpi, mutta onnistuin deletoimaan sen ennen kuin se pääsi emotionaaliseen kiihdyttämööni.

Puhdas peli, toistaiseksi.

Istuin pöytäni ääreen ja kipristelin varpaitani ja naksuttelin sormieni niveliä. Tällainen läsnäolon voima sai minut valppaaksi ja vastaanottavaksi mihin tahansa. Kuin kutsuisin universumia, joka Keijon muodossa saapuikin puhelin kädessään.

-Oletko nähnyt tämän?

Vakiovastaukseni on aina: totta kai. Minua ei mikään yllätä.

-No, mitä mieltä? Keijo jatkoi. (Minusta on ihmeellistä, että jonkun nimi oikeasti voi olla Keijo. Luulin että kaikki keijot kuolivat jo tai että viimeiset vetivät viimeisiään jossain poissa silmistä.)

Vakiovastaukseni no 2: aika paskaa. Kannattaa aloittaa alhaalta, sillä innostuneet ihmiset ovat epäilyttäviä ja säälittäviä.

-Eli ei aiheuta toimenpiteitä?

Vakiovastaukseni no 3: tuijota ihmistä ”Mitäs jos ajattelisit tässä kohtaa itse” –laserkatseella, niin todennäköisesti saat tietää, mistä on kyse.

-No onhan tämä jotain: ”Algorithmic management tulee myös Suomen suurimpaan konsultti-, viestintä- ja valmennusyritykseen. Algoritmit rikastuttavat työtä ja mahdollistavat asiantuntijoille yhä vahvemman itseorganisoitumisen. Algoritmien hyödyntäminen esimiestyössä lisää tasapuolisuutta, ja niiden avulla kitketään syrjintää ja suosimista. Automatisaation luoma tehokkuus on tosiasia, jota ei voi ohittaa. Ihmisjohtajat varmistavat parhaiten tarpeellisuutensa opettelemalla hyödyntämään tietojärjestelmiä ja panostamalla inhimillisiin vahvuuksiinsa. Johtaminen on ihmisten motivointia ja tunnetyötä; vuorovaikutustaidot ovat edelleen arvokkaita.” Ja sitten lopuksi kerrotaan, että meidän B- ja C-osastojen keskijohto on ulkoistettu algoritmille, kokeiluluonteisesti. Jos kokeilu osoittautuu hyväksi, kokeilua laajennetaan. Kerro minulle, miksi saamme tietää tästä lukemalla meidän lehdistötiedotetta?

Katsoin häntä väsyneen miehen katseella. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että

  • Hän otti uutisen epäammattimaisesti, koska se koski häntä.
  • Ei viestintä, kommunikaatio tai puhuminen ole sen helpompaa viestintätoimistossa kuin parisuhteessa.
  • Hän oli ääliö kun ei nähnyt tämän tulevan, toisin kuin me muut.

Päädyin lopulta jonkin lujan mutta lempeän välimaastoon.

-Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja onhan selvää, että sinulle on jotakin parempaa tarjolla.

Hän näytti helpottuneelta mutta tiesin kokemuksesta, ettei sellainen kestäisi kauaa. Kuten ei moni muukaan vastaava, tunteet ja sellaiset epämääräiset asiat, joiden hyöty on kyseenalainen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 128

Bisnestarinoita 128

Koneet ja moraali

Sanotaan että kulttuuri on kaikki. On aamuja, joiden perusteella olisin valmis uskomaan siihen kuin Jehovaan tai johonkin vastaavaan. Mutta ei kulttuuriuskovaiseksi oikein ilmoittaudu kuin evankelistat ja ne ovat järjestään säälittäviä otuksia.

Tiedätkö, mitä kaikkea selän takana puhutaan?

Kaikenlaista ja paljon enemmän kuin selän edessä.

Vt. toimariakin kutsutaan vihernäädäksi ja koiramäyräksi. Ehkä siksi että hän on oikea animal naiseksi? Ehkä siksi että hän pelkää eläimiä (=itseään)?

Minun kävi häntä toisaalta sääliksi ja toisaalta ei.

Hän oli uhri. Olosuhteiden, joihin saattoi lukea sukupuolen ja tämän ajan ja fasismin nousun. Mutta heti kun ehdin ajatella näin, tajusin huijaavani itseäni. Hän oli tehnyt satoja valintoja päätyäkseen tähän tilanteeseen. Turhaa siis vastuuttaa muita kuin häntä itseään.

Hän oli syyllinen. Ehdottomasti. Tuhannet tunteet olivat hioneet hänen käärmeennahkansa sileäksi ja niljakkaaksi. Hänen oli syytäkin niellä pölyä omissa valtakuvitelmissa ryömiessään.

Katsoessani hänen valkoista puseroaan ja kaulan ympäri kietoutunutta moninkertaista oliivinvihreää helminauhaa mieleeni nousi eräs kuulustelu (näin me niitä nimitimme), jonka olimme toteuttaneet yhdessä. Hän oli näyttänyt rekrytoitaville kuvaa, jossa oli portaat.

-Johtavatko nämä portaat mielestäsi ylös- vai alaspäin?

Vastaus oli tietenkin samantekevä. Kokeessa testattiin mahdollisen tulokkaan reaktiovastetta eli kykyä vastata saman tien. Depressioon taipuvat näkivät alaspäin, bailaajat ylöspäin vieviä portaita. Päättämättömät sanoivat ”sekä-että” ja välittömästi hylätyksi tulevat jäivät pohdiskelemaan vastaustaan. Ne jotka sanoivat saman tien mitä vaan, palkattiin.

Kell valta on, se valtaa käyttäköön.

Palasin tähän hetkeen. Pidimme pientä palaveria, vapaamuotoista heittelyä ja pallottelua.

-Mikä on seuraava askel?

-Vaikka tietäisin, miksi kertoisin sinulle?

Tämän tapaista. Oli tarkoitus pysyä hereillä, koska ilman sitä – mitä me olemme? Uneliaita pummeja, jotka ovat ulkona bisneksestä ennen kuin he ehtivät päästää suustaan ”digitalisaatio”.

Mutta meillä oli oikeitakin töitä.

Tämä vaan ei ollut se päivä, jolloin ne olisivat tulleet tehdyksi. Kaikki tiesivät sen, kaikki halusivat pitkittää sen myöntämistä. Vilkuiltiin koulutustarjouksia meileistä, luettiin meemejä ääneen ja naureskeltiin väkinäisesti. Sitten vt. avasi suunsa.

-Minusta me voisimme laittaa kiertämään huhun, että väkeä täytyy vähentää.

-Miksi me niin tekisimme?

-Saisimme ihmiset yrittämään vähän enemmän. Ja jos tuo tuntuu pahalta, niin voidaan me sen sijaan kertoa, että olemme kaupan.

-Mikä ero noilla kahdella on?

-Edellinen on tylympi siinä missä jälkimmäinen on tyylikkäämpi ja saa rotat jättämään laivan.

Jäin punnitsemaan vt:n sanoja. Ei hän tyhmä ollut, hän oli vain ikävä. Toisinaan ikävät ihmiset saavat pysyä vallassa, toisinaan heidät tönäistään syrjään kuin maanteiden maatuskat. Ei minkäänlaista logiikkaa, sattuma on vallannut markkinat.

Follow the money.

Olin kylmä ja väsynyt, kauniin ja rohkean vastakohta siis. Olisin mieluusti syyttänyt siitä työolosuhteita. Sieluni myyminen ja sen hyväksikäytön salliminen olivat ehkä sittenkin geeneissä.

Tunsin olevani tuomittu mutta en toivoton. Torstai oli tulossa ja taskussani oli vielä melko sileä 50 euron seteli helppoa rahaa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 127

Bisnestarinoita 127

Ihan sama

Ihmiset alkoivat palailla lomilta. Itsehän en ehtinyt sinnepäinkään. Kukin tavallaan. Tarkoitan sitä, että ihmiset näyttivät lomalta palatessaan joko Hangon keksiltä tai norsun vitulta. (Ei mennä nyt tähän.)

Lomalta paluu ihmisen silmin nähtynä: kovaa, joskus julmaa.

  • Loputtomia portaita ja käytäviä, hissejä ja kerroksia, kaikuja ja peilejä.
  • Askeleita jotka eivät saavu perille, juoksua joka palaa samaan paikkaan.
  • Verkkoon takertuneita sieluja.

Ihme hortoilua siis ja taustalla vanha totuus: eri päivä, sama shitti. Niin sitä sanotaan, mutta aina se kirpaisee, kun se osuu omalle kohdalle.

Sillä ei loma kaikille hyvää tee ja on pakko kysyä, tekeekö se kenellekään. Sevverta ihmeellisiä juttuja joutui kuuntelemaan, vaikka istuin vain palavereissa. Olenko jo kertonut, etten koskaan, en koskaan istu kahvihuoneessa? Vain osittain se johtuu siitä, ettei varsinaista kahvihuonetta enää ole. Mutta ei se ole tärkeää. Mutta mikä on? (Huomaatko, miten lomaltapaluu tarttuu?)

-Voiko muu kuin imettävä äiti osallistua tekemiseen täysin rinnoin?

-Tiedätkö mitä isälläni oli tapana sanoa tällaisista hommista: ”Sama kuin panisi kiinteistövälittäjää.”

Ymmärrätkö nyt? Uskon että ymmärrät.

Me elimme palaverihelvetin keskellä.

Tämä on tällaista. Pakkohan jotenkin on saada syksy käyntiin eikä kenelläkään ollut käynnistelyyn parempaakaan ideaa. Vähän köyhää mutta siinä voi katsoa peiliin, jos sellaista haluaa tai kestää. En kyllä suosittele. Rusketuksen alta paljastuu helposti asioita, jotka ovat joko sietämättömiä tai aiheuttavat ennenaikaisia halvauksia. Bad for business.

Palaverihelvetti tarkoittaa eri asioita ihmisille. Koska kaikki ovat onnettomia omalla tavallaan. Joillekin se on määrä. Joillekin se on laatu. Joillekin se on määrän ja laadun suhde. Joillekin se on palaverit ylipäätään, joihin ei vaan totu, ellei ole palaveri-ihminen. Ja sitten on muutama synkkä syy, joista löytää lisää Mustasta Verkosta.

Miten tämä sitten menee? Tulemme myöhässä palavereihin ja lähdemme ajoissa, jos olemme omasta mielestämme riittävän tärkeitä. Emme oikeastaan ole suurimman osan aikaa missään. Enemmän olemme matkalla. Jotkut ovat mieluusti matkalla. Eivät välttämättä tällaisella matkalla. Tämä on huono matka. Onko kyse rohkeudesta myöntää se?

Mitä tällaisesta elämästä jää? Spontaanisti luullen: ei mitään.

Ainoa hengissä pitävä asia on selittely eli perustelujen löytäminen jälkikäteen. Että tämä on tärkeää. Että jaksaa vielä tämän päivän ja huomisen. Siksi kai monet vetävät kaikenlaista rojua sisuksiinsa. Selviytyjät kehittävät muuta elämää tämän tyhjyyden ympärille. Ja onnekkaimmat saavat tästä irti juuri riittävästi, jotta pitävät kolmionsa kunnossa.

Tämä kaikki sai minut jopa omalla skaalallani poikkeuksellisen haikeaksi. Tiesin, että tästä voisi koitua sivullisia uhreja.

Pitäisikö minun alkaa ottaa rennommin ja päästää irti, näyttää esimerkkiä?

Siinä samassa päätin kertoa lomakuulumisiani vaikken edes ollut ollut lomalla. Otin sen riskin, että joku huomaisi, miten keksin kaiken ihan itse.

-Milloin olet viimeksi kävellyt kuumalla Yyterin hiekalla? Päässäsi soi Agentsin Yyteri twist ja pidät kädestä satumaisen kaunista satakuntalaista naista. Kun meri alkaa vetäytyä jalkojenne alta, te vetäydytte mökkiin ja kaikenlaista ennen kokemattoman hyvää alkaa tapahtua tuossa tuokiossa…

He katsovat silmät suurina. Tuijottavat suorastaan. Aivan kuin eivät olisi koskaan lomalla olleetkaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty