Bisnestarinoita 144

Bisnestarinoita 144

Tapahtuma ei ollut itsestäänselvyys

Tiedätkö mikä on ehkä kaikkein ärsyttävintä maailmassa? Se, ettet saa olla rauhassa vaan jatkuvasti joku haluaa sinulta jotakin vaikka ilmiselvästikään sinä et halua keneltäkään mitään.

Kaikkein pahimpia ovat kyselijät. Varsinkin sellaiset, jotka ilmestyvät siihen viran puolesta.

Sellaiset, joilla on kaksi loppututkintoa ja klubitakit päällä kesät talvet.

Istuin pahaa aavistamatta deskini ääressä ja olin syventynyt vaaralliseen tehtävään (lue: hostile takeover). Ja silloin.

-Mikä on sinun työpäiväkokemuksesi? Miltä työpäiväsi tuntuu?

Jösses! Onko millään enää mitään tekemistä minkään kanssa? Ja jos tällainen tulee jostain korkeammalta taholta… Haluanko enää olla täällä töissä? Vai olisinko mieluummin Teurastamo 9:ssä tai Teollisuuskombinaatti 204:ssä, jossa juuri päättyneessä kokouksessa työläiset ovat päättäneet ylittää norminsa? Ehkäpä hyvinkin.

-Hyvältähän tämä, verrattoman mielekästä työtä!

-No mutta sehän on hienoa! Sillä tavoitteenammehan on luoda erinomaisia asiakaskokemuksia. Miten sinä olet tänään ponnistellut voittavan joukkueen puolella?

Nyt oli kyllä jo aika paha.

Mitä tuohon pieni ihminen värkertäisi, kun totuutta ei kestä kukaan?

-Totta kai! Kontaktoidessani tunne on aina etusijalla, posin kautta.

Aika hyvä? Mitä ne muka tuohon voivat vielä lisätä?

-Todella upeeta! Ja olet varmaan myös huomannut, että työpäiväkokemukseen vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa henkilökohtaiset, työstä johtuvat, johtamisesta, työyhteisöstä ja erityisesti ihmissuhteista johtuvat asiat? Kerro vähän, mitä olet tehnyt näiden eteen?

He olivat taitavia, se oli pakko myöntää. Mutta eivät niin taitavia kuin minä, vaikkei sitä taas kukaan olekaan valmis myöntämään. Profeetat ovat omilla maillaan ihan shittiä ja muutenkin on aika köyhää.

-Pidän kurinalaisesti huolta niin fyysistä kuin henkisestä kunnostani, jotta olen aina aamunkoitteessa täydessä iskussa organisaation palveluksessa. Työ on minun leipäni ja veteni, toisinaan myös ilma jota hengitän. Johtaminen eli tässä tapauksessa itsensä johtaminen on minulla tasolla, johon harva pääsee edes hissillä. Työyhteisöä hoidan kannustamalla ja sparraamalla ihmisiä päivittäin ja saan siitä lisää virtaa. Ihmissuhteet ovat minulle se juuri, josta elämän leipäni nousee ja minua ravitsee.

Näinhän minä, että he kamppailivat sisällään sen kysymyksen kanssa, oliko tämä sarkasmia vai armotonta kirkasotsaisuutta vai kenties totta. Eivätkä he oikein osanneet sanoa tuohon mitään, mutta yrittivät silti vielä.

-Sittenhän tiedät, miten työpäiväkokemus ratkaisee, koska ajatukset ja fiilikset heijastuvat vuorovaikutustilanteisiin. Ja yksi teko vaikuttaa toiseen. Tunnetila näkyy ilmeinä ja äänensävyinä. Sen voi aistia. Tunnetila näkyy myös työn laadussa ja tuottavuudessa. Näkyykö se sinulla myös numeroissa?

Napautin koneeltani kahdella klikkauksella näkyviin viime kvartaalin numerot tuottavuuteni kasvusta entisestään sekä kehittämäni laatustandardin pinkistä eli ylimmästä tasosta, jossa launtsauksesta lähtien olin ollut yhtä yksinäinen kuin se kuuluisa ekstramailin kulkija.

Niin kävi, että nuo nuoret leijonat nyökkäsivät vaan ja mutisivat poistuessaan, että eipä olisi uskonut.

Parempi vaan uskoa. Koska vanha on voimissaan.

Miksi? Siksi, että vanha on pysynyt uskollisena nuoruutensa opille: ”Älä sinä ole se, jolla on itsetunto kuin kaniinilla.”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 143

Bisnestarinoita 143

Moraali

Olen selviytyjä. Siksi olen vielä täällä. Vaikka olen tällainen: outo, vaikea ja minulla on perustavaa laatua olevia ongelmia olla toisten ihmisten kanssa. Tiedät kyllä: helvetti kanssa toisien. Itseni kanssa minulla on aina mennyt hyvin.

Sitten tunnen paljon kaltaisiani, jotka vaikeroivat tai ovat syrjäytyneitä tai eivät muuten vaan osaa olla missään. Sellainen en ole minä. Keksin jo varhain keinon välttää tällaisen kohtalon. Se oli helppoa eikä tuntunut missään.

Laskin moraalisia, eettisiä ja älyllisiä standardejani aina kuin olin muiden seurassa. Problem solved!

Tosin jossakin vaiheessa tätä hiilikiertoa sitä vaan lakkaa uskomasta, että on ratkaissut jonkin ongelman lopullisesti. Elämä ei ole lopullinen ratkaisu. Elämä yllättää. Usein se on sietämättömältä tuntuva pettymys, jostakin kuitenkin siltikin selviääkin.

Mutta joskus elämä yllättää positiivisesti. Joskus joku onkin pitänyt standardinsa. Ja tiedätkö, mikä on sen ytimessä: oikea mahdollisuus luoda merkityksellisiä ihmissuhteita. Alleviivaisin mahdollista, jos se olisi mahdollista.

Siis panna itsensä peliin. Edes tavoilla, joita meidän kulttuurimme suosii. Tiedätkö: Vitsejä mustasta makkarasta. Tai ”miten kaikki on siltä väliltä”. (Oma suosikkini, muuten.) Tai ”ehkä olet kuullut käsitteestä ”hauska””.

Ei kukaan pidä kenestäkään sellaisena kuin kukin on. Siksi on olemassa erilaisia pelejä, selviytymispelejä. Eikä edes tarvitse olla erityisen addiktoitunut, jotta voi pitää niistä.

Koska tosiasiahan on, että on olemassa vain huonon eri asteita.

Jos muuta luulee, on veltto ja periksiantanut eli juuri sellaisen kehuja, mihin ei ole mitään aihetta. Se on pahuutta. Siksi on pelattava.

Mutta pelaaminenkin voi olla paha kierre. Kehut jotakin älyllisesti täysin kestämätöntä eli säädytöntä tekelettä etkä huomaa, miten se painaa sisäisen ihmisesi kumaraan. Sinua on helpompi kohdella huonosti, koska olet suostunut tekemään väärin itseäsi kohtaan & valehtelemaan aivan liikaa. Pitää valehdella sopivasti, kohtuullisesti.

Tällaisia mietiskelin, kun huomasin, että istuskelimme huolestuttavan usein vt. toimarin kanssa päivän päätteeksi ofisilla ja toinen kaivoi luomuruisviskilekan esiin ja otimme siivut. Ilta laskeutui harmaana kuin toisen järjestelmän maissa. Vt. oli tummanharmaassa jakussaan tämän setupin seinätapettia tai harmaata laminaattia.

Siinä oli hetki aikaa reflektoida atonaalisia bisneksen syvätrendejä.

Olin alkanut tottua häneen, vaikken hänestä pitänyt, no way. Hän oli edelleen jotakin pahempaa kuin läheisen kuolema. Silti tunsin hetken outoja tuntemuksia, kuin läheisyyttä, sillä hän oli kuitenkin se, joka tunsi organisaatioelämämme ameeban paremmin kuin kukaan toinen lisäkseni. Kun voi avautua toiselle joutumatta selittelemään, on se jotain.

Lisäksi näissä stressin-hetkeksi-lauettua-tunnelmissa vt. oli aika peto.

Me olemme toistemme harhakuvitelmia. Ikävä tuhota niitä.

-Niin, mutta olen tehnyt itseni kanssa sopimuksen, että puhun suoraan. Koska toisista ei ole siihen. Heillä on omasta mielestään liikaa menetettävää.

-Niin sinullakin. Olemme kumpikin yhtä teennäisiä. Siinä on jollakin kierolla tavalla viehätyksensä.

Mitä tuollaiseen sanoisi? Vaikka mitä ja sitten ei mitään, kuitenkaan.

Muistin yhtäkkiä, kun olin kerran nähnyt vt:n kantavan pyöräänsä heidän arvoasuntonsa alaovea kohti. Hän oli noussut portaat ovelle, kantanut pyöräänsä oikean hartian päällä ja pidellyt tangosta kiinni molemmilla käsillään kuin edelleen ajaisi sitä.

Mietin silloin, millainen ihminen tekee noin.

-Niinpä. Olemme samalla sivulla ja emme ole. Olemme samalla lehdellä ja kumpikin lukee omaa sivuaan. Nenät vastakkain ja vain lehti meidät erottaa.

-Jos en tuntisi sinua ja vielä paremmin tunteitasi minua kohtaan, voisin kuvitella, että flirttailet.

Tämä oli hämmentävää. Kuin istuisi kotona hiljaa kärsimässä sen sijaan, että on valmiina kertomaan maailmalle, mitä oikeastaan ajattelee, tuntee ja haluaa. Eli sen, kuinka kaikki vain voisivat häipyä ja jättää minut rauhaan. Erityisesti tämä Mrs. Control.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 142

Bisnestarinoita 142

Turhaan

Kaikki on turhuutta. Niinhän Sanassa sanotaan, mutta ei se niin mene. Osa vaan on. Ja loput on riemua pelkkää tai itkua ja hammastenkiristystä (ja joissakin tapauksissa kaivon myrkyttämistä). Ei kannata uskoa ihan kaikkea. Elämä kannattaa elää itse ja tehdä omat virheet.

Joku keskenkasvuinen kloppi oli taas eksynyt meidän auditorioon esittelemään näitä kuluneita kliseitään. Edellä mainitut eivät olleet hänen tarkkoja ilmaisujaan, mutta niin ne kuulin. Ja sen pitäisi kyllä riittää.

Olihan tämä pientä suurempi järkytys, että ankara uskonnollinen kasvatukseni paistoi näin suoraan läpi tulkinnoistani – siitä miten maailmaa kuulin.

Ei tämä minullekaan helppoa ole.

(En tosin tiedä, kenelle se olisi, mutta joillekin se on, mikä ylittää kyllä ymmärrykseni.)

Pahinta tässä kolmannessa tuottarissa oli se, että olin saanut tehtäväkseni arvoida tätä vierailevien tähtien sarjaa, jotta tietäisimme, mikä oli vanhanaikainen panos-tuotto-suhde ja mitä seuraavaksi.

Tunnelmani oli se, että nyt vasta ymmärsin kunnolla, mitä tarkoittaa sanonta, että meillä on oikeitakin töitä. Sehän on tietenkin vain sanonta, meillä mitään oikeita töitä ole. Mutta huomattavasti enemmän oikeita kuin kuunnella ”tuoreita, hetkittäin tajunnan seisauttavia näkemyksiä”.

Vain ostaja voi olla tyhmä, koska myyjä on tyhmä vain silloin, kun myy liian halvalla.

Kaikki loput tilaisuudet jäävät ostajalle. Siinä on johtoryhmälle pohdittavaa. Täältä kyllä pesee. Loput sanat löytäisin puhuessani.

Mitä sitä tekisi loppupäivän?

(Tämän kysymyksen kanssa elän usein. Sinä et ehkä voi ymmärtää, jos olet työsi raskauttama, mutta jos pääset kateutesi yli, tajuat kyllä, että toimettomuus voi olla yhtä tappavaa. Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan oikeiden töiden puuttumisella? Ja mitä se tekee ihmiselle?)

Rakasta ja tee töitä. Tai rukoile ja tee töitä. Tai vain tee töitä. Tuntuu, että kaikki käy nykyisin. Aivan kuin millään ei olisi mitään väliä enkä tiedä, onko se hyvä vai huono.

Lähdin vaeltelemaan ympäri ofisia. Siinä oli aina jotakin rauhoittavaa. Törmäsin Veijoon, joka alkoi heti kertoa pahasta unesta.

Tavallisesti olen aika tylynä kaikenlaista unenkertojaa & muuta haaveilijaa kohtaan, mutta tässä jokin kiinnitti heti alusta huomioni.

-… sen alastoman tytön ruumis makasi puron rannalla asetettuna siihen kuin jossakin rituaalissa. Se näytti aivan minulta, kunnes tajusin, että se oli tyttäreni. Syöksyin hädissäni tytön luo ja tajusin, että hän hengittää. Sitten hän avasi silmänsä, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sinä et oli oikea isäni. Oikea isäni kuoli ennen syntymääni. Se on minun salaisuuteni.” Katsoin häntä, kun hän liukeni jokeen.

-Mitä sinä ajattelet?

-Että minun kannattaisi lopettaa työt täällä ja vetäytyä.

-Mistä niin päättelet?

-Sen vain tietää… Sen vain tietää.

Keskustelutuokiomme vain vahvisti käsitystäni siitä, ettei tällaisia höbinöitä kannattanut kuunnella. Fantasia elää systeemin ulkopuolella on murrosikäisen tarve yrittää hallita ensimmäistä havahtumista sille, että systeemi sai jo sinut.

Silloin tajusin, että vika on kuuntelemisessa. Kuunteleminen ilman toimintaa on harhailua. Siis sitä, että joskus toiste.

On mentävä suoraan asiaan ja sitten sen ytimeen.

Kaikki muu on sitä, mitä kutsutaan runollisesti unohdukseksi. Bisneskielellä se on konkurssi.

Jos tajuat keskittyä olennaiseen, voit pelastua turhalta milloin vain.

Katso minua: eksyn aiheesta, mutta olen silti täydessä iskussa. Oman elämänsä Picassona hääräileminen on kuin kaataisi ruskan värit sellaisenaan neuroverkkoon. Omilla ehdoilla, omilla säännöillä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 141

Bisnestarinoita 141

Professori

Aina on tehtävä jotain.

Aina on tehtävissä jotain.

Sitä minun professorini Kauppakorkeassa painotti. Siis toisti kyllästymiseen asti. Älä anna periksi. Älä kuuntele valittajia – älä edes itseäsi. Huolimatta ja riippumatta olosuhteista voit aina tehdä jotain. Se saattaa pelastaa päiväsi mutta ennen kaikkea se pelastaa sinut – ja elämäsi.

Ja usein hän jatkoi: ”Pomosi saattaa olla tyhmä mutta niin tyhmä hän ei ole, etteikö hän ennen pitkää huomasi, että sinun asenteesi on hänen aseensa kaikkia ääliöitä ja kadehtijoita vastaan.”

Tuollainen oli hänen opetuksensa. Mutta mitäänhän ei saanut ilmaiseksi. Se on sama kuin uskoisi, että vuosi 1974 olisi sama kuin vuosi 1975. Ei ollut. Ja kaikki maksaa.

Jollakin kierolla tavalla professori vaati meiltä vastapalveluksen.

Jokaiselta. Ja hän oli niin viisas ja hyvä, että me kaikki tahdoimme antaa sen hänelle, pyytämättäkin.

Mitä minä annoin? En muista enää…

Mutta sen muistan, että noista ajoista lähtien minulla on ollut sellainen olo kuin oleskelisin kaivoksessa, niin syvällä maan alla, että muisti ulottuu tulevaisuuteen. Tai siltä se tuntuu.

Hämmästelen vain sitä, että elämä jatkuu kuitenkin. Olisin todennäköisesti se sama ihminen ilman tuota tapahtumaakin. Vai olisinko?

Haluatko oikeasti tietää, minkä avulla olen menestynyt ja päässyt näin pitkälle, tähän asemaan? Niin kuin sanotaan: ihan kommandona, kansakoulupohjalta?

En ole jäänyt kyselemään kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. Olen pysäyttänyt kelan, päästänyt irti ja jatkanut matkaani. Parempiin, tärkeämpiin kysymyksiin. Ja jollain selittämättömällä tavalla kysymykset ovat liittyneet siihen, miten tehdään rahaa.

Ja silti: kaivos… ja sitten ne ihmiset tulisivat pelastamaan minut. Mutta kukaan ei tullut.

Another day in the office is the everyday in the office.

Miten jokin osa ihmisestä voi kuolla ja toinen osa jatkaa niin menestyksekkäästi elämää, että menestyy?

Kuuluisiko tämän mennä näin? Ehkä ei ja sitten kun se menee, kaikki teoretisointi ja spekulointi asian ympärillä tuntuu yhtä turhalta kuin istua viimassa katumassa niitä sanoja, jotka jäivät sanomatta.

En ole koskaan ollut käytännön ihminen siinä mielessä kuin sellaiset ihmiset itsestään puhuvat. Mutta osaan kyllä alkaa tehdä asioita. Niin kuin avata keskustelun. Niin kuin nyt Leilan kanssa. Leilalla oli usein yllään sama punainen leninki. Siksi hän kiinnitti huomioni.

-Mitä sinä ajattelit siitä tulosvaroituksesta?

-Ai mistä tulosvaroituksesta?

-Siitä…

Sitten tajusin, ettei Leila tietenkään tiennyt siitä mitään. Hän ei kuulunut jakeluun.

-… josta pääministeri puhui iltauutisissa.

En muistaakseni ole koskaan keksinyt huonompaa seivausta, mikä ei vielä todista mitään.

-Miksi helvetissä pääministeri puhuisi tulosvaroituksesta?

-No sitä minäkin ihmettelin.

Leila kuului siihen sukupolveen, joka googlasi tällaiset asiat kolmessa sekunnissa.

-Ei täällä mainita siitä mitään!

-Ehkä ymmärsin väärin…

Leila katsoi minua ja näin hän silmiensä liikkeistä ja iiriksen supistumisesta ja laajenemisesta, että ensin hän epäili mielenterveyttäni, sitten sitä yritinkö hyötyä hänestä ja lopuksi hän etsi helppoa tietä ulos tilanteesta. Annoin sen hänelle.

-Tja, tässä on vielä monta faksia lähetettävänä.

Käännyin ja lähdin kulkemaan vihellellen käytävää pitkin. Ei tämä nyt ihan nappisuoritus ollut, mutta ei yrittänyttä aina panna. Näihin sanoihin se professorikin luentonsa lopetti.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 140

Bisnestarinoita 140

Erehdys

Muut erehtyvät, en minä. Näin uskoin, ja ympäristökin tuki pitkään uskomustani täysin.

Mitä sitten tapahtui? Sitä minäkin olen tässä kysellyt. Lähinnä itseltäni. Tajuatko, että tällainen voi vetää pohjan pois koko elämältä? Ehkä, mutta vain, jos olet kokenut samaa.

Olin ihan tavallisessa bisnestapaamisessa paitsi että siellä oli tarjolla Belugaa & Bollingeria. No ei ihan, mutta siihen suuntaan. Tyypillä oli henkivartijakin, joku Rocco.

-Mun täytyy mennä, sori.

Niin hän sanoi, kun oli vastannut puhelimeen kesken lauseeni.

-Et mene mihinkään!

Kuka väittää, että asiakas on kuningas? No jos niin olisi, minä olisin se narri, jolle on sallittu paljon enemmän kuin muille kunnes kaula katkeaa äkkiarvaamatta.

Eli suomeksi: tällaista vastausta hän ei odottanut. Hän katseli minua valkoisten kulmakarvojensa alta enkä tiennyt, näyttikö hän pöyristyneeltä vai huvittuneelta vai joltakin sellaiselta, joita vain hänenkaltaisensa, 30000 jalkaa rahvaan yläpuolella lentelevät tyypit tuntevat.

-Niin, oliko tässä vielä jotakin?

-Se yksi sata donitsia ja että kuka tämän hoitaa.

-Päätä sinä.

Ja sitten katsoin hänen ja hänen kevincostnerinsa loittonevia selkiä.

Ei, minä en surrut tätä eroa. Mutta sitä kyllä, että

  • Jäin ihan yksin.
  • Aikatauluni murskaantuivat.
  • Annoin jälleen kohdella itseäni huonosti.

Enkä mielestäni ollut tehnyt mitään väärää! Maailma ei ole reilu eikä minun pitäisi sitä enää huokailla. Silti se jukratuttaa minua.

Mutta, kuten todettua: bisnes on sotaa. Dog eat dog. Ja jotta lainaus olisi täysi, tämä on vielä lisättävä: jos kilpailijamme olisi hukkumaisillaan, laittaisimme letkun hänen suuhunsa. Ei tämä ole mitään lempeilyä.

No more Mr. Nice Guy.

Siihen eivät pysty kuin harvat ja valitut. Ottamaan hanskat pois.

Siksi myös väärän valinnan tekeminen on yleistä. Se on inhimillistä ja samalla niin turhaa. Vähän niin kuin ihmiset käyvät kirkossa ja sitten heistä ei enää ole mihinkään.

Tämä on se kohta, josta ei neuvotella. Allekirjoitukset sivulle 7, saanko pyytää?

Ja lopun voi kuvitella jos haluaa. Ellet voi voittaa vastustajaasi, osta hänet.

Muuten olet vain lahjakas ihminen, joka ei menesty.

Huomaatko, että kun pitäisi osata oikeasti kävellä puhe, jatkan vaan puhumista. Minun ei pitäisi olla tällainen ja silti olen. Se tunne, kun jatkuvasti jokin menee pieleen ja toivot, että löydät yhden selkeän syyn siihen.

Tein tässä tunnelmassa jotakin tavatonta. Soitin vt. toimarille. En ollut tehnyt sitä sitten vuoden -84 ja silloin meillä oli vielä lankapuhelimet.

-No, mitäs mun personal sales jesus?

Aika topakka kehu. Oletko koskaan saanut vastaavaa? Enpä usko.

-Sitä että…

Sitten en tiennyt enää, miten jatkaa. Olisin voinut ottaa liian monta Somaxia, mutta en ollut sellainen pelkuri. Katkaisin puhelun.

Ja menin balettiin katsomaan Faunin iltapäivää.

Ei olisi pitänyt. Se oli erehdys. Ehkä tällaiset kokeilut pitäisi vain antaa itselleen anteeksi. Hyväksyä se, että silloin voi tapahtua juuri näin tai mitä vaan.

Tai sitten huomata, ettei se ollutkaan erehdys. Kun katsoin Faunia silmiin, tajusin, että oikeastaan olin ajoneuvoyhdistelmä, sellainen taipuisa mutta aika raskasliikkeinen. Ja ellei sitä liikuta vain eteenpäin, vaatii se todellista käsittelyn taitoa. Bingo!

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 139

Bisnestarinoita 139

Etätöissä

Tiedätkö sinä, kun kyllästyttää? Niin kuin koko ajan? Ja vähitellen huomaa, että alkaa olla etäinen kaikille, myös itselleen, ja joustaa niin paljon kaikissa tilanteissa, että se menee jäykistelyn puolelle? Ehkä tiedät.

Aamulla herätessä en päässyt enää hereille. Olin jumissa keskellä mielentilaani, ja aava oli niiden rantojen autius.

Mutta silloin meikä kekkas: ratkaisu on tietenkin etäpäivä,

jota varten oli lämmitellyt itseni etäilemällä todella sopivaksi, jopa viileäksi.

Tilanteen teki ulkoisesti helpoksi vielä se, että vt. toimari oli jo vuosia kehottanut minua pitämään etäpäivän, mutta olin aina kieltäytynyt sillä verukkeella, että pidin liikaa työstäni ja ihmisistä ympärilläni. Kaameita valheita, varsinkin kun todellinen syy oli kauhu sitä valtavaa tuntematonta kohtaan, joka taatusti kohtaisi minut, jos olisin kotona keskellä työviikkoa. Enhän ollut koskaan tehnyt mitään sellaista! Melkein rivoa.

Yhtäkkiä tunsinkin olevani hylkiö, tittelintuuri ja embrio samassa persoonassa.

Pakotin itseni kuitenkin viestittämään vt:lle, että tämä Rento Reiska pitääkin nyt etäpäivän. Sain saman tien vastaukseksi sydämiä. Tämä alkoi sittenkin hyvin.

Nousin kolme porrasta kirjastohuoneeseen ja avasin työkannettavani. Ja kuten aavistin, verkkoyhteys alkoi laulaa minulle sähköposteja, kalenterikutsuja ja kaikenlaista pakottavaa viestiä siitä, miten tulipalo siellä ja tulva-aalto täällä kampesivat minua paikalle vaikka väkisin.

Ignoorasin tylysti kaikki viestit ja siirryin projektikansiooni.

Se oli minun suosikkini. Koska epävirallinen statukseni oli olla kehittämässä käytännössä kaikkia&kaikkea, projektinhallintasalkkuni tulvi kaikenlaista lieveilmiötä siitä, miten mitä tahansa toimintaa voidaan kehittää miten tahansa.

Olin juuri pääsemässä flow-tilaan henkilöstön toiminnan tehostamisen suhteen, kun puhelimeni soi. Vt. Tällä kertaa ei sydämiä. Hetken harkitsin, että jättäisinkö vastaamatta, mutta en kaivannut tähän päivään ongelmia.

-No mitäs?

-No mitäs sitäs että on kyllä parempi, että tulet paikalle.

-Ettäkö kampeaisin itseni täältä kalsari-&aamutakkimaailmasta sinne Suit&Tie – maailmaan, jonne ei enää halua jonnetkaan. Mikä saisi minut tikittämään viisarini siihen suuntaan?

-Esimerkiksi se, että meidän ykkösmyyntitiimi on ihan rakkuloilla ja särkymässä sisäisiin näkemyseroihin ja niille pitäisi taas antaa isän kädestä. Lisäksi tuotekehittelyssä viiraa big time. Eli sori mutta joku toinen kerta sitten etäilet.

Otin tuumaustauon. Totta kai olin riemuissani, koska olin haluttu, tarvittu ja sen lisäksi The One.

Raavin pallejani kalsareitteni läpi ja tunsin olevani mies.

-Ok, mä tuun.

Kun aamun vankat rutiinit joutuu tekemään auringon jo noustua, kaikkeen menee moninkertaisesti aikaa. Kiinnittää huomionsa kaikenlaiseen turhaan ja sitten kyseenalaistaa asioita ja on koko ajan vihainen kaikelle ja kaikille ja vihaa itseään, kun menee suostumaan ja kun ei halua suostua. On rappiolla ja perikadossa ja pitää silti kiinni mielikuvastaan heinäsuovan kukkona.

En ole koskaan uskonut, että ennen oli paremmin mutta ennen oli kyllä yksinkertaisempaa. Suihkusta tullessani minua odotti kolme puhelua: Jaakko, Jorma ja Wilma. Kaikki halusivat minulta jotakin, jonka vain aseella uhattuna suostuisin heille antamaan.

Ihmiset kuvittelevat kaikenlaista, varsinkin itsestään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 138

Bisnestarinoita 138

Leipälaji

Tänään tulin töihin jo viiden jälkeen aamulla. Ei nukuttanut. Ja oli nostalginen olo, kuin keväisin.

Muistelin sitä kun tulin nöösinä firman palvelukseen. Miten lämpimästi perustaja ja toimari ottikaan minut vastaan. Isällisiä neuvoja tulvi yli 30 vuoden kokemuksella.

  • Muistat aina kuunnella naista, mutta älä ikinä tee niin kuin ne sanovat.
  • Sitten kun pääset asiakkaisiin, sinulla on tasan 15 sekuntia aikaa ottaa heiltä luulot pois.
  • Älä luota kehenkään, vähiten itseesi.

Voinko sanoa, että näillä on menty? Kyllä voin. Tällainen istui minulle täydellisesti. Olen synnynnäisesti epäluuloinen ihmisten suhteen. Nuo ohjeet vain kirkastivat sen, minun tieni.

Muuten: oletko sinä päässyt kokemaan sen, kun pääsee koko sydämestään antautumaan työlleen, on siinä melkein liian hyvä ja ihmiset lakoavat ympärillä täydellisten suoritusten, lukujen ja rahojen hehkussa?

Ehkä et, mutta toivon, että sinunkin aikasi vielä koittaa. Rakkaudesta lajiin syntyy niin paljon hyvää, että siitä riittää muillekin. Ihan vaan koska pystyin siihen.

Tästä kaikesta on niin kauan, että muistoni ovat menneet valovuoden verran satunnaisgeneraattorini läpi. Niissä oli alkuperäistä todellisuutta vain sen verran, että tunnen ne omikseni. Silti ne ovat minun voimanlähteeni, tähteni ja kolmijalkainen kuoriaiseni.

Mitä sinä oikeastaan ajattelet universumista? Uskotko sattumaan?

Sattumaa tai ei, Ms. Ei Kukaan tuli juuri silloin katkaisemaan ajatukseni. Nainen, jota kukaan ei huomaa ja joka on olemassa vain muita varten – nainen ilman varjoa. Hänen kuosinsa katoaisi tapettiin, jos meillä sellaisia olisi. Seitsemäs aistini kertoi kuitenkin siitä kukasta, joka öisin avautui hänessä. Mutta päivisin, ei häneen voinut uskoa, koska häntä tuskin oli.

Siinä hän kuitenkin seisoi, tummanharmaissaan ja mustissa käytännöllisissä kengissään. Ja minä olin pahoillani hänen puolestaan. Jossakin toisessa elämässä minä olisin voinut olla hänen ihmeensä. Mutta ei tässä. Ja tämä oli nyt tämä elämä.

Siinä hän seisoi mitään sanomatta. Ilmaseni.

-Mitä uutta? kysyin, koska se oli osa niitä leikkejä, joita töissä leikitään.

-Eipä mitään.

Oikea vastaus. Mitä uutta täällä koskaan voisi tapahtua? Meidän tehtävämme oli toistaa mahdollisimman sofistikoituneesti asioita, joita olimme tehneet edellisinä päivinä. Se on jokaisen meidän erikseen ja koko organisaation menestyksen julkinen salaisuus.

Viheltelin vaikka se oli kiellettyä. Ei täällä oltu hauskaa  pitämässä.

Lopetin sen, koska pystyin siihen. Kuten lopetin mallasviskin juomisen työaikana jo yhdeksän vuotta sitten. Se on mielen hallintaa, tarpeen tyydytyksen siirtämistä – sitä, mitä kutsutaan tahdonvoimaksi ja minkä avulla voi selvitä näissäkin olosuhteissa.

-Me olemme vain työvoimaa. Kukaan ei välitä.

Milloin viimeksi sinun suusi on jäänyt auki hämmästyksestä kun joku puhui oma-alotteisesti?

-Mutta katso minne minun lahjani minut toimittivat. Olen lapsi, joka ei ole lapsi.

-Hyi sinua.

Minä nautin näistä keskusteluista. Näitä käytiin liian harvoin. Tai positiivisemmin: näitä voitaisiin käydä useammin. Haluaisin. Olisin enemmän elossa.

Miksi tarpeiden ääneen sanominen on niin vaikeaa? Helpompaa on unohtua tekemään viittä asiaa yhtä aikaa ja antaa itselleen paljon anteeksi. Nyt kuitenkin rohkaistuin.

-Voisimme lähteä pienelle kävelylle, eikö?

Sanotaan, että käveleminen on terveellistä. Terveellisempää kuin istuminen. Ja terveellisempää kuin syödä illalla kokonainen purkki kirsikkahyytelöä. Ehkä se herätti minut niin aikaisin. Aikuisena pitää hyväksyä asioita, joiden ei halua olevan totta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty