Bisnestarinoita 193

Bisnestarinoita 193

Parempiakin ehdokkaita löytyy

Minusta ilo pitää ottaa irti sieltä mistä saa. Se on sellaista. Työssä on niin vähän iloa, että jos tämä tällainen ei ole välttämätöntä niin mikä sitten.

Niinpä istuin tyytyväisenä peiliseinän takana ja hymyilin itsekseni vinoa hymyä. Kyllä meikän kelpasi. (Jos luulet, että peiliseiniä on vain halvoissa FBI-elokuvissa, et tiedä bisneselämästä mitään. Mikä saakin minut epäilemään, että taidat olla töissä julkisella puolella. Oletko?)

Lisäksi tällainen vinoilu sopii hyvin sellaiselle, jonka mielestä sillat on tarkoitettu poltettavaksi. Ja kun avaat tarpeeksi ovia, ne kaikki avautuvat ja sulkeutuvat ja tiedät, etteivät ne johda minnekään. Ainakaan minne haluaisit.

Ehkä tämä riittää. Sillä muuten huomaan seuraavaksi makaavani jollakin sohvalla ja avautuvani vastentahtoisesti jollekin tyypille, joka tekee rahasta mitä tahansa.

Peiliseinän toiselle puolelle ilmestyi joku mies ja joku nainen. Miehellä oli vihreänharmaa liivipuku ja naisella ei näyttänyt olevan liivejä ollenkaan.

Joinakin hetkinä elämässä on tasapainoa.

Hetken näytti siltä kuin heistä kumpikin olisi kulkenut tähän hetkeen asti polkua, jonka varrelta he olivat poimineet kokemuksensa. Vaan mitä muutakaan elämässä lopulta on tarjolla.

Esimerkiksi se, että unohdin muistiinpanovälineeni ja kansioni työpöydälleni. En kyllä koskaan käyttänyt niitä, mutta nyt olisin tarvinnut niitä. Henkisen selkärankani vertikalisoimiseksi. Tämä on tehdas enkä minä ole työläinen. Haluan ympärilleni leluja, sitä minä haluan.

Yhtäkkiä toinen heistä, se liivi, alkoi puhua.

-Ja sinä olet vastavalmistunut?

-Joo, mutta mulla on työkokemusta ja kuusi vuotta.

-Ja millaisia kokemuksesi ovat?

-Erittäinkin hyviä! Elämässä joutuu tekemään paljon asioita, jotka eivät ole sinun juttujasi ennen kuin teet niistä sitä.

-Niin kuin esimerkiksi mitä?

-Tajuta, että sinulle maksetaan siitä, että ajattelet toisten ihmisten puolesta. Ja siksi toisille maksetaan siitä, ettei niiden tarvitse ajatella.

-Aika filosofista. Oletko ollut oikeissakin töissä?

-Ja mitähän ne voisivat olla?

Elämä on opettanut, että fyysinen lämpö on yksi asia. Ja se toinen on se, joka huokui nyt seinämän toiselta puolelta. Olivatko he siis pääsemässä asiaan? Vaikkei siis vielä oltu Dantea lähelläkään.

-Tämähän on yleinen ongelma: ei uskalleta kysyä kysymyksiä, koska pelätään vastauksia.

-Tuo ei varmaankaan tarkoita mitään?

Tarkoittaa vain niille, jotka suostuvat tajuamaan.

Helppo umpikuja, tästä vielä selvitään.

-Eikö yleinen suuntaus ole kuitenkin se, että työn tulee olla niin hauskaa kuin mahdollista, vaikka sitten täytyisikin rikkoa sääntöjä.

-Minusta näiden sirrichardbransonien aika meni jo.

Vähän vaikeampi umpikuja, mutta ei vielä maanpako.

-Hyvä on. Miten sinä myisit tämän yrityksen minulle?

-Lähinnä mietin, pitäisikö minun myydä sitä.

-Miten tästä sitten sinun mielestäsi päästään eteenpäin?

-Ehkei pidätään.

Tätä pahemmaksi tämä ei tällä kertaa mene. Tai niin ihminen mieluusti uskottelee itselleen.

-Kuulostaako tämä siltä kuin osa ihmisestä leikkisi kuurupiiloa sen toisen osan kanssa?

Tällaisia ei tavallisesti kysytä. Ja siihen on syynsä: jokainen tekee omat mahdollisuutensa. Minäkin voin olla Peeping Tom, just for one day.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 192

Bisnestarinoita 192

Tuuheet puheet

Alussa saattoi olla sana, mutta epämääräinen tunne seurasi sitä heti.

Kyllähän jokainen tajuaa, että edellinen kuulostaa komeammalta, aivan jämäkämmältä kuin jälkimmäinen. Luulen, että osittain näiden jyhkeiden lauseiden & lausahduksien syytä on se, että jokapäiväinen elämä on tuudittautumista siihen illusioon, että sanoilla on

  • Todellista merkitystä
  • Runsaasti totuusarvoa
  • Kuu taivaalta

Luulen, että liian moni asia ei kestä päivänvaloa.

Huomaan, että luulen paljon. Minua se ei haittaa vaikka olenkin sitten yhtä hauska kuin laskuhumala.

Kello on vasta kymmenen. Aamulla.

Ja minä herään tähän kuumottavaan kysymykseen: minne olin menossa, kun olin alle 30?

En muista enää. Mutta se ei ole pahinta. Pahinta on se, etten ole muistanut koko asiaa näihin vuosikymmeniin vaikka olisi ollut hyvä.

Nämä ovat kylmän herätyksen hetkiä. Nämä:

-Joko toit listan tavoitteistasi seuraavaan kvartaaliin? Ja keinoista niiden saavuttamiseksi?

En. Huomaatko, että tuossa on selvä ristiriita: elämästäni olisi tullut parempaa, jos olisin edes jotenkin pysynyt suunnassa. Mutta sen sijaan minun pitäisi olla pelleilemässä tässä jonkun shitty plänin kanssa koskien tulevaisuuttani.

Jos suostun tähän, lakkaan olemasta. No, ehkä en. Mutta tässä kalman haju on. Tässä elämässä.

Sen sijaan alan puhua.

-Minulla ei ole listaa.

-Ja miksi ei?

-Koska kaikki listat ovat syvältä. Ovat aina olleet.

-Jos minä pyydän listan, sinäkin teet listan. Niin kuin kaikki muutkin.

Tuollaisia sanoja ei kenenkään kannattaisi sanoa minulle.

Minun on aina ollut vaikeaa tehdä töitä kenellekään ja se on varmuudella ominaisuus, joka ei tästä miksikään muutu. Yhtä vähän kuin se, että olen aina halunnut nukkua yksin ja levittää raajani kuin laskuvarjohyppääjä. Olen parhaimmillani silloin, kun ympärilläni on runsaasti tilaa (ja/tai ihmiset pysyttelevät kaukana minusta). Lisäksi arvostan tilaa melkein yhtä paljon kuin vapauttani.

Vai onko vain niin, että en kuuntele, koska haluan muiden olevan sellaisia kuin haluan.

Milloin todellisuudestani tuli pakoa todellisuudesta?

Tiedän, että täällä on ihmisiä, jotka ankarina olisivat valmiit odottamaan minulta anteeksipyyntöä tai ainakin pahoittelua. En minä ole sellainen vaan tällainen:

-Jos pystyt perustelemaan yhdelläkin syyllä, mihin kukaan tarvitsee listaani, saat listan.

-Elämää eletään vain eteenpäin. Siinä sinulle perustelua.

-Ei perustelu. Jos elämää oikeasti täällä elettäisiin eteenpäin, kukaan ei kaipaisi ainuttakaan listaa. Lisäksi noiden listojen tekeminen muistuttaa kaksivuotiaan syntymäpäiviä: kuka oikeasti välittää paitsi se kaksivuotias?

Tätä selkeämpää viittausta en olisi voinut enää keksiä mokoman listoittajan älyllis-emotionaaliseen tilaan. Ja juuri siksi hän ei tajunnut eikä osannut lopettaa.

-Tiesitkö, että kun mies astuu huoneeseen, hän kuljettaa koko elämänsä mukanaan?

-Sou?

-Sitä, ettet sinä pääset tavoitteitasi ja niihin liittyviä velvoitteita pakoon, vaikka kuinka venkoilisit listojen tekemistä vastaan.

Kuinka vähän hän tiesi!

Minä pääsen pakoon mitä tahansa, jos vain haluan. Sitä on tuollaisten itikoiden vaikeaa tajuta, vaikka se voisi olla yhtä ilmiselvää kuin ilmiliekki. Siksi tuollaiset tyypit tuhoutuvat. Eivät siksi että he syöksyisivät liekkeihin – sitä he eivät uskalla – vaan siksi, että he saavat haluamansa.

Paitsi nyt. Koska vastustaminen on tällä hetkellä ainut asia, joka saa minut tuntemaan, että olen elossa.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 191

Bisnestarinoita 191

Hääräilyä ja mielistelyä

Pudotan tämän tästä ihan suoraan: mitä olisi sosiaalinen elämä ilman sovinnaista valehtelua päivästä toiseen? Siis vastapainona rehelliselle Olemiselle.

Korporaatioelämä kohottaa tuon valheen toiseen potenssiin.

Bisneselämä neljänteen.

Tästä porvarien verkosta setäni varoitti minua jo silloin, kun olin vielä sen ikäinen, että heiluttelin maton reunalla jalkojani. (Setä ei tiennyt, mitä oli tulossa: kaikki sote-&maakuntakiimailijat ovat yhtä pahoja tai pahempia, kommunismin paskaa edelleen kirnuavista kiilusilmistä puhumattakaan. Sieltä löydät todelliset loiset ja kansanviholliset!)

Ja sanon vielä tämän (ja sitten olen done): bisneselämä = mielikuvituksettomuuden määritelmä.

Kuka oikeasti voi olla onneton tässä ajassa, jossa kaikkea + mahdollisuuksia on otettavaksi ja käytettäväksi? Kun olen päässyt vauhtiin, voin yhtälailla olla sinut kaikkein hienoimpien ja siveettömimpien ajatusteni kanssa.

Ja tähän on tultu: elän maailmassa, jossa ei mikään on kaikki.

Luulen että kaikki täällä ovat väärässä. Minä mukaan lukien.

Eikä siinä ole mitään väärää, mutta silti kaikki on vinommassa kuin Pisan torni.

-Jospa keskityttäisiin hankkimaan asiakkaita.

Siinä sen sanoi. Yhteen lauseeseen kätkettynä ja palaverin viimeiseksi lauseeksi tuo oli hieno koho.

Jos lähtee analysoimaan, mitä täytyy tapahtua ennen kuin asiakashankinta voidaan käynnistää

JA

mitä asiakashankinnasta parhaimmillaan seuraa – siis kaikkinensa – niin kyllä siitä jotain järkevää toiminnan tynkää voi saada aikaiseksi.

Iso JOS.

Mutta miten me olemme harhautuneet niin kauaksi todellisuudesta?

Lähdin kävelemään. Se on sellaista oikeaa elämää. Linnut laulavat, aurinko paistaa ja ihmisiä tulee vastaan. Minä voisin olla onnellinen mutta en ole.

Tuntui, että jotakin tärkeä oli unohdettu. Ikään kuin jätetty huomiotta, vaikka se olisi tärkeää. Tuntuu että tällaista tapahtuu kaiken aikaa.

Jos sinulla ei ole todellista valtaa, viivyttele, unohda, jättäydy. Suomeksi voi sanoa: ajelehdi.

Mutta mitä minä sanon: sanomisella ei ole mitään väliä. Merkitystä. Tarkoitusta.

Jos olisin ihminen, joka osaa käyttää sanoja, pitäisin tätä nykyistä töissä oleilemistani kuin olisin useamman tunnin aikaeron jälkeen makailemassa hikisenä ja väsyneenä hotellihuoneen sängyllä torkkuen, väärään aikaan ja paikassa, jossa en oikeastaan haluaisi olla. Ikkunat ovat auki, kuumuus ei hellitä ja jossakin kymmenen kerrosta alapuolellani kaupungin melu kuulostaa siltä kuin mikään ei voisi tappaa sitä. Sitten noiden kirkonkellojen kumina… Arki on täynnä helposti sivuutettavaa pyhyyttä, joka on kuin koiran unta: pinnallista, lyhytkestoista ja nopealiikkeistä.

On hetkiä, jolloin toivoisin, että elämässä olisi jotakin erityistä, muistettavaa. Ymmärrätkö sinä, mistä minä puhun?

Miksei elämässä ole oikeasti valinnanvaraa? Kun elämästä poistaa kaiken vähänkin taianomaisen, jäljelle jäävät nämä katakombit, joita neukkareiksi kutsutaan. Joita tosiuskovaisten sijaan asuttavat nämä haamut, jotka jaksavat uskotella, että he tekevät jotakin ja saavat jotakin aikaiseksi.

Mikä meidät panee tekemään jotakin?

Aikuiset eivät näytä enää tietävän. Olisi paljon parempi, jos mainokset jäisivät useammin näkemättä.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 190

Bisnestarinoita 190

Mä varotan sua

Onko kardiovaskulaanista syöpäpotilastakaan testattu niin paljon kuin minua? Tietysti huolenpidon hengessä: ”Avainhenkilöiden hyvinvointi on meidän ykkösprioriteettimme.” Silti.

-Mulle tuli vielä yks kysymys mieleen. Tää on aika laaja… Mut miten sä tasapainotat sun sykkeen silloin, kun sun stressitasot on tapissa?

Tällainen anteeksipyytävä haastattelu herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Mieluummin tietty nöyrä kuin röyhkeä. Mutta samalla: parempi irvokas kuin arvokas. Ja sitähän tuolla cranky old bagylla oli tarjolla, vaikka hän selvästi kuvitteli, että avokaula herättäisi minussa äidin kaipun. Hän ei tiennyt mistään mitään, ja halusin tilanteen pysyvän sellaisena.

Eli tämä oli plusmiinusnolla. Ja sellaista elämässä on tällä hetkellä paljon.

Ehkä siksi siirtyminen aamun kolmanteen palaveriin ei tuntunut missään.

-Asioiden kehystäminen tarinoilla ja tunne-elementeillä ei ole some-ajan ansiota, vaan ihmisen lajityyppiin kiinteästi kuuluva perusominaisuus.

Minä sanon: ihmisen lajityyppiin (? kysy kymmeneltä, saat kymmenen erilaista vastausta) kuuluu kaikenlaisten vaikeitten asioiden välttäminen ja sellaisten perusteluiden keksiminen, joita kolmevuotiaat keksivät syötyään kaikki keksit.

Siksi

  • Palavereista – nämä ”koulutukset” mukaan lukien – on tullut niin viihteellisiä.
  • Bisnestä näissä ei tehty.
  • Työläisen selkänahka oli taas kovilla (kun työajan jälkeen koitti työnteon aika).

Sitten sain tietää, että tuo äskeinen olikin vasta johdantoa, alkulause, tiiseri ilman strippiä, helpon ulospääsyn etsimistä. Se varsinainen asia tuli tässä

-Suomalaisen yrityksen perushaasteet ovat tässä:

1) Riittävän syvällinen ymmärrys nykypäivästä ja tulevaisuudesta.

2) Kunnianhimon näkyminen yksityiskohdissa.

3) Uskallus olla erilainen kuin muut.

No tuo kaikki olikin tärkeää! Perusteltua. Juuri siitä meidän on puhuttava.

Ja samalla hetkellä minussa alkoi taas tykyttää tuo jokapäiväinen kysymys: miksi tämä on niin vaikeaa? Ja jossain taustalla kaiken aikaa ilkkuu vastaus: et kuulu mihinkään etkä tänne varsinkaan.

Olla irrallaan. Nähdä, miten kaikki muut elävät elämäänsä.

Tuntea itsensä vieraantuneeksi ja olla kateissa… Ei sellaista halua kenellekään. Natsitkin kuuluvat omaan puolueeseensa, minulla ei mitään. My low of lowlife… Isompaakin miestä kirpaisee oikeasti.

Mutta sitten jouduin palaamaan tuolta omasta maastani takaisin tänne neukkariin.

-Jotta ei tarvitsisi kärjistää paljoakaan, täällä ei näytä olevan mitään käsitystä nykypäivästä, tulevasta puhumattakaan. Ja miksi ei? Siksi, että te olette laiskoja! Ja näin ei voi jatkua.

Aina tämä sama lause: näin ei voi jatkua. Ja ihan hyvin voi! Ja siksi tämä jatkuu. Koska kenestäkään ei ole edellyttämään enempää, keneltäkään.

Ja siitä seuraa, ettei kunnianhimoakaan ole. Oikeastaan tämä on ihan selvää.

Mutta mistä nämä haukkujaiset? Milloin konsulteista tuli insultteja?

-Sitten voisi kuvitella, että tässä puuttuu vain mielikuvitusta, mutta ei se ole sitä. Asiat eivät tapahdu, koska täällä on pelkkiä pelkureita!

Tämä on juurikin näin.

Mutta mitä tieto on maailman sivu tehnyt muuta kuin lisännyt sellaista kärsimystä, jolle ei myötätuntoa heru? Samoin käy unelmille. Kärsimys vahvistaa ja unelmat auttavat pääsemään pois täältä.

Kumpaakaan ei vain tapahdu minulle. Ainoastaan pizza tapahtuu, kun sen tilaa. Markkinatalouden etuja.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 189

Bisnestarinoita 189

Hyvin huomaavaista

Oletko koskaan puraissut banaania niin, että siitä on irronnut kaksi kertaa suurempi pala kuin toivoit? Hetkeen et tiedä, mitä sillä lopulla tekisit. Tungetko vaan kaiken kuitenkin suuhusi? Puraisetko sen kahtia ja yrität saada loput pysymään entisellä paikallaan vai otatko sen sormiesi väliin kunnes olet saanut syötyä suusi tyhjäksi ja syöt vasta sitten loput?

Suurin osa ihmisistä ei uhraisi hetkeäkään tällaiseen, mieluummin vaikka heittäisi ylimääräisen banaanin palan pois. Ja sitten olen minä, joka jää arpomaan tällaista.

Häpeän olla tällainen.

Ja koska en missään tapauksessa halua kenenkään tietävän, että olen tällainen, salailen asiaa, mikä vie energiani. Samanaikaisesti brändini on selkeä kuin keskikesäinen kurkku. Siinäkin on jotain ihmeellistä, varsinkin kaiken edellä sanotun jälkeen.

Ei meillä turhaan ole tapoja, joilla huomioimme toisiamme. Ja sitten on ihmisiä, jotka eivät välitä vähääkään.

He tulivat vartin myöhässä tapaamiseen, hyvä kun eivät käsi kädessä.

Olivat selvästi panneet juuri. Ihmisestä lähtee sellainen hehku, ainakin jos siinä on ollut edes jotain.

Minua suututti niin, että olisin voinut kaataa neukkarin pöydän heidän syliinsä. Miksi?

  • Siksikö että he veivät kallista aikaani?
  • Siksikö että heillä oli seksiä ja minulla ei?
  • Siksikö että heillä ylipäätään oli elämässä jotakin ja minulla ei?

Vaikea tietää. Jos kaikki on totta?

Yhtäkkiä oivalsin, että tällainen adrenaliinisuihku korvaa energiamenetykseni. Vaikka rakkaus on kai aika hyvä juttu, viha on niin nopea ja tehokas, että sillä saa hyvin tuloksia aikaiseksi. Viha on bisneksen kunkku.

Ja minä sanon: pankaa vaan, ei se minua haittaa. Päinvastoin.

Sitten päästiin palaverin asiaan: kehittämiseen.

-Eli te haluatte laajentaa yritystänne, jossa teillä on tällä hetkellä 30 työntekijää teidän kahden lisäksi, onko tämä näin?

-Kyllä.

-Ja tarvitsette apua uuden strategian tekemiseen, niinhän?

-Kyllä.

-Mikä saa teidät uskomaan yritykseenne?

-Meillä on erittäin hyvä tuote, ihmiset rakastavat sitä eikä meillä ole markkinointibudjettia ollenkaan. Tämä lentää.

Mieleeni tuli kantrirenkutus jostain leffasta

Funny how falling feels like flying – for a little while.

Tiesin jo tässä vaiheessa, että epäilykseni osoittautuisivat oikeiksi.

Miksi nainen vaikenisi ja antaisi vain miehen puhua, jos kaikki olisi hyvin?

  • Koska nainen vaietkoon bisnesneuvotteluissa?
  • Koska heidän suhteessaan mies edustaa ja nainen tekee kaiken ajatustyön?
  • Koska heidän keskinäiset asenteensa ovat 50-luvulta?

Vai:

  • Koska heidän bisneksellään ei ole tulevaisuutta?

Minusta olisi voinut tulla dekkari. Mutta koska

  • Ne saavat huonoa liksaa.
  • Populaarikulttuuri on liioitellut heidän työnsä hohdokkuutta. (Todellisuudessa heidän hommansa on vielä tylsempää kuin peruskonsultin.)
  • Olen liian hyvä jo tähänkin työhön. Nauraisin ja itkisin vain päivät pitkät, jos joutuisin vielä nykyistä enemmän kaivelemaan ihmisten motiiveja.

on minunkin parempi pysyä hyväksi havaitsemallani uralla.

Eli mitä tehdä näiden kahden bisnesvauvan kanssa: Sanoako suoraan, miten asiat ovat, ja saada rehellisyydestä palkinnoksi ikuisen asiakassuhteen? Vai venkoillako, jotta tekisi edes jonkinlaisen tilin? Ollako sanomatta mitään ja olla avoin kuin runoilija kaiken loppuessa?

Siinä vaihtoehdot, toisissa enemmän poweria kuin pointtia. Koska bisnes on mahdollisuuksien ja mahdollisten koomapotilaiden taidetta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 188

Bisnestarinoita 188

Kallio & pyöriä

Unet ovat sitä mitä haluat nähdä. Jos osaat niitä lukea, voit aistia niissä heikkoutesi. Kyllä, ne ovat illusioita, hämäyksiä. Katsovat, lähdetkö mukaan.

Eli samaa, mitä me teemme täällä ”farmilla” päivittäin. Myös toistemme kanssa, mutta tietysti ensisijassa asiakkaiden.

Aika hirveää oikeastaan, miten helposti ihmiset harhautuvat aivan kuin omaa tahtoa ei olisi yhtään. Tänään ei taas tuuli tiedä, minne se vie… En usko, että kukaan halusi tätä. Mutta en kyllä tiedä.

-Älä odota mitään. Vain niin voit saada haluamasi.

-Tiedän. Yhtä vähän kuin olen yhtä kuin ruumiini.

Ne yrittivät kouluttaa minua aluksi. Kunnes huomasivat, että olisin joutunut kouluttamaan heitä.

Minua eivät Coelhot kouluta!

(Ja lisäsin vielä, että olen susi enkä teidän koiraksenne suostu ikinä! Mutta tätä ei ehkä kannata mainita tässä.)

Opin parhaiten yksin ja rauhassa. Sen me opimme puolin ja toisin tässä vuosien aikana.

Vaikka elämä on suurimmaksi osaksi toistamista, usein viikosta toiseen, välillä päästään asiaan eli oppimiseen eli siihen, miksi me oikeastaan olemme täällä. Sillä lähettiläät eivät lue toisten ihmisten mieliä ja omiaankin tavallisesti rajoitetusti. Se on kuin sadusta, joka ei toteutunut, koska emme ansainneet sitä.

Istuimme tiiviissä täsmäkoulutuksessa: Viivi, Jorma ja minä.

(Ja meidän toimistokoira Sievä kuorsasi välillä äänekkäästi pöydän alla.)

– Empaattinen tarkkuus edellyttää kolmea asiaa:

  1. Tarkkaavaisuutta, läsnäoloa. Välillä sellaista kuin ensisuudelma, välillä kuin joku tunkisi jotakin kynsiesi alle.
  2. Motivaatiota ja halua ymmärtää. Oikea motivaatio nousee syvyyksistä, halu on sen edessä heinänkorsia.
  3. Relevanttia aiempaa kokemusta asiasta. Sen avulla näkee tulevaisuuteen ja joskus myös sivuilleen.

Kouluttaja, jonka nimen unohdin saman tien kun hän hymyili sen minulle, piti merkitsevän tauon ja pyyhkäisi vasemmalla kädellään jonkun olemattoman pölynöyhdän jakkunsa kauluksesta ja piti oikeassa kädessään sinistä valkotaulutussiaan.

Olin kahden viimeisen viikon aikana huomannut, että vasenkätiset ihmiset herättivät minussa etäisen eroottisen tunteen, jonka alkuperää en onnistunut yrityksistäni huolimatta kaivamaan esiin. Siinä oli vain jotakin.

Mutta sitten hän jatkoi:

-Huomio kiinnittyy luontaisesti sanaan tarkkuus: miten me voimme oikeasti olla niin tarkkoja ja täsmällisiä empatiassamme, että se johtaa moninaisten mutta varmojen vaiheitten jälkeen selvään kilpailuetuun? Tätä haluaisin teidän hetken aikaa pohtivan.

Ja mehän pohdimme! Viivi oli hyvä kekkaamaan, Jorma sanoittamaan ja minä improvisoimaan.

Aina me jotain opimme, vaikka aika höttöä tämä oli.

Mihin unohtuivat lapsena tallentuneet isoäidin sanat ikonin ääressä? Siis se kaikki, mistä myöhemmin kasvoi koko myötätunnon perusta?

Nämä ovat tärkeitä asioita, tietäähän sen, merkityksellisiä. Elämässä on niin paljon asioita, jotka eivät tunnu missään.

Työ on vain yksi niistä.

Joidenkin mielestä ei pitäisikään tuntua. Ja jopa: parempi niin.

Näin minäkin oikeastaan ajattelen. Sanoisiko joku jo, että olen masentunut?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 187

Bisnestarinoita 187

Vaalea hahmo pimeydessä

Luulin, ettei tässä mitään. Ihan normaali päivä. Ihmiset ovat ihmisiä. Räkänokista tulee miehiä. Itsepresentaatio on arkea.

Miksi luulo ei ole hyvä asia? Koska luuloihin liimaudutaan ihan liikaa ja koska niistä huomataan vain ne, jotka vahvistavat itse itseään.

Tällainen eklektismi on samalla seuraus ja syy siihen, että näin käy ja tämä vahvistuu. Tämä ei vie parempaan maailmaan, se on selvä. Olisi päästävä tiloihin, joissa asiat vetävät toisiaan puoleensa. Nyt ne vain karkottavat, työntävät pois ja ennen pitkää kaikki on mennyttä.

Kuinka monta kertaa olenkaan kysynyt itseltäni, millaista olisi tehdä rehellistä työtä.

Ja sitten töiden jälkeen mennä kotiin, väsyneenä ja tyytyväisenä.

Tämä ei vie mihinkään. Mutta minä yritän kovasti. Ja sitten on vaihtoehto:

  • Hellitä poismenneen haamusta ja jatka elämän ylistystä.
  • Älä yritä olla oma itsesi vaan ole.
  • Jos kaipaat elämässäsi jotakin, keskity siihen.

Heti tuli parempi olo!

Tosin jäin miettimään, onko minun antauduttava kohtaloni vietäväksi vai uskoako vain, että elämä koostuu heikoista tai vaarallisista sattumuksista.

En valita ympäristöstä, mutta kyllä näillä (itse valitsemillani) olosuhteilla on vaikutusta. Se, että minut valtaa niin usein kuristava tunne, johtuu siitä, ettei täällä ole tilaa todelliselle kehitykselle, tuhoutumiselle tai luomiselle.

Suurelle ja ennen kaikkea moraaliselle enemmistölle se näyttää sopivan mainiosti, mutta ei minulle, sillä sisälläni on niin paljon muuta. Ja halusin tilaa sille, että se tulisi/pääsisi ulos.

Alussa työ vietteli minut, sitten se vähitellen muovasi minua ja lopulta muutti minut niin että turmelluin ja käännyin väärään uskoon.

Kaikki olisi paremmin, jos en tietäisi tätä. Ellen näkisi hetkittäin tämän kauhistuttavan totuuden taakse, elämän hajoamiseen ja vajetilaan. Vaikka tämä on subjektivismia, siinä on samalla historiallista moniaikaisuutta, mikä tekee asiasta moninkertaisesti pahemman. Kaikessa loistaa potentiaalinen kauneus, mutta se ei loista esiin. Kerros kerrokselta enemmän ihmisen elämää.

Aamulla tajusin, että mieleni on kuin suudelma otsalle, avoin ja epäitsekäs. Tai niin haluaisin, että se olisi. Kun on käytännössä koko aikuiselämänsä surffaillut rahojensa keskellä, elämästä tulee makea ja myrkyllinen. (Tosin olin ylikomisaarion kanssa samaa mieltä siitä, että seteliraha on maailmassa parasta: se ei kaipaa ruokkimista, ei vie paljon tilaa, mahtuu aina taskuun ja jos se pudottaa, ei mene rikki.)

Siksi uskoin itsekin, että olen viallinen. Siitä olen onneksi päässyt eroon.

Jotenkin näiden asioiden kohtaaminen mieleni muutenkin herkässä kudelmassa oli minulle liikaa. Mieleni herpaantui ja joutui omaan fantastiseen maailmaansa. Siellä se sekaantui johonkin vanhaan kiinalaiseen runoon, jonka kautta se peilasi tätä ofisia:

Tämä kukoistava ihme.

Sen huokutteleva energia kutsuu sinua jäämään ja antautumaan.

Ihmisten kasvot ovat vaaleat mutta sydän on samea.

Ja tämän bisnestradition nykyaikainen modifikaatio voisi olla vaikka se, että kulunvalvonta petti, rotat alkoivat pesiytyä (vai periytyä?) eikä kenenkään elämä enää ollut samaa.

Siksi menneiden vääryyksien hyvittäminen tuntuu kerta kerralta vaikeammalta.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty