Lopeta jo

Tiedät päiviä, kun ei saa mitään aikaiseksi. Suurin osa päivistä ei kuitenkaan ole tällaisia vaan harmaita ja outoja ja tavallisia. Ehkä se on pahinta.

Haaveilen palmujen alla lojuvasta, arvaamattomasta tuulesta hiuksiani lävistämässä. Mutta epäilen samalla, olisinko onnellisempi siellä kuin täällä. Täällä kaikki mukavuudet toimii eikä arki tavallisesti ole liian rasittavaa. Toisin on siellä, kolmijalkaisten koppakuoriaisten maassa, josta isoäitini kertoi kuolemansa lähestyessä.

Tässä minä horisen ja pitäisi olla jo menossa seuraavaan palaveriin.

Olenko jo kertonut syvästä vastenmielisyydestäni palavereja kohtaan yleisesti ja näitä päivän viimeisiä palavereja kohtaan erityisesti?

Asialistalla oli vain yksi asia: integraatio.

Joku käytti kerran vahingossa integraation suomenkielistä vastinetta kokonaistaminen ja sai potkut välittömästi. Meillä ei hötkyillä – kuten ei Vääksyssäkään.

Pari kuivakasta asiantuntijaa fuksian värisissä kravateissaan ja ankarat prässit ojossa alusti aiheesta tavalla, joka sai uteliammankin mielen tuntemaan, että Pompeijiin hautautuminen oli lenseää biitsillä käveleskelyä verrattuna tähän vyörytykseen. Yhtäkkiä ymmärsin jokaista finninaamaa, joka ei löydä itseään derivaatan ja sisätulennon maailmasta.

Syvässä vieraantuneisuuden tunteessani aloin laskea päässäni neliöjuuria ykkösestä sataan ja esitin universumille vienon pyynnön, että tapahtuisi jotakin, mitä tahansa.

Jokainen tietää, ettei tällaista koskaan-ei-koskaan pitäisi lausua julki edes mielessä. Sillä sama jokainen tietää, että juuri silloin mitä tahansa käy ovesta sisään ja alkaa laulaa ihmistä lakoon kuin saksalaisen panssarinyrkin suorasuuntaustykki.

Ovelle koputettiin. Vt. kopisteli tymäköin askelin ovelle valmiina raivoamaan, että

MITÄ VITTUA TE TULETTE SIIHEN HÄIRITSEMÄÄN MINUN PALAVERIANI.

Ovella seisoskeli tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ja vanhasta rahasta kotoisin oleva arvonsa tunteva daami. On yhtä kuin kaksi omistajaa, on yhtä kuin kaksi hallituksen jäsentä. Seurasi yhtä kuin vt:n ammottavan kidan vääntyminen hymyksi, pelonsekaiseksi.

– Niin, me tulimme tänne ilmoittamaan, että vapautamme sinut vt:n tehtävistä saman tien. Voit käydä keräämässä tavarasi ja tämä Securitaksen nuorukainen tässä huolehtii sinut ovelle ja sinun läppärisi ja puhelimesi tietoturvaosastolle. Niin ei tarvitse ihan yksin sitten lähteä…

Daami hymyili kaunista mutta kylmää hymyään. Kaapin kokoinen nuorimies katseli mitään ymmärtämättä ja yksinkertaiseen tehtäväänsä keskittyneenä. Vt. oli kerrankin hiljaa ja olisi haukkonut henkeä kuin vaivaantunut lahna, jos olisi osannut. Jopa kaikentietävät asiantuntijat eivät hetkeen tienneet, miten jatkaa täyteen ahdetun diansa käsittelyä.

Vt. kokosi itsensä, poistui saattojoukon mukana, ja minä viittasin asiantuntijoita jatkamaan. Koska elämän on jatkuttava, eikö niin? Bisnes ei yhtä naista kaipaa, eihän? Tunteet eivät johda bisnestä, bisnes johtaa tunteita, vai mitä?

Jotenkin fokukseni kuitenkin hajosi. Tilalle tuli kalmankoura (Am I next?), kun muistin, että vain muutama päivä sitten olin pitänyt meitä, siis vt:tä ja minua, erottamattomina. Ja nyt NE eivät tarjonneet edes diiliä, vaan panivat eukon pihalle, kuten täällä rajamaassa on tapana sanoa.

Elämä voi muuttua hetkessä. Joskus jopa kesken palaverin.

Mihin tämä maailma on menossa?

Eksyin vielä kauemmas, kun filosofi minussa yritti nousta/paeta kaiken yläpuolelle: Nykyisin on helpompaa huomata taisteleminen kuin se, mikä on hienoa. On helppoa osoittaa harmaata taivasta ja synkkiä pilviä, mutta ehkä meidän olisi parempi nähdä se, mikä maailmassamme on hyvää.

Puristin käteni nyrkkiin niin että sattui: herää! Palasin vielä hetkeksi integraation maailmaan, jossa en kyllä varsinaisesti ollut vielä ollutkaan. Ehkä integraatio oli lopulta hyvä asia: mitä vähemmän ihmisiä, sitä suuremmat mahdollisuudet minullakin on voittaa.

Ehkä tästä vielä tulisi jotakin. (Vaan mitä?)

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty