Yksin maailmassa

Tämä on todella vaatimaton lauantaiaamu. Katselen ympärilleni ofisissa eikä täällä ole ketään. Johtuuko se siitä, että on aatonaatto? Vai siitä, että olen sittenkin palkannut tänne bunch of laiskureita ja säälittäviä häviäjiä? Ehkä.

Tai sitten siksi, että kaikki alkaa kuitenkin miksi-kysymyksestä?

Joku saattaisi sanoa, että kyse on vain siitä, ettei minulla ole muuta sisältöä elämässäni kuin työ. Ja että romahtaisin ilman sitä ja siksi roikun täällä. Ja vielä tarkemmin: ellen saisi purkaa pysyvää turhautumistani työyhteisöön, sisäiset rakenteeni romahtaisivat ja putoisin kuiluun, jonne ei ole edes katsominen.

Että hyvää joulua teillekin. Ihan vaan siksi, että kun työstä tulee huume, se on vain järkevä vastaus tämän maailman järjettömyyteen.

Siis siihen, ettet sinäkään muuta maailmaa, se muuttaa sinut.

On helppoa kuvitella mieleen eilinen päivittäinen hyörinä, työn touhu ja ahkerointi ja sen kääntöpuoli: sokea ryntäily, näennäistekeminen ja sijaistoiminnot. Ajan kulumisen odottelun, kateellisen kyräilyn ja katkeruuden kovertamisen seurauksena tyhjentyneet sielut. Kova maailma, jota ihmiset pakenevat koteihinsa kovien pakettien maailmaan.

Milloin maailmasta tuli tällainen?

Ennen oli kaikille selvää, että maailmassa oli tiettyjä sääntöjä. Ja säätäjät olivat niitä, jotka hävisivät aina.

Nykyisin on ihan turhaa yrittää ajatella jakoja, se ei vaan toimi. Samaa kuin yritykseni vakuuttaa itselleni, että olen tärkeä, vaikka todellisuus on minua vastaan. Koska en ole. Olen juureton, en kuulu minnekään enkä kenellekään. Vaikka juuri niin minun olisi hyvä, makoilla kissana uuninpankolla.

Mutta se ei riitä minulle.

Eilen täällä oli vielä ihmisiä ja minusta tuntui että olen.. osa… jotakin. Ja tavallaan ihmiset olivat ympäristö jollekin hyvälle, vaikka sillä ei sinänsä ollutkaan kenellekään merkitystä.

Voisin kirjoittaa itsestäni kirjan ”A troubled man”. Niin ikävästi minulla menee monta tuntia päivässä sellaisten asioiden pyörittämiseen, joita muut eivät edes huomaa. Henkeni pitimiksi olen sitten harvoina kirkkaina hetkinäni tehokas kuin fan.

Kuulen tällaisia keskustelunpätkiä, vaikken haluaisi.

-En halua taistella sun kanssa mutta sä et jätä mulle vaihtoehtoja!

-Samasta syystä kuin miksi lattialla makaava koira ei hauku.

-Mitä tolla on tekemistä yhtään-minkään-kanssa?

-Sitä sun kannattaa kysyä itseltäsi aika ajoin.

-Tiedätkö edes mistä puhut?! Kun alkaa kysellä tuollaisia, elämä muuttuu lopullisesti. Ja lopun elämää saa nukkua toinen silmä auki.

-Kuka välittää vähääkään nukkumisesta? En minä, olen jo unohtanut, miten nukutaan.

-Minä taas luulin, että vanhempien parisuhde vaikuttaa lapsen hyvinvointiin.

Kenenkään työteho ei tuosta kohentunut. Se oli vain ihmisten puhetta, sellaista, mistä luodit kimpoavat.

Kun minä kasvoin aikuiseksi, aloin vanheta saman tien. Vai olinko jo siinä vaiheessa ennenaikaisesti vanha enkä koskaan aikuistunut? Tarvitsin kriittisempää asennetta itseeni. Miksi minusta ei ole katsomaan totuutta suoraan silmiin ja kestämään se kuin kuka tahansa miesoletettu?

Kai se on myönnettävä, että jotenkin tässä painoi selkää & mieltä myös tuo toissapäiväinen vt. toimarin ”siirtyminen uusiin haasteisiin”. Varsinkin kun tilanne on täysin levällään, huhut liikkuvat samanaikaisesti valon nopeudella ja hämäläisen tahmeudella. Erilaiset suhmuroinnit seuraavat, sen tiesi jokainen.

”Luodaan yhdessä parempaa huomista.” Vaikeaa sitä on täällä yksin luoda.

Olin jo menossa ja nyt en saa itseäni liikkeelle. Tällaista tapahtuu arjessa jatkuvasti, mutta hälyn keskellä huomio kiinnittyy muihin asioihin. Kuten niihin liiketoiminnan osiin, jotka toimivat ihan vaan rahan painamista varten.

Ne ovat koneita ja me olemme ylpeitä ja itsetietoisia koneen osia.

Tämä työ on lapsuuden joulut ja mekanojen rakentaminen, joka päivä. Ei mikään muu ole muuttunut, paitsi että tiedän liikaa, jotta osaisin enää leikkiä. Leikin loppu on kuoleman alku. Se on se sinua takaa päin lähestyvä auto, jota luulit etäiseksi tuulen suhinaksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty