Bisnestarinoita 186

Bisnestarinoita 186

Liian paljon liian varhain

Vain pienesti ajattelevat uskovat, että on olemassa huippu. Taso, johon tähdätä.

Ei se ole niin. Minäkin pääsin huipulle melko heti. Vain saadakseni tietää, ettei sellaista ole. Ja että elämä on täynnä (juuri tällaisia) paradokseja, joiden sietämiseen kuluu suunnattomasti energiaa. Omaa energiaa, josta maksaa kalliisti.

Ehkä elämässä ei pitäisikään kysyä, kuka minä olen vaan keitä muut ovat.

Sillä ovet johtavat toisille oville ja joet virtaavat toisiin jokiin. Myös silloin kun joet virtaavat väärään suuntaan.

Välillä minusta tuntuu kuin makaisin puolet valveillaoloajasta kuumeisena sängyssä, otsa hiessä ja kädet kylminä. Tämä saattaa olla osuva kuva tämän päivän työelämästä. Ei täydellinen mutta osuva.

(Yksittäistapauksista ei pitäisi tehdä johtopäätöksiä, mutta screw dat.)

Olin eksynyt ja tuntui kuin kaikki unelmani olivat kuolleet. Mutta se on sellaista. Kuka näitä laskee ja kuka niistä välittää?

Ehkä kyse onkin tällä kertaa siitä, kuka (todella) on toisella puolella pöytää.

Tämä ei auta yhtään eikä vie mihinkään. Ehkä palaan täältä wc:stä takaisin neukkariin. (Nousee, kävelee käytävän toiselle puolelle neukkariin ja yrittää istuutua huomaamatta siihen samaan tuoliin, josta poistui kaksi minuuttia aiemmin.)

-Opimme eniten siitä, mitä ne EIVÄT kerro meille.

Minulle tuli tästä lauseesta etäisesti sellainen tunne, että oltiin asian äärellä. Varsinkin, kun sen sanoi tuo nuori ihminen ironisessa slipoverissaan, sillä hänen elämänkokemuksensa ei vielä ollut voinut paljastaa hänelle totuutta. Sen sijaan hän vain tiesi sen. Sellainen on aina kiinnostavaa. Joitakin tuollainen nuorten myötäsyntyinen varmuus pelottaa, jopa kauhistuttaa. Minua ei. Olin itse samanlainen. Ja siksi tiedän, mihin se johtaa = ei mihinkään. Parin vuoden marinadi esimerkiksi meidän yrityksessä ja kaikki tuo on mennyttä.

Vain minulle kävi toisin. Siksi olen tällainen friikki, joka tarvitsee järkyttävät määrät sekunteja ja minuutteja pelkästään selvittääkseen päivittäisen mielensä. Jotta selviäisi.

Minulle tuli tunne, että minun pitäisi olla tekemässä oikeita töitä, mutta tällaiset tunteet menevät helposti ohi – jälkiä jättämättä.

Vakavampi tunne heräsi tuosta ääneen sanotusta lauseesta, josta kuulsi tavu tavulta vakavampi manipulaatio ja toisten ihmisten ylikäveleminen.

Oppiminen = parempaa hyväksikäyttöä?

Miltä oikeasti tuntuu olla tällaisen julman sortokoneiston osa? Ja sitten: myöntääkö vai kieltääkö osallisuus ja millä perustella? Ketä tässä pitäisi uskoa? Nämä olivat hetkiä, jolloin kaipasin puolisoa, joka näkisi ja sanoisi suoraan, mikä tässä kaikessa on ilmiselvästi päin helvettiä. Valmistetaanko sellaisia vaimoja enää?

Mikä oli pahinta?

  • Sekö, että sorramme tasapuolisesti kaikkia, jotka eivät kuulu meidän valkoiseen heteroenemmistöön?
  • Vai se, miksi me teemme sitä? (Tutkimukset osoittavat, että meidän enemmistöön kuuluvien työteho on moninkertainen, KOSKA työajasta ja ennen kaikkea työenergiasta ei kulu liian iso siivu identiteetin etsiskelyyn.)
  • Vai se, että olemme menettäneet uskomme?

Tämä on ankaraa petsiä.

-Kaikki kategoriat ovat tärkeitä vertailun ja luokittelun kannalta.

Mitä? Lukeeko hän nykyisin myös ajatuksiani? Vai tunsiko hän muuten vain minut ja yritti tehdä vaikutukset heittämällä tällaista läppää, so. aivan kuin puhuisi bisnestä kaikille mutta puhuukin vain yhdelle hahmolle joukon keskellä? (Tätä kutsutaan persoonallistamiseksi.)

Tiedätkö, mikä minua tässä hommassa oikeasti häiritsee? Se, ettei mihinkään koskaan palata. ”Kaikki virtaa.”? Mutta se ei ole se syy, miksi me teemme näin.

Me teemme niin, koska kuvittelemme, että meillä on kiire.

Olemme addiktoituneita siihen. Ja kuvittelimme, että kaikki on siten pikemmin ohi.

Ja niin onkin. Mutta tavalla, jota pelkäämme kuvitella.

Miksi minä olen ainoa, jolla on rohkeutta antaa uteliaisuutensa johtaa itseään?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 170

Bisnestarinoita 170

Yksin maailmassa

Tämä on todella vaatimaton lauantaiaamu. Katselen ympärilleni ofisissa eikä täällä ole ketään. Johtuuko se siitä, että on aatonaatto? Vai siitä, että olen sittenkin palkannut tänne bunch of laiskureita ja säälittäviä häviäjiä? Ehkä.

Tai sitten siksi, että kaikki alkaa kuitenkin miksi-kysymyksestä?

Joku saattaisi sanoa, että kyse on vain siitä, ettei minulla ole muuta sisältöä elämässäni kuin työ. Ja että romahtaisin ilman sitä ja siksi roikun täällä. Ja vielä tarkemmin: ellen saisi purkaa pysyvää turhautumistani työyhteisöön, sisäiset rakenteeni romahtaisivat ja putoisin kuiluun, jonne ei ole edes katsominen.

Että hyvää joulua teillekin. Ihan vaan siksi, että kun työstä tulee huume, se on vain järkevä vastaus tämän maailman järjettömyyteen.

Siis siihen, ettet sinäkään muuta maailmaa, se muuttaa sinut.

On helppoa kuvitella mieleen eilinen päivittäinen hyörinä, työn touhu ja ahkerointi ja sen kääntöpuoli: sokea ryntäily, näennäistekeminen ja sijaistoiminnot. Ajan kulumisen odottelun, kateellisen kyräilyn ja katkeruuden kovertamisen seurauksena tyhjentyneet sielut. Kova maailma, jota ihmiset pakenevat koteihinsa kovien pakettien maailmaan.

Milloin maailmasta tuli tällainen?

Ennen oli kaikille selvää, että maailmassa oli tiettyjä sääntöjä. Ja säätäjät olivat niitä, jotka hävisivät aina.

Nykyisin on ihan turhaa yrittää ajatella jakoja, se ei vaan toimi. Samaa kuin yritykseni vakuuttaa itselleni, että olen tärkeä, vaikka todellisuus on minua vastaan. Koska en ole. Olen juureton, en kuulu minnekään enkä kenellekään. Vaikka juuri niin minun olisi hyvä, makoilla kissana uuninpankolla.

Mutta se ei riitä minulle.

Eilen täällä oli vielä ihmisiä ja minusta tuntui että olen.. osa… jotakin. Ja tavallaan ihmiset olivat ympäristö jollekin hyvälle, vaikka sillä ei sinänsä ollutkaan kenellekään merkitystä.

Voisin kirjoittaa itsestäni kirjan ”A troubled man”. Niin ikävästi minulla menee monta tuntia päivässä sellaisten asioiden pyörittämiseen, joita muut eivät edes huomaa. Henkeni pitimiksi olen sitten harvoina kirkkaina hetkinäni tehokas kuin fan.

Kuulen tällaisia keskustelunpätkiä, vaikken haluaisi.

-En halua taistella sun kanssa mutta sä et jätä mulle vaihtoehtoja!

-Samasta syystä kuin miksi lattialla makaava koira ei hauku.

-Mitä tolla on tekemistä yhtään-minkään-kanssa?

-Sitä sun kannattaa kysyä itseltäsi aika ajoin.

-Tiedätkö edes mistä puhut?! Kun alkaa kysellä tuollaisia, elämä muuttuu lopullisesti. Ja lopun elämää saa nukkua toinen silmä auki.

-Kuka välittää vähääkään nukkumisesta? En minä, olen jo unohtanut, miten nukutaan.

-Minä taas luulin, että vanhempien parisuhde vaikuttaa lapsen hyvinvointiin.

Kenenkään työteho ei tuosta kohentunut. Se oli vain ihmisten puhetta, sellaista, mistä luodit kimpoavat.

Kun minä kasvoin aikuiseksi, aloin vanheta saman tien. Vai olinko jo siinä vaiheessa ennenaikaisesti vanha enkä koskaan aikuistunut? Tarvitsin kriittisempää asennetta itseeni. Miksi minusta ei ole katsomaan totuutta suoraan silmiin ja kestämään se kuin kuka tahansa miesoletettu?

Kai se on myönnettävä, että jotenkin tässä painoi selkää & mieltä myös tuo toissapäiväinen vt. toimarin ”siirtyminen uusiin haasteisiin”. Varsinkin kun tilanne on täysin levällään, huhut liikkuvat samanaikaisesti valon nopeudella ja hämäläisen tahmeudella. Erilaiset suhmuroinnit seuraavat, sen tiesi jokainen.

”Luodaan yhdessä parempaa huomista.” Vaikeaa sitä on täällä yksin luoda.

Olin jo menossa ja nyt en saa itseäni liikkeelle. Tällaista tapahtuu arjessa jatkuvasti, mutta hälyn keskellä huomio kiinnittyy muihin asioihin. Kuten niihin liiketoiminnan osiin, jotka toimivat ihan vaan rahan painamista varten.

Ne ovat koneita ja me olemme ylpeitä ja itsetietoisia koneen osia.

Tämä työ on lapsuuden joulut ja mekanojen rakentaminen, joka päivä. Ei mikään muu ole muuttunut, paitsi että tiedän liikaa, jotta osaisin enää leikkiä. Leikin loppu on kuoleman alku. Se on se sinua takaa päin lähestyvä auto, jota luulit etäiseksi tuulen suhinaksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 146

Bisnestarinoita 146

Nykyinen sopimus on voimassa ainakin toistaiseksi

Muutamana päivänä vuodessa olen aivan jär-kyt-tä-väs-sä vauhdissa. Olen junan lailla pysäyttämätön. Hätäjarrua painavat vain luuserit eli ne, jotka eivät tajua, ettei painaminen muuta mitään. Ajatusketju menee jotenkin näin:

  • Ihmiset ovat rajakkeja oman mielensä vankilassa.
  • Seuraus: he luulevat itsestään aivan liikoja, myös pahassa.
  • Konsekvenssi: he päätyvät olemaan taviksia sokerikuorrutuksella.
  • Lopputulos: Itsekö tässä pitää kaikki tehdä???

Tämän typerän maan idioottimainen talouspolitiikka ja siihen vielä ravihuijarit päälle. Ja lastentekijät ja niillä rahastavat vauva-sivuston kiihkoilijat.

Miten tässä maassa muka voisi tehdä vakavaa bisnestä?

(Eikä voikaan, mutta sitä ei saa sanoa ääneen. Ainakaan nyt, kun kaikkien on yhteisen edun nimissä parempi uskoa nousukauden nousukiitoon ja muihin mieltä kiihdyttäviin, talouden kasvuun piiskaaviin illuusioihin.)

Tällaisten ajatusten jälkeen on vaikeaa ryhdistäytyä, mutta pystyn siihen koska pystyn kaikkeen.

Niinpä kutsuin poikkeuksellisesti koolle palaverin.

Tällaista tapahtuu vain, kun hermoni ovat riemusta ratkeamaisillaan.

-No niin! Antakaa minulle kolme ehdotusta, miten saamme aivot liikkeelle.

Tämä oli kompa jollaisia rakastan: millä ilveellä nuo pikku työmuurahaiseni saisivat edes omat aivonsa liikkeelle, heh.

Mutta niin vaan heistäkin on välillä johonkin:

-Mindfulness.

-Mindlessness.

-Mindemptyness.

-Mind over matter.

-Mind & movement.

-Do you mind?

Hykertelin tyytyväisenä: tiimini oli selvästi kansainvälistynyt, koska olin määrännyt niin. Lisäksi se oli järkyttävässä huippuvedossa vaikka puolet siitä puuttui. Tai ei tietenkään puuttunut, koska olin itse lähettänyt puuttuvat ja puutteelliset raatamaan kiusallisten & muuten hankalien asiakkaiden hikipajoihin. Sanotaan että Siperia opettaa mutta minä sanon: vasta Kolyma, Vorkuta ja Solovetski opettavat todella.

Kun ei ole mitään menetettävää, työteho ei ole kysymys vaan vastaus.

-Hienoa tytöt ja pojat! Vaan millä me jalkautamme tuon noihin vanhoihin könsikkäisiin tuolla alhaalla?

Viittasin kädellä lasiseinän takana ja kerrosta alempana huhkiviin hikisiin keski-ikäisiin miehiin, jotka vielä sitkeästi roikkuivat paikastaan myyntiosastolla. Lisäksi rakastin intohimoisesti jalkauttaa-sanaa.

-Luomme keppi-porkkana-strategian.

-Lähetämme Wilman myymään heille idean. (Wilma oli meidän uusi assari, aito blondi, joka kulki toimiston läpi ja joka äijän deski oli kuolassa.)

-Kevyt kamppis, jossa vekkulat bonukset.

Huomaatko: jo kolmas idea alkaa olla toistoa. Mutta olihan tuo hyvä alku. Minusta näytti siltä kuin neukkarin seinällä vinossa roikkuva Miguel de Cervantesin juliste seinällä ilkkuisi minulle:

jatka vain, kyllä tuulimyllyt puhaltavat.

Lähetin jengin töihin: ehdotukset konkreettisine toimeenpanoineen minun pöydälläni lounaaseen mennessä. Ja kaikki tiesivät

  • että minun lounaani alkoi viimeistään klo 10.30 sharp.
  • että teen töitä syödessänikin.

En todellisuudessa, mutta tällaisia huhuja ei koskaan kannata lähteä itse korjaamaan. Se on minun bonukseni, minun punainen nahkasohvani. Muuten: oletko koskaan työelämässäsi joutunut miettimään, millaista on toisten elämä bonareitten ulkopuolella?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty