Bisnestarinoita 170

Bisnestarinoita 170

Yksin maailmassa

Tämä on todella vaatimaton lauantaiaamu. Katselen ympärilleni ofisissa eikä täällä ole ketään. Johtuuko se siitä, että on aatonaatto? Vai siitä, että olen sittenkin palkannut tänne bunch of laiskureita ja säälittäviä häviäjiä? Ehkä.

Tai sitten siksi, että kaikki alkaa kuitenkin miksi-kysymyksestä?

Joku saattaisi sanoa, että kyse on vain siitä, ettei minulla ole muuta sisältöä elämässäni kuin työ. Ja että romahtaisin ilman sitä ja siksi roikun täällä. Ja vielä tarkemmin: ellen saisi purkaa pysyvää turhautumistani työyhteisöön, sisäiset rakenteeni romahtaisivat ja putoisin kuiluun, jonne ei ole edes katsominen.

Että hyvää joulua teillekin. Ihan vaan siksi, että kun työstä tulee huume, se on vain järkevä vastaus tämän maailman järjettömyyteen.

Siis siihen, ettet sinäkään muuta maailmaa, se muuttaa sinut.

On helppoa kuvitella mieleen eilinen päivittäinen hyörinä, työn touhu ja ahkerointi ja sen kääntöpuoli: sokea ryntäily, näennäistekeminen ja sijaistoiminnot. Ajan kulumisen odottelun, kateellisen kyräilyn ja katkeruuden kovertamisen seurauksena tyhjentyneet sielut. Kova maailma, jota ihmiset pakenevat koteihinsa kovien pakettien maailmaan.

Milloin maailmasta tuli tällainen?

Ennen oli kaikille selvää, että maailmassa oli tiettyjä sääntöjä. Ja säätäjät olivat niitä, jotka hävisivät aina.

Nykyisin on ihan turhaa yrittää ajatella jakoja, se ei vaan toimi. Samaa kuin yritykseni vakuuttaa itselleni, että olen tärkeä, vaikka todellisuus on minua vastaan. Koska en ole. Olen juureton, en kuulu minnekään enkä kenellekään. Vaikka juuri niin minun olisi hyvä, makoilla kissana uuninpankolla.

Mutta se ei riitä minulle.

Eilen täällä oli vielä ihmisiä ja minusta tuntui että olen.. osa… jotakin. Ja tavallaan ihmiset olivat ympäristö jollekin hyvälle, vaikka sillä ei sinänsä ollutkaan kenellekään merkitystä.

Voisin kirjoittaa itsestäni kirjan ”A troubled man”. Niin ikävästi minulla menee monta tuntia päivässä sellaisten asioiden pyörittämiseen, joita muut eivät edes huomaa. Henkeni pitimiksi olen sitten harvoina kirkkaina hetkinäni tehokas kuin fan.

Kuulen tällaisia keskustelunpätkiä, vaikken haluaisi.

-En halua taistella sun kanssa mutta sä et jätä mulle vaihtoehtoja!

-Samasta syystä kuin miksi lattialla makaava koira ei hauku.

-Mitä tolla on tekemistä yhtään-minkään-kanssa?

-Sitä sun kannattaa kysyä itseltäsi aika ajoin.

-Tiedätkö edes mistä puhut?! Kun alkaa kysellä tuollaisia, elämä muuttuu lopullisesti. Ja lopun elämää saa nukkua toinen silmä auki.

-Kuka välittää vähääkään nukkumisesta? En minä, olen jo unohtanut, miten nukutaan.

-Minä taas luulin, että vanhempien parisuhde vaikuttaa lapsen hyvinvointiin.

Kenenkään työteho ei tuosta kohentunut. Se oli vain ihmisten puhetta, sellaista, mistä luodit kimpoavat.

Kun minä kasvoin aikuiseksi, aloin vanheta saman tien. Vai olinko jo siinä vaiheessa ennenaikaisesti vanha enkä koskaan aikuistunut? Tarvitsin kriittisempää asennetta itseeni. Miksi minusta ei ole katsomaan totuutta suoraan silmiin ja kestämään se kuin kuka tahansa miesoletettu?

Kai se on myönnettävä, että jotenkin tässä painoi selkää & mieltä myös tuo toissapäiväinen vt. toimarin ”siirtyminen uusiin haasteisiin”. Varsinkin kun tilanne on täysin levällään, huhut liikkuvat samanaikaisesti valon nopeudella ja hämäläisen tahmeudella. Erilaiset suhmuroinnit seuraavat, sen tiesi jokainen.

”Luodaan yhdessä parempaa huomista.” Vaikeaa sitä on täällä yksin luoda.

Olin jo menossa ja nyt en saa itseäni liikkeelle. Tällaista tapahtuu arjessa jatkuvasti, mutta hälyn keskellä huomio kiinnittyy muihin asioihin. Kuten niihin liiketoiminnan osiin, jotka toimivat ihan vaan rahan painamista varten.

Ne ovat koneita ja me olemme ylpeitä ja itsetietoisia koneen osia.

Tämä työ on lapsuuden joulut ja mekanojen rakentaminen, joka päivä. Ei mikään muu ole muuttunut, paitsi että tiedän liikaa, jotta osaisin enää leikkiä. Leikin loppu on kuoleman alku. Se on se sinua takaa päin lähestyvä auto, jota luulit etäiseksi tuulen suhinaksi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 117

Bisnestarinoita 117

Alkukantaisia haluja

Minä, niin, en ole innostunut näistä lauantai-illan palavereista. Vaikka on niissä omansa tunnelma. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaikki odottavat hetkeä, jolloin voisi ylittää pimeyden virran ja astua neonvalojen syleilyyn. Niin kuin silloin nuorena. Kun ilta päättyi syvälle sademetsään, hiki höyrystyi ja äänet puhuivat sinulle suoraan. Muistatko vielä?

Kuvittelen nämä palaverit autoajeluiksi. Sellaiseksi kruisailuksi.

Että joku kääntelee rattia, painaa jarrua vain jos tarpeen ja kaasu on se pääasia. Se saa minut meditatiiviseen tunnelmaan. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Ajelimme siinä siis leppoisasti itseemme tyytyväisinä epämukavuusalueellamme. Meistä oli tullut sellaisia, kaiken kokemamme ja oppimamme jälkeen. Se on maailma, jossa sadepisarat näyttävät tähdiltä.

On tässä setapissa jotain outoa: ketään ei velvoita saapumaan paikalle – kaikki saapuvat paikalle. Kokemus taantumisesta kansakouluun, jossa yksi puhuu ja muut kuuntelevat ja korkeintaan nyökkäävät huomaamattomasti.

Mutta näin on aina ollut. Voit kuulla illan pimenevän ja kutsuvan. Ja me istumme neukkarissa.

-… nyt monilla korostuu turhautuminen muutoksen tahdista ja vaikutuksesta. Aikaisemmin ei ollut näin suuria ja nopeasti tapahtuvia muutoksia käsillä. Mutta kaikki eivät voi olla seikkailijoita vaan osan on pidettävä luola siistinä, valmistettava ruoka kumuloituneen osaamisen oppien mukaan ja ehdittävä opettaa yhteisön kartuttama tietotaito uusille jäsenille. Muutosvastarinta on hyvä. Se kokeilee ja koettelee. Väitetään, että yhteisö lähtee kyllä mukaan, jos muutos vie sitä eteenpäin. Tai että muutosta on tehtävä kulttuurin ehdoilla tai se ei synny…

Muistan ne ajat, kun musiikki muuttui yksittäisistä äänistä äänimatoiksi ja –väreiksi.

Tämä muistutti sitä, samaa konstruktiota, kontekstuaalisuutta… Tämä tasainen humina, joka joskus oli puhetta ja jolla oli selkeitä, jotakin tarkoittavia merkityksiä, kulkee nyt ohitse ja kuormasta voi poimia haluamansa mutta ei ole pakko. Jossakin joku soittaa delta bluesia ja se tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta ei sinun tarvitse liikahtaa vaikka liikutut.

-… joustava johtamisjärjestelmä edellyttää hyvin edistynyttä johtamiskulttuuria. Johtajia jotka ymmärtävät, mistä leipä tulee pöytään, mutta samalla kykenevät etsimään uusia metsästysmaita. Juuri nyt katsotaan, että systeemiajattelu on johtajan ja muutoksen paras työkalu ja lahja. Mihin katsotaan huomenna? Olemme viime viikkoina kuulleet, että organisaatiomuutos on joidenkin tämän organisaation ”johtajien” ainoa työkalu. Ja että muutoksella saadaan tehokkuuden tuntua ja että joillekin se on vain vallan väline. Että saadaan huomio kohdistettua epäolennaisuuksiin, jotta ei ehditä havaita epäpätevyyttä tai todellisia kehityskohteita. Että on annattu epäpäteville liikaa krediittiä epäpätevyyden kätkemiseen vaadittavasta pätevyydestä. Ylempänä hävettää sen alemman kerroksen palkkaus eikä osata kohdistaa irtisanomisia. Tämä on se, missä me olemme juuri nyt, tämän viikon päättyessä…

En ole avain. Olen vain minä.

Joskus urani alussa ajattelin, että täällä tyydytetään vain alkukantaisia haluja. Nyt ymmärrän paremmin. Ei tämän tarkoitus ole palvella alhaisinta, vaan sitä, mikä meissä on eniten ihmistä. Tämä näkemys puolestaan nostaa esiin monenlaisia ongelmia. Esimerkisi muistin ja improvisaation välisen yhteyden, josta mieli luo halutessaan kyvyn poiketa alkuperäisistä asetuksista ja koodista. Toiston kautta pitäisi syntyä vaihtelua. Mutta nämä ihmiset hämmentävät minua, ne eivät epäile itseään, koska tietävät, että tietoisuus on rasite. Ja sen seurauksena tulevat ahdistus, itseinho ja syyllisyys.

– … toi esiin yrityskulttuurin syvyysulottuvuuden. Alimpana perususkomukset jotka yhteisöä ohjaavat osin tiedostamattomasti, arvot ja artefaktit pintatasolla. Organisaatiolla voi myös olla traumoja ja alitajunta. Nämä käsitteet voivat auttaa ymmärtämään sen luonnetta ja siellä tapahtuvaa näkyvää käyttäytymistä. Pidetään kiinni vanhasta, tutusta ja turvallisesta, jotta olisi hallinnan tunne.Ajattelutavan ja toiminnan muutokseen vaadittavaa itsetutkiskelua ei tehdä. Ei yksilönä eikä yrityksenä. Lisäksi suomalaisessa yrityskulttuurissa ei arvosteta yrityskulttuuria tai ymmärretä edes sen olemassaoloa. Pääasia, että kaikki tekee töitä otsa hiessä. Mitä jos muutokseen voisi saada hallinnan tunteen? Helpottuisiko muutos? Illusion of control ylläpitää usein status quon…

Emme kyseenalaista valintojamme ja odotamme käskyjä.

Elämme tiiviissä silmukoissa aivan kuten minä olen jumissa muistoissa tai unessa elämästä kauan sitten. Työ rauhoittaa minua. Rutiini on minulle paras lääke. Täällä jäävät henkiin vain ne, joilla on vakaumus. Tämä on syvempi peli ja siksi se viiltää syvälle. Yritän olla välittämättä mutta epäonnistun. Siksi en enää kysy, miksi Jeppe juo ja miksi kaupungin syke saa minut värähtelemään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty