Kaikki miehet kannelle!

Olen varmasti moneen otteeseen kertonut vt. toimarin todella rasittavista paniikkikohtauksista. Käytännössä ne eivät eroa millään tavalla hänen kaksisuuntaisista häiriintymisistään, ja siksi asiantuntijankaan on vaikeaa erottaa niitä kahta toisistaan. Tai edes siitä, että onko kyseessä vain tyypillinen koliikkijohtaja.

Aivan kuten joissain aivan toisissa olosuhteissa meitä kahtakaan ei vois koskaan eroittaa. Ja jos ollaan ihan tarkkoja, ei voida nytkään, hähäh.

Sillä: meillä kummallakin on niin pahoja tarinoita jokaisesta johtokunnan jäsenestä, että vain mitään menetettävää –tyypit voisivat kamikaze-unelmissaan harkita meistä eroon pääsemistä. (Vai onko mahdollista, että olen väärässä?)

Mutta, niin, taas oli paniikin aika.

Ofisin seinällä oleva laivakello kilkatti sen merkiksi, että kaikkien oli parasta suunnata välittömästi kulkunsa kohti meidän suurinta neukkariamme.

Matkalla neukkariin, noin seitsemän sekunnin aikana, ehdin miettiä, mitä minussa oikeastaan elää ja liikkuu ja vaikuttaa. Kuule minua: se on aika paljon.

Ja sitten olikin aika, että vt. tuuttasi omaa sanomaansa.

-Miksei täällä tehdä töitä? Täällä vain eletään! Ja katetaan ylimääräinen lautanen pöytään ihan niin kuin joku tulisi. Ei, ketään ylimääräistä ei kaivata! Täällä on muutenkin aivan liikaa ylimääräisiä ihmisiä. Kysy itseltäsi: Olenko ylimääräinen. Teenkö täällä jotakin? Onko tämä minun paikkani vai olisiko minun aikani matkustaa, pysyvästi?

Vaikka hysteerinen kiihkoilu on minusta äärimmäisen vastenmielistä, kuuntelin vt:tä pää kallellaan. Ihmiset ovat kuristavalla tavalla ajatustensa vankeja. Ja tästä dogmaattisesta unesta on aika herätä.

-Te ajattelette, että täällä teitä vaan juoksutetaan. Ha, te ette tiedä siitä maailmasta vielä mitään. Sitten te vasta juoksette, kun joudutte valehtelemaan henkenne edestä.

Miksi hän mesoaa tuolla tavalla? Vai voiko hän olla vain jollakin kieroutuneella tavalla kiimainen? On sellaistakin nähty!

-Sanon teille nyt suoraan tämän: te olette unessa käveleviä lampaita! Kaikkein eniten haluaisin, että te katoaisitte minun silmistäni tänä samaisena päivänä!

Tämä oli ehdottomasti koliikkia parhaimmillaan!

Tiesin tarkalleen, mihin hän pyrki: hän yritti herättää parhaan ihmisen meissä. Hänen keinonsa olivat rajut, mutta hei: vain vahvojen oli määräkin selvitä tästä.

Kysymys 1: Miksi vt:llä oli aina jotakin punaista päällä? Nytkin purppuraan kotelomekkoon yhdistyivät aniliininpunaiset Minni Hiiri –kengät (avantgardea vai vaan yök?).

Kysymys 2: Halusiko hän ilmaista punaisella jotakin vai vain olla wanna-be-ilmaisija?

Kysymys 3: Miksi minusta tuntui kuin hän olisi pauhaamisensa päätteeksi sanonut hiljaa itsekseen: ”Minullakin on tunteet. Siksi minusta tuntuu pahalta, kun te vain tuijotatte minua.”?

Tällä showlla oli se varjopuoli, että tästä seuraava yksinäisyys rikkoi yhteyden itseen (vai menikö se toisinpäin?).

Me seilasimme epätoivon laivassa eikä edes raivoava merenkäynti tuonut meitä yhteen. Siinä allekirjoitettiin bisneselämän nykyinen kuolemantuomio: yksin oot sä ihminen, haavoittuvuutesi keskellä yksin. Kateellisena ja räkää valuvana, rikkinäisenä ja uhmakkaana vain kuolinkouristuksessa. Seuraava nälkäinen sukupolvi odotti jo laskusillalla viattomana tykinruokana. Vain pari heistä selviäsi.

Ikävää on tietää tällaisia asioita.

Ikävää katsoa ihmisiä silmiin ja tietää, että sinäkin olet muutaman vuoden päästä niin loppuunhyväksikäytetty, että silmissäsi vielä tällä hetkellä tuikkiva lyhdyn valo on sammunut lopullisesti.

On jokapäiväinen henkinen benji-hyppy, kun tajuaa, että voikin unohtaa ennen kuin muistaa. Arkeen upotettu mielenterveyskuntoutuminen saattaa olla uusi oranssi ilman, että  kukaan onnistuu sitä kaupallistamaan.

Heh, toivottavasti et uskonut tuota viimeistä. Totta kai minkä tahansa voi kaupallistaa, jos on tarpeeksi fiksu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty