Bisnestarinoita 168

Bisnestarinoita 168

Kaikki miehet kannelle!

Olen varmasti moneen otteeseen kertonut vt. toimarin todella rasittavista paniikkikohtauksista. Käytännössä ne eivät eroa millään tavalla hänen kaksisuuntaisista häiriintymisistään, ja siksi asiantuntijankaan on vaikeaa erottaa niitä kahta toisistaan. Tai edes siitä, että onko kyseessä vain tyypillinen koliikkijohtaja.

Aivan kuten joissain aivan toisissa olosuhteissa meitä kahtakaan ei vois koskaan eroittaa. Ja jos ollaan ihan tarkkoja, ei voida nytkään, hähäh.

Sillä: meillä kummallakin on niin pahoja tarinoita jokaisesta johtokunnan jäsenestä, että vain mitään menetettävää –tyypit voisivat kamikaze-unelmissaan harkita meistä eroon pääsemistä. (Vai onko mahdollista, että olen väärässä?)

Mutta, niin, taas oli paniikin aika.

Ofisin seinällä oleva laivakello kilkatti sen merkiksi, että kaikkien oli parasta suunnata välittömästi kulkunsa kohti meidän suurinta neukkariamme.

Matkalla neukkariin, noin seitsemän sekunnin aikana, ehdin miettiä, mitä minussa oikeastaan elää ja liikkuu ja vaikuttaa. Kuule minua: se on aika paljon.

Ja sitten olikin aika, että vt. tuuttasi omaa sanomaansa.

-Miksei täällä tehdä töitä? Täällä vain eletään! Ja katetaan ylimääräinen lautanen pöytään ihan niin kuin joku tulisi. Ei, ketään ylimääräistä ei kaivata! Täällä on muutenkin aivan liikaa ylimääräisiä ihmisiä. Kysy itseltäsi: Olenko ylimääräinen. Teenkö täällä jotakin? Onko tämä minun paikkani vai olisiko minun aikani matkustaa, pysyvästi?

Vaikka hysteerinen kiihkoilu on minusta äärimmäisen vastenmielistä, kuuntelin vt:tä pää kallellaan. Ihmiset ovat kuristavalla tavalla ajatustensa vankeja. Ja tästä dogmaattisesta unesta on aika herätä.

-Te ajattelette, että täällä teitä vaan juoksutetaan. Ha, te ette tiedä siitä maailmasta vielä mitään. Sitten te vasta juoksette, kun joudutte valehtelemaan henkenne edestä.

Miksi hän mesoaa tuolla tavalla? Vai voiko hän olla vain jollakin kieroutuneella tavalla kiimainen? On sellaistakin nähty!

-Sanon teille nyt suoraan tämän: te olette unessa käveleviä lampaita! Kaikkein eniten haluaisin, että te katoaisitte minun silmistäni tänä samaisena päivänä!

Tämä oli ehdottomasti koliikkia parhaimmillaan!

Tiesin tarkalleen, mihin hän pyrki: hän yritti herättää parhaan ihmisen meissä. Hänen keinonsa olivat rajut, mutta hei: vain vahvojen oli määräkin selvitä tästä.

Kysymys 1: Miksi vt:llä oli aina jotakin punaista päällä? Nytkin purppuraan kotelomekkoon yhdistyivät aniliininpunaiset Minni Hiiri –kengät (avantgardea vai vaan yök?).

Kysymys 2: Halusiko hän ilmaista punaisella jotakin vai vain olla wanna-be-ilmaisija?

Kysymys 3: Miksi minusta tuntui kuin hän olisi pauhaamisensa päätteeksi sanonut hiljaa itsekseen: ”Minullakin on tunteet. Siksi minusta tuntuu pahalta, kun te vain tuijotatte minua.”?

Tällä showlla oli se varjopuoli, että tästä seuraava yksinäisyys rikkoi yhteyden itseen (vai menikö se toisinpäin?).

Me seilasimme epätoivon laivassa eikä edes raivoava merenkäynti tuonut meitä yhteen. Siinä allekirjoitettiin bisneselämän nykyinen kuolemantuomio: yksin oot sä ihminen, haavoittuvuutesi keskellä yksin. Kateellisena ja räkää valuvana, rikkinäisenä ja uhmakkaana vain kuolinkouristuksessa. Seuraava nälkäinen sukupolvi odotti jo laskusillalla viattomana tykinruokana. Vain pari heistä selviäsi.

Ikävää on tietää tällaisia asioita.

Ikävää katsoa ihmisiä silmiin ja tietää, että sinäkin olet muutaman vuoden päästä niin loppuunhyväksikäytetty, että silmissäsi vielä tällä hetkellä tuikkiva lyhdyn valo on sammunut lopullisesti.

On jokapäiväinen henkinen benji-hyppy, kun tajuaa, että voikin unohtaa ennen kuin muistaa. Arkeen upotettu mielenterveyskuntoutuminen saattaa olla uusi oranssi ilman, että  kukaan onnistuu sitä kaupallistamaan.

Heh, toivottavasti et uskonut tuota viimeistä. Totta kai minkä tahansa voi kaupallistaa, jos on tarpeeksi fiksu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 115

Bisnestarinoita 115

Missä vika

Toiset ihmiset pitävät minut järjissäni. Tähän olen tullut, kaikkien näiden vuosien jälkeen. Olisin seonnut noin triljoona kertaa, ja vaatimaton menestyksenikin olisi ollut ihan turmiolan tommi ilman muita.

Olimme matkalla ultratärkeään bisnesmiittiin, vt. toimari ja minä.

Kärsin jo eilisestä lähtien tästä matkasta. Onneksi vt. luukutti auton hinnan maksaneesta stereoelämyssysteemistään Kaija Koo:ta kuin teinimimmi ajaessaan kavereidensa kanssa pallirallia korttelin ympäri .

Tie ei laske tunteja ja mulla on aikaa.
Jos mä koitan nukkua niin nousen ilmaan.

Eli minulle jäi aikaa ajatella omiani. Minä kutsun niitä unelmiksi. En tiedä miksi.

Ne olivat kertyneet minuun kuin sisäinen märkäpuku,

joka ei suostu kuivumaan tulessakaan. Lapsuuden haaveita, aikuisen toiveita, höpöjä päiväunia, vakavia ja sydäntä kouraisevia syviä ihanteita paremmasta ihmisestä, …

Mutta nämä vanhat eleet ovat vain liikkeitä. Ne liittyvät muistoihin.

Jokainen uusi tapahtuma rapauttaa muistoja, kunnes niistä on tuskin mitään jäljellä. Jokainen tarina jyrää vanhan alleen. Silti jotakin jää odottamaan poistoa. Nämä ovat niitä kiusallisia muistoja, jotka kohoavat pahaa-aavistamattomaan mieleen usein vielä hetkellä, jolloin niitä vähiten kaipaisi. Hetkeksi ovi on auki, mutta se on door less entered.

Niin kuin nytkin: se partasuu kommunisti, joka opetti meille matematiikkaa yläasteella ja jonka missioksi elämässä tuntui muodostuneen minun kiusaamiseni hengiltä. Kaikki silloiset tappofantasiani levähtivät sisäisen teatterini näyttämölle kuin suunnaton valokeila.

Onko tässä riittävästi? Riittävästi, jotta ymmärtäisit, miten sekapäinen/iloinen olisin, elleivät toiset ihmiset jollakin oudolla tavalla haastaisi minua. Siis tulemaan mieleni kaoottisista maailmoista tänne, missä muut näyttävät elelevän elämäänsä, kuka epätoivoisena ja kuka riemumielin.

Haaste voi olla tömähdys. Niin kuin nyt.

Vt. napsautti sormiaan ja Kaija vaikeni.

-Siis sanoitko sinä, että sinulla on ne luvut päässäsi?

-Joo

-Eikä mitään pointteja tarvita?

-Ei.

-No hyvä sitte!

Sormien napsautus ja Kaija palasi huutamaan kaipuutaan naaraana mutta myös ihmisenä.

Ehkä on ollut kokonaan väärä ajatus pitää ajatuksia ominani. Mahdollisia lähteitä on niin monta: kaikkien ihmisten puheet elämäni aikana, kaikki luetut sanat ja siihen kollektiivinen alitajunta alle. Kaikki kerrokset koko ajan käynnissä ja niihin vapaa pääsy.

Ei ihme, että tuntui joskus siltä, ettei enää jaksa.

Ensin muistelin sitä hetkeä, kun olin tullut taloon. Sitten sitä, kun vt. oli palkattu ensimmäiseen hommaansa. Näiden kahden hetken välissä oli tyhjyys, sitten se tapahtui: uusi maanjäristys, ehkä myös maanjärjestys. Vt. meni oikealta ohi ja minä jäin nyrkki taskussa vihaamaan kaikkia.

Vt:llä oli sellainen hauska ominaisuus, että kun häneltä kysyi jotain vähänkin konkreettista vaikeampaa, hän saattoi jäädä tutkimaan sitä pitkäksi aikaa. Siirryin siis ennakointimoodiin, jossa taklasin hänen typerät kysymyksensä jo etukäteen.

-Oletko miettinyt tätä rauhattomuutta, jatkuvaa levottomuutta – mistä se oikeastaan syntyy?

Vt. ei vastannut, koska vastausta ei ollut.

Eikä hän ollut niitä tyttöjä, jotka keksivät sellaisen.

Niinpä me ajelimme läpäisemättömässä peltisessä purnukassa eteenpäin kohti uusia mahdollisuuksia ja tunsin, ettei tilannekontrolli ollut tällä kertaa pelkkä illuusio.

Paitsi tämä unia näkemätön uni, jossa tajusin, että aiemmin silmänikin olivat sinisemmät. Nyt ne ovat harmaantuneet kuin vt:n juurikasvu.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 83

Bisnestarinoita 83

Dark side

Epätodelliselta tuntuvan matkan jälkeen sinut painetaan tuoliin, päästäsi otetaan huppu pois ja pikainen silmäily ympärille kertoo sinun olevan kuulusteluhuoneessa. Yksisuuntaisen lasin läpi näet lapsesi ja vanhempasi. Sitten huppupäinen kuulustelija kysyy sinulta:

– Kumpi sinusta on miellyttävämpää katsella: että vanhempasi harjoittavat seksiä vai että lapsesi harjoittavat seksiä?

– Ei kumpik….

Sitten kuulustelija lyö sinua niin kovaa, että menetät tajuntasi. Ja lyö sitten uudestaan jotta heräisit.

– Kumman kanssa sinä mieluummin harrastaisit seksiä, äitisi vai tyttäresi?

– En kummankaan!

Sitten näet ikkunan läpi, miten ikkunan takana oleva huppupäinen mies painaa aseen kiinni tyttäresi takaraivoon.

– Ellet osaa päättää, me ammumme heidät yksi kerrallaan.

Olet paniikissa etkä saa sanaa suustasi. Näet, miten sormi painaa liipaisinta.

Heräät pamaukseen, kun yöllä lukemasi paksu kirja putoaa sängystä lattialle.

Tästä ei aamu parane. Ravistelen hiestä märkää päätäni.

Olen nähnyt satoja kertoja, kun ihmiset raahautuvat aamulla töihin ja heistä vain näkee , että yö oli paha ja he eivät ole vielä lähelläkään siitä toipumista. Tekin olette nähneet, jos teillä on työvuosia 1+. Ja silmät, joilla nähdä.

Sellaisen tyypin erottaa kaukaa jo pelkästä askelluksesta. Rentouden tilalla on jäykkyys. Ja se outo haju, joka syntyy epäluuloisuudesta. Ja niin kuin Tolstoi aikoinaan hienosti totesi:

jokaisen uni on onnellinen omalla tavallaan ja onneton samalla tavalla kuin muillakin.

Sanon saman kuin Leo.

Mutta toisin kuin Leo, omalle kohdalle sattuneet tapahtumasarjat eivät ole herättäneet myötätuntoani kollegoitani kohtaan. Olenko psykopaatti, tunteeton vai muuten vaan kusipää? Ehkä. Tai todennäköisesti. Mutta haluan olla teille rehellinen kuten olen ollut jo 82 kertaa aiemmin. Katso lähemmin: ei kukaan edellä mainituista tyypeistä ole varsinaisesti rehellisyyden airut. Ehkä minä olen vain minä.

Miksi kukaan ei usko, että kuolemaa pahempi osuu omalle kohdalle?

Se on kuvittelematonta. Ja sitten se iskee suojauksen läpi.

Eli mitä tällaisena päivänä voi tehdä?

Vastaus on jo kysymyksessä: mennä palaveriin istuskelemaan, kirjoittamaan tärkeän näköisenä läppärillään ja pitämään sevverta ihmeellinen puheenvuoro, että kaikki läsnäolijat saavat tilaisuuden kokea itsensä tyhmiksi.

Siis näin minä tekisin. Ja tein.

Koska on parempi, vaikkei helpompi, antaa toisten niskan taipua kohti lattiaa kuin taivuttaa omaansa.

Mitäs muuta palaverissa?

Bisnestä tavallista ja tavallisia olivat myös ihmisten tärinät. Katsoin siinä yleisessä hälinässä (sitä nämä palaverit käytännössä ovat) jokaisen otsalohkoa, johon oli tatuoitu tulisin kirjaimin

JONKUN TOISEN VASTUULLA

Jos sun lysti on, niin kädet naamaan lyö. Näin meillä sanottiin yläasteella, kun joku tyyppi alkoi jukratuttaa tosissaan. Onko se niin, että jotkut vain ovat asiantuntevampia kuin toiset ja siksi selvästi tasa-arvoisempia? Siltä vaikuttaa.

Tämä oli oikeastaan aika kiva päivä. Päivä Kelly Clarksonin kanssa.

Kun ei aseta itselleen kohtuuttomia vaatimuksia, on aikaa tutustua kollegoihin pienen etäisyyden päästä. Tarkkailla heidät kuoliaaksi, niin kuin meillä tiedustelujoukoissa oli tapana lohkaista. Sukeltaa heidän pimeään ytimeensä kuin taistelusukeltaja ja kauhoa tyhjyyttä mitään näkemättä.

Onko sinusta kivaa olla osapäivänostalginen? Minusta on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty