Bisnestarinoita 169

Bisnestarinoita 169

Lopeta jo

Tiedät päiviä, kun ei saa mitään aikaiseksi. Suurin osa päivistä ei kuitenkaan ole tällaisia vaan harmaita ja outoja ja tavallisia. Ehkä se on pahinta.

Haaveilen palmujen alla lojuvasta, arvaamattomasta tuulesta hiuksiani lävistämässä. Mutta epäilen samalla, olisinko onnellisempi siellä kuin täällä. Täällä kaikki mukavuudet toimii eikä arki tavallisesti ole liian rasittavaa. Toisin on siellä, kolmijalkaisten koppakuoriaisten maassa, josta isoäitini kertoi kuolemansa lähestyessä.

Tässä minä horisen ja pitäisi olla jo menossa seuraavaan palaveriin.

Olenko jo kertonut syvästä vastenmielisyydestäni palavereja kohtaan yleisesti ja näitä päivän viimeisiä palavereja kohtaan erityisesti?

Asialistalla oli vain yksi asia: integraatio.

Joku käytti kerran vahingossa integraation suomenkielistä vastinetta kokonaistaminen ja sai potkut välittömästi. Meillä ei hötkyillä – kuten ei Vääksyssäkään.

Pari kuivakasta asiantuntijaa fuksian värisissä kravateissaan ja ankarat prässit ojossa alusti aiheesta tavalla, joka sai uteliammankin mielen tuntemaan, että Pompeijiin hautautuminen oli lenseää biitsillä käveleskelyä verrattuna tähän vyörytykseen. Yhtäkkiä ymmärsin jokaista finninaamaa, joka ei löydä itseään derivaatan ja sisätulennon maailmasta.

Syvässä vieraantuneisuuden tunteessani aloin laskea päässäni neliöjuuria ykkösestä sataan ja esitin universumille vienon pyynnön, että tapahtuisi jotakin, mitä tahansa.

Jokainen tietää, ettei tällaista koskaan-ei-koskaan pitäisi lausua julki edes mielessä. Sillä sama jokainen tietää, että juuri silloin mitä tahansa käy ovesta sisään ja alkaa laulaa ihmistä lakoon kuin saksalaisen panssarinyrkin suorasuuntaustykki.

Ovelle koputettiin. Vt. kopisteli tymäköin askelin ovelle valmiina raivoamaan, että

MITÄ VITTUA TE TULETTE SIIHEN HÄIRITSEMÄÄN MINUN PALAVERIANI.

Ovella seisoskeli tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ja vanhasta rahasta kotoisin oleva arvonsa tunteva daami. On yhtä kuin kaksi omistajaa, on yhtä kuin kaksi hallituksen jäsentä. Seurasi yhtä kuin vt:n ammottavan kidan vääntyminen hymyksi, pelonsekaiseksi.

– Niin, me tulimme tänne ilmoittamaan, että vapautamme sinut vt:n tehtävistä saman tien. Voit käydä keräämässä tavarasi ja tämä Securitaksen nuorukainen tässä huolehtii sinut ovelle ja sinun läppärisi ja puhelimesi tietoturvaosastolle. Niin ei tarvitse ihan yksin sitten lähteä…

Daami hymyili kaunista mutta kylmää hymyään. Kaapin kokoinen nuorimies katseli mitään ymmärtämättä ja yksinkertaiseen tehtäväänsä keskittyneenä. Vt. oli kerrankin hiljaa ja olisi haukkonut henkeä kuin vaivaantunut lahna, jos olisi osannut. Jopa kaikentietävät asiantuntijat eivät hetkeen tienneet, miten jatkaa täyteen ahdetun diansa käsittelyä.

Vt. kokosi itsensä, poistui saattojoukon mukana, ja minä viittasin asiantuntijoita jatkamaan. Koska elämän on jatkuttava, eikö niin? Bisnes ei yhtä naista kaipaa, eihän? Tunteet eivät johda bisnestä, bisnes johtaa tunteita, vai mitä?

Jotenkin fokukseni kuitenkin hajosi. Tilalle tuli kalmankoura (Am I next?), kun muistin, että vain muutama päivä sitten olin pitänyt meitä, siis vt:tä ja minua, erottamattomina. Ja nyt NE eivät tarjonneet edes diiliä, vaan panivat eukon pihalle, kuten täällä rajamaassa on tapana sanoa.

Elämä voi muuttua hetkessä. Joskus jopa kesken palaverin.

Mihin tämä maailma on menossa?

Eksyin vielä kauemmas, kun filosofi minussa yritti nousta/paeta kaiken yläpuolelle: Nykyisin on helpompaa huomata taisteleminen kuin se, mikä on hienoa. On helppoa osoittaa harmaata taivasta ja synkkiä pilviä, mutta ehkä meidän olisi parempi nähdä se, mikä maailmassamme on hyvää.

Puristin käteni nyrkkiin niin että sattui: herää! Palasin vielä hetkeksi integraation maailmaan, jossa en kyllä varsinaisesti ollut vielä ollutkaan. Ehkä integraatio oli lopulta hyvä asia: mitä vähemmän ihmisiä, sitä suuremmat mahdollisuudet minullakin on voittaa.

Ehkä tästä vielä tulisi jotakin. (Vaan mitä?)

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 81

Bisnestarinoita 81

Hillopurkilla

Tietääkö ihmisestä? Ei tiedä.

Sitä luulee tuntevansa jonkun, koska on ollut sen kanssa samassa työpaikassa vuosia, juonut kaljaa ja nainut ristiin (tätä ei voitu varmistaa). Ja sitten, yhtenä päivänä, ihan sinisestä, kerrotaan, että hän vain teki sen.

Että teki mitä? Että Martti (nimi muutettu. henkilö oli oikeasti naisoletettu. sellaisista ei vaan saa enää kirjoittaa mitään ikävää. muuten päädyt nimettömään metsähautaan ainoana johtolankana telaketjun jälki naamassa.) kavalsi pokkana 200000 euroa.

Silmitön ahneus? Vaaleanpunaisten unelmien toteuttaminen? Peräkorven Akselin vapauttaminen vankilasta? Aikaistettu eläkesuunnitelma? Pitkään lupaillun matkan tarjoaminen LBTQ-kihlatulle?

Tiedätkö mikä tässä arvailemisessa on parasta/pahinta?

  • Vaihtoehtoja on miljoona ja voit rauhassa käyttää siihen loputtomasti työaikaasi.
  • Et koskaan saa tietää totuutta.

Yritys analysoida tapausta uudella CRYSTALCLEAR™-työkalulla ei sekään napannut.

  • Kiinnijääminen on tyhmää mutta niin monille käy. Monet ovat tyhmiä?
  • Tämä olisi voinut tapahtua kenelle tahansa. Ei kuitenkaan?
  • Voiko olosuhteita syyttää? Ei täysin. Edes vanhempia? Vaikealta tuntuu.

Olisin mieluusti itse kuulustellut Marttia. Olinhan rekrynnyt hänet ja koin, että vastuu siltä osin oli myös minun. Minähän tälle Troijan tamm… oriille olin talomme portin avannut. Mutta juuri siksi minua ei päästetty lähellekään häntä.

Ihme sääntökansallissosialismia ja äkkiväärää jyrkkäniskaisuutta!

Vt. toimari hoiti homman uskollisen torpedonsa, Sääntö- & sallimisosaston Teräsleuan kanssa. (Teräsleuka oli saanut nimensä sinivalaan kokoisesta ja –värisestä, excel-taulukonkin kestävästä leuasta.) Hyvin hoitivatkin, vartissa. Martti halusi ihan itse kertoa kaiken. Se on aina kivampi niin. Ei tarvitse kysellä, että kuka haluaa tunnustaa.

Luulisi, että siinä se, case closed, äm.. äijä pihalle, ja eikun kaikki maailman tapojen orjat yhtykää. Mutta ei. Seurasi vaihe kaksi: #syyllistenetsintä. Vt. toimari tuon itse sanoiksi virkki.

– MITEN VITUSSA KUKAAN EI HUOMANNUT MITÄÄN???

Valonheitin suuntaili kirkkainta valoaan kontrollereihin, kulunvalvontaan ja tietysti lähimpiin työkavereihin. Nämä yrittivät, synkät varjot taustallaan, ensin vakuuttaa syyttömyyttään. Tyhmät. Kaikki muut tiesivät jo tässä vaiheessa, että kyse oli yhtä vähän syyllisistä ja syyttömistä kuin Suurten Puhdistusten näytösoikeudenkäynneissä.

Tarkoitus oli saada ihmiset olemaan varuillaan seuraavat 10+ vuotta eikä viivyttelemään yhtään mistä tahansa poikkeavuuksista raportoimisessa. Siis kerralla kuntoon. Tietyllä tavalla johdonmukaista, järkevää ja siten energiaa säästävää. Ihan ok.

Illalla pidimme lähikapakassa yhden sortin läksiäisiä Martin ja muiden marttyyrien muistolle. Vaikka muisto olikin jo iltapäivällä kulkeutunut firman ovesta pahvilaatikossa Securitaksen saattelemana. Retropaikan kuluneen pöydän ääressä, viinipullon suuhun isketyn kynttilän viime loimussa siinä sanailtiin.

– Täällä ei toista tilaisuutta saa!

– Vain jos ansaitsee sen.

– Miksihän se teki sen?

– Jokainen ajattelee tulevaisuuttaan, mutta vain harvoilla riittää rohkeutta tehdä sitä.

– Rohkeutta päätyä Vantaalle?

– Viileämpää siellä kuin duunissa, man.

Miten nopeasti unohtuu ihminen, kuin häntä ei olisi ollutkaan. Haikea tämäkin tapaus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 25

Bisnestarinoita 25

Lomalle lopussa

Olimme läksiäiskahveilla. Tai siis lomallelähtöjuomilla.

– Lomaillako aattelit?

– Mitteepä sitä muutakkaan..?

– Niin mutta jonnekin kauemmas.

– Mihinkäs sitä immeinen kauas kotua lähtis…

Selvästi olimme antaneet kaikkemme: ei voimaa kysymyksissä eikä vastauksissa tilaa. Mieleen tuli Sarajevo -84, kun M-L Hämäläinen saapui maaliin: ”Katsokaa! Hän antoi kaikkensa!” Ziisus, ja me olimme jo silloin täällä…

EIKÄ KUKAAN EDELLEENKÄÄN NÄE MINUN KAIKKENI ANTAMISTA!!!

Aikakin poistua. Sanoimme virallisesti käsihyvästit, tavataan kohta.

Haikeaa oli, varsinkaan kun koskaan ei tiennyt loman kestosta. Erota nyt tällä tavalla.

En osannut mennä kotiin, sen suureen yksinäisyyteen. Menin paariin. Mitä seuraavien aikojen kuluessa tapahtuisi, oli liiankin tuttua:

  • Työasiat pyörivät mielessä useita päiviä, usein koko viikon. Pääosin ikäviä juttuja: pettymyksiä ja turhautumisia tilanteista, joissa minun olisi pitänyt vain sanoa oikeat eli suorat sanat. Tai nauraa kuin kuolisi nuorena.
  • Sitten äänet hiljenevät, irtautuminen muuttuu todeksi. Voi maata sängyllä, katsella kattoon eikä yksikään ajatus häiritse.
  • Se on loma.

Tai melkein. Sillä vasta sitten on lomalla, kun ajatukset ovat selvittäneet kaksi kysymystä:

  • mikä minä olen?
  • mikä saa minut liikkeelle?

(Ja vastaus kumpaankin kysymykseen on tietenkin tyhjyys, zen, ja silloin tietää olevansa loma. Jos kuulostan Paolo Coelholta, niin vika on sinun, ei minun.)

Tyhjyyden jälkeen voi lähteä kaupungille täyttymään. Juomaan.

Mutta ei oltu siellä vielä.

Siksi oli aika ottaa osaa virtuaaliaikamme kuumimpaan haippiin: joutua sattumanvaraisiin keskusteluihin samalla tavoin pukeutuneiden kanssa. (Luin tästä jonkin arvovaltaisen tutkimuksenkin (Chicken & Wings: A casual conversation), mutta en muista mitä siinä sanottiin.)

– Lomassako?

– Joo, tänään päästiin.

– Menikö paikat kiinni?

– Kyllä, eipä sinne jäänyt kuin Securitaksen typykkä.

– Sama homma. Ei kukaan kaipaa konsultteja loma-aikaan. Vaikka juuri tällä hetkellä olisi aika saneerata.

– Ehkä toi myyntipuhe kannattaa säästää syksyyn.

Juotiin ja juovuttiin hiljakseen.

– No, mikä oli kauden kohokohta?

– Ensimmäinen lapsenlapsi.

– Ai, sulla on elämä!

– Joo, praise the Lord, sen verran elämä antoi viisautta.

– Hieno homma.

Ihme urpo! Juotiin vielä lisää. Katselin samalla pukuäijän kirkkaanpunaista krakaa.

– Miksi tästä konsultin työstä on niin vaikeaa löytää sitä mielekkyyttä, josta nykyään paljon sauhutaan?

– Eipä tässä näe käsiensä jälkiä vaikka kuinka huitoisi.

– Vai sitä, ettei enää erota todellisuutta omista tarinoistaan, joihin on pakko uskoa, jotta saa ne myydyksi?

– Voi se olla sitäkin.

Tyypillinen kamreerikonsultti… No, viimeisten myötä loppu juominen, sanoi ehkä Jamppa Tuominen.

– Siis nou houmou, mutta onko sulla vielä vaimoa kotona?

– Toki.

– Miten se kestää sua, siis ei henkilökohtaisesti, vaan että kun kuitenkin oot konsultti?

– Olen ihminen. Aina kun muistan.

Rajansa kaikella, sanoi rajavartija. Tämän pitemmälle ei koskaan kannattanut mennä. Kukaan ei pidä niistä, jotka ylittävät rajan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty