Lomalle lopussa
Olimme läksiäiskahveilla. Tai siis lomallelähtöjuomilla.
– Lomaillako aattelit?
– Mitteepä sitä muutakkaan..?
– Niin mutta jonnekin kauemmas.
– Mihinkäs sitä immeinen kauas kotua lähtis…
Selvästi olimme antaneet kaikkemme: ei voimaa kysymyksissä eikä vastauksissa tilaa. Mieleen tuli Sarajevo -84, kun M-L Hämäläinen saapui maaliin: ”Katsokaa! Hän antoi kaikkensa!” Ziisus, ja me olimme jo silloin täällä…
EIKÄ KUKAAN EDELLEENKÄÄN NÄE MINUN KAIKKENI ANTAMISTA!!!
Aikakin poistua. Sanoimme virallisesti käsihyvästit, tavataan kohta.
Haikeaa oli, varsinkaan kun koskaan ei tiennyt loman kestosta. Erota nyt tällä tavalla.
En osannut mennä kotiin, sen suureen yksinäisyyteen. Menin paariin. Mitä seuraavien aikojen kuluessa tapahtuisi, oli liiankin tuttua:
- Työasiat pyörivät mielessä useita päiviä, usein koko viikon. Pääosin ikäviä juttuja: pettymyksiä ja turhautumisia tilanteista, joissa minun olisi pitänyt vain sanoa oikeat eli suorat sanat. Tai nauraa kuin kuolisi nuorena.
- Sitten äänet hiljenevät, irtautuminen muuttuu todeksi. Voi maata sängyllä, katsella kattoon eikä yksikään ajatus häiritse.
- Se on loma.
Tai melkein. Sillä vasta sitten on lomalla, kun ajatukset ovat selvittäneet kaksi kysymystä:
- mikä minä olen?
- mikä saa minut liikkeelle?
(Ja vastaus kumpaankin kysymykseen on tietenkin tyhjyys, zen, ja silloin tietää olevansa loma. Jos kuulostan Paolo Coelholta, niin vika on sinun, ei minun.)
Tyhjyyden jälkeen voi lähteä kaupungille täyttymään. Juomaan.
Mutta ei oltu siellä vielä.
Siksi oli aika ottaa osaa virtuaaliaikamme kuumimpaan haippiin: joutua sattumanvaraisiin keskusteluihin samalla tavoin pukeutuneiden kanssa. (Luin tästä jonkin arvovaltaisen tutkimuksenkin (Chicken & Wings: A casual conversation), mutta en muista mitä siinä sanottiin.)
– Lomassako?
– Joo, tänään päästiin.
– Menikö paikat kiinni?
– Kyllä, eipä sinne jäänyt kuin Securitaksen typykkä.
– Sama homma. Ei kukaan kaipaa konsultteja loma-aikaan. Vaikka juuri tällä hetkellä olisi aika saneerata.
– Ehkä toi myyntipuhe kannattaa säästää syksyyn.
Juotiin ja juovuttiin hiljakseen.
– No, mikä oli kauden kohokohta?
– Ensimmäinen lapsenlapsi.
– Ai, sulla on elämä!
– Joo, praise the Lord, sen verran elämä antoi viisautta.
– Hieno homma.
Ihme urpo! Juotiin vielä lisää. Katselin samalla pukuäijän kirkkaanpunaista krakaa.
– Miksi tästä konsultin työstä on niin vaikeaa löytää sitä mielekkyyttä, josta nykyään paljon sauhutaan?
– Eipä tässä näe käsiensä jälkiä vaikka kuinka huitoisi.
– Vai sitä, ettei enää erota todellisuutta omista tarinoistaan, joihin on pakko uskoa, jotta saa ne myydyksi?
– Voi se olla sitäkin.
Tyypillinen kamreerikonsultti… No, viimeisten myötä loppu juominen, sanoi ehkä Jamppa Tuominen.
– Siis nou houmou, mutta onko sulla vielä vaimoa kotona?
– Toki.
– Miten se kestää sua, siis ei henkilökohtaisesti, vaan että kun kuitenkin oot konsultti?
– Olen ihminen. Aina kun muistan.
Rajansa kaikella, sanoi rajavartija. Tämän pitemmälle ei koskaan kannattanut mennä. Kukaan ei pidä niistä, jotka ylittävät rajan.
(jatkuu)
By Jorma Vähäpysty
bisnestarinoita 