Bisnestarinoita 162

Bisnestarinoita 162

Aika loppu

Noniiiin! Kun kaltaiseni jäyhä jöllikkä – mikään ei voita itsetuntemusta, itsearviota ja ihan omaa, virtuaalista 360-pöhinää – pari kertaa vuodessa innostuu, siinä saavat niin läheiset, lähimmäiset kuin LTS:kin kyytiä. Kyllä näin on.

Aluksi menin riehumaan johtoryhmän kokoukseen.

-Eikö teillä idiooteilla ole oikeaa tekemistä – oikeasti??!

Kyllä painoivat päänsä kumaraan. Se on sellaista, kun laiskottelee ja sitten joutuu sen kohtaamaan.

Häpeä & syyllisyys ovat bisneksen ydinreaktori.

Sitten menin kiusaamaan vt. toimaria kaikesta mahdollisesta mutta varsinkin hänen 80-luvun outfitistään ja hölmöstä organisaatiouudistuskaaviostaan, jonka jokainen esikoululainenkin olisi heittänyt roskiin.

Ai että tuli hyvä mieli. Ja päivä oli vasta alkamassa.

Kutsuin tiimini kokoon puolentoista minuutin varoitusajalla. Onneksi ovat tottuneet seisoskelemaan varpaillaan muutenkin.

-Ajattelin, että yt:t kehiin. Mitäs te ajattelitte?

Tällaisiin kysymyksiin saa heti reippaita vastauksia. Sevverta ihmiset ovat täpinöissään jo varanneet etelänmatkojaan, etteivät todellakaan tiedä, millä maksavat visalaskunsa, jos kengän kuva ilmestyy jakkupuvun helmaan.

Opetus: jos haluat kaikkien huomion, tee niin kuin minä.

Olin varannut auditorion jo pari kuukautta sitten pitääkseni tänään kvartaalikatsauksen ja haukkuakseni kaikki limanuljaskat ja kaivonmyrkyttäjät siinä samalla. Muutin suunnitelmaani ja päätin hetkestä inspiroituneena pitää esitelmän otsikolla ”Kehity tai kuole – kolme varttia bonusten tulevaisuudesta”.

Pieni itsekehu: mukaansa tempaavampaa esitelmää saa etsimällä etsiä!

Sillä kaikki

  • jotka janosivat bonuksia
  • olivat joskus saaneet bonuksia
  • olivat tottuneet bonuksiin
  • pelkäsivät kuollakseen menettävänsä bonuksensa

olivat aivan kuumoksissa paikalla ja nielivät jokaisen sanani kuin ilmestyksen.

Samalla tein yritykselle hyvän teon, kun sain kaikki yrittämään vähän enemmän. Varmimmaksi vakuudeksi settini viimeisessä diassani luki

PYSTYT PAREMPAAN?

Ankaran esitelmöinnin jälkeen minua hiukoi ja tilasin välipalaksi läheisessä kivijalassa sijaitsevasta pitseriasta perhepitsan. Kyllä maistui & kyllä taas jaksoi.

Opetus: pidä hiilaritasosi jatkuvasti korkealla.

Iltapäivällä kiertelin ofisia, joka oli puolityhjillään, sillä nk. bonarijengi oli rientänyt asiakkaisiin osoittaakseen, että ottavat sanani vakavasti. Tätä samaa ei tapahtuisi, jos olisivat tienneet, että numerot oli jo annettu ja noukänduu. Heh heh ja reh reh.

Opetus: epävarmuus motivoi. Jotkut uskovat toisin, mutta lähden viivalle heidän kanssaan koska vaan.

Meille oli rekrytty uutta väkeäkin. Kävin kyselemässä kuulumisia ja samalla antamassa isällisiä zen-ohjeita heille kuten

”Juo aina kahvisi kuumana.”

”Mestari ei etsi vaan löytää.”

”Kenelle kellot soivat?”

Jotenkin tämä vaan toimii. Jätä tuollainen lause viimeiseksi sanoiksi leijumaan ilmaan & he eivät oikeasti ymmärrä sanaakaan. Eivät ainakaan pysty sijoittamaan lauseita bisneskontekstiin, vaikka hetki sitten luulivat valloittavansa maailman.

Opetus: nöyryys on evoluution ydin.

Tuon harmaan massan on parempi tunnustaa se, koska siinä on viisauden alku.

Aikani loppui. Olisin pystynyt vielä vaikka mihin! Mutta ofisi tyhjeni sillä aikaa, kun istuskelin eriössä miettimässä seuraavaa strategista liikettäni á la Sun Tzu.

En tiedä moraalista, mutta ei tämä ollut lähelläkään täydellistä. Ensi kerralla saavat yrittää tosissaan.

Ja kiitollisuus, mikä siinä seisoo?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 121

Bisnestarinoita 121

Kaksonen

Eräässä urani kriisivaiheessa olin erityisen kiinnostunut siitä, miten yksi saattoi olla kaksi – ja olikin. Siinä kohtaa tiesin vain, että itse olin, vahvasti jakaantunut. Eikä kyse ollut klassisesta yö- ja päiväihmisestä tai uusklassisesta Jekyll-Hyde-tematiikasta.

Kutsuin itseäni kaksoseksi, joka oli kaiken aikaa vaarassa menettää toisen itsensä. Tunsin, miten puolet itsenäistyivät, erkanivat toisistaan.

Minä jäin tuijottamaan pääni sisään.

Luultavasti olisin ollut menestyksekkäämpi ja onnellisempi liiketoimissani tämän kurjan yrityksen palveluksessa, ellei tämä tunne olisi varjostanut, piinannut minua, hetkittäin kovin käsin.

Seisoskelin oviaukossa ja katsoin työtään tekeviä ihmisiä. Työläisiä. Tajusin vasta paljon myöhemmin, että tämä kahtiajakaantuneisuus oli osa yksioikoisuuttani. En ollut koskaan pystynyt samastumaan työtätekeviin. Elimme niin eri maailmoissa: mitään teeskenneltyä yhteyttä todellisempaa ei ole.

Ehkä hekin tietävät sen, pelaavat siksi yhteistä peliä ja tulevat kyselemään asioita.

-Onko sinulla hetki aikaa?

-Totta kai!

-Eikö sinustakin ole vain ajan kysymys, milloin tämä X kaatuu meidän niskaan!

-Kerro minulle yksikin asia, joka ei ole ajan kysymys…

Kun on valinnut elämässään zen-linjan, mikään ei voi horjuttaa sinua. Eikä mikään myöskään kaadu niskaasi. Se on niin kuin se on.

Monet ovat sitä mieltä, että tämä on aivan väärä tapa tehdä bisnestä. Tosin monet näistä mielipiteilijöistä ovat itse tehneet konkurssin, missä sinänsä ei ole mitään hävettävää. Mutta ei se auta heitä olemaan oikeassa tai parempia kuin minä.

-Voisitko katsoa tätä?

Kun vilkaisen läppärin näyttöä – me olemme kunniallisesti paperittomia – näen sekavia riipimiä & tekotaiteellisuutta, joista vain 6-vuotiaan äiti olisi ylpeä.

-Aika paskaa kyllä.

-Niin, se on vasta ensimmäinen luonnos….

-Näytä sitä seuraavan kerran ensin jollekulle toiselle.

Jokin mieli näillä keskusteluilla oli. Tai ne oli käytävä, jotta asioilla oli mahdollisuus iteroitua ja ilakoitua. Tosin tällainen händikäppi yritys tehdä töitä itseohjautuvammassa organisaatiossa oli käytännössä mahdotonta.

Ihan samaa olisi rakentaa korttitalo ja kaataa se ja rakentaa uudestaan.

Silloin ei vielä tajua, miten lyhyt elämä todella on.

Ja vasta kun tajuaa rentoutua, elämä menee oikein. Muuten se on liian lyhyt tai tuntuu pitkältä. Kumpikin on riittävän paha.

Mieleni kevensi oloani nostamalla muistin kätköistä renkutuksen, jonka joku vääräleuka oli loilottanut johtoryhmän ideapajassa.

Katson tietotyöläistä – ja ymmärrän.

Kuinka onnellinen voikaan olla hän.

Joka täällä vain saa aina ahertaa.

Avokonttoria en saata unohtaa.*

Onneksi joku uusi nuori jannu palautti minut maan pinnalle. Unohti asemansa ja tuli voimansa tunnossa haastamaan.

-Tiesitkö, että moni esimies on jo nyt käytännössä kyborgi, eräänlainen ihminen jonka päätöksenteko tukeutuu eri tietojärjestelmiin. Miltä tuntuu, kun kohta sinustakin tulee tarpeeton?

-Aika hyvältä.

-Aika yllättävä vastaus! Miksi noin?

-Koska sitten ei tarvitse vastata kaikkiin typeriin kysymyksiin ja pääsee tekemään oikeita töitä.

-Anteeksi venäjäni, mutta mitä oikeita töitä sinä osaat tehdä?

Kun vastaamisen sijasta hymyilee leveästi ja täynnä itseluottamusta, voittaa tilanteen. Voiton hinta on se, että jää yksin epäilyjensä kanssa. Enhän oikeasti osaa mitään. Ellen olisi valkoinen keski-ikäinen mies, joutuisin todistamaan osaamiseni jollekin. Näin on paremmin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

 

* Mukaelma Petri & Pettersson Brassin kappaleesta Maalaismaisema (1971)

Bisnestarinoita 111

Bisnestarinoita 111

Lean-pimu

Tiedätkö sen tunteen, kun kaksi toisilleen vastakkaista ajatusta alkavat mielessäsi taistella huomiostasi ja sielustasi? Tiedät kyllä. Ja jos et ole syntynyt eilen, tiedät myös, että se on usein vasta alkua.

Vt. toimari oli palkannut meidän organisaatiomme eräänlaisen lean-asiantuntijan.

Siis todella tyhmää! Jokainen palkattu tyyppi on huge risk! Paljon suurempi kuin että kilpailija nappaisi hänet, jos hän olisi ulkoistettuna. (Tämä on vahva tunteeni.) Lisäksi

  • Maailma on täynnä epätoivoisia tyyppejä palkattavaksi
  • Kuka on oikeasti toista parempi?
  • on aika idioottikirahvi

Mutta vuodet, ne ovat tehneet minusta aidon zen-tyypin.

Totta kai hyväksyin tosiasiat sellaisenaan ja otin vastaan elämän. Ja kuten olet huomannut, mikään ei enää ravista mielenrauhaani vaan olen kuin se alarinteessä kasvava kirsikkapuu: ikiaikaisen vakaa ja ihmisten ilon nöyrä palvelija.

Tuo lean-pimu oli pieni, kalju ja täynnä energiaa. Ja hänellä oli aina jostain jotain sanottavaa.

-Tuo teidän tapa tehdä työtä ei ole kovin ketterää.

-Tuo on kuultu jo monta kertaa ennenkin!

-Mutta mitä se auttaa!? Suurin osa teidän jutuista keskittyy sisäsiittoiseen puuhasteluun asiakasarvon sijasta!

-Anteeksi mitä?

-Anteeksi kuka? Tällä menolla te olette hetkessä ennenaikaisessa haudassa!

Tuon kyllä olen tiennyt jo aikaa. Taidan olla ainut.

-Kyllä tuo nyt liioittelulta kuulostaa!

-Vai niin! Mietitään sitten vaikka hetki, miten tässä yrityksessä jatkuva parantaminen toteutuu. Kertokaas se!

-Siten, että… Aina välillä katsotaan, että miten näistä vanhoista tavoista ja ihmisistä saadaan enemmän irti…

-Joo-o! Siltä se minustakin on näyttänyt! Mitään todellista ajatustakaan ei näy olevan siitä, että suurin hukka on ihmisten osaamisen käyttämättä jättäminen. Ja että jatkuvaa parantamista tuetaan toiminnan mittaamisella ja mittareiden viemisellä osaksi päivittäistä johtamista. Puhumattakaan, että veisitte ajatukset käytäntöön!

Jos tytöllä olisi tukkaa, se olisi sininen, veikkaan.

-Siksihän me sinut tänne palkattiin! Että saisit jotain aikaiseksi!

-Ettepäs palkanneet! Vaan siksi, että voisitte antaa sellaisen mielikuvan, että teette jotakin. Että voisitte väittää, että homma on hoidossa. Ja että todellisuudessa voisitte harjoittaa tätä loputonta itsetyydytystänne näissä seremoniaalisissa palavereissa ja kokouksissa. ETTÄ MITÄHÄN VITTUA??

Tässä kohtaa puheenjohtaja tavallisesti ehdottaisi pientä taukoa.

-No, kun kerran olet niin paljon fiksumpi kuin me kaikki yhteensä, niin kerropas meille, mitä meidän kannattaisi seuraavaksi tehdä.

Tytön koko kuula loisti sellasta voittajan hymyä, että vt:n sarkasmi jäi pinon alimmaiseksi kuin kaatopaikalle kipattu päivän ensimmäinen kuorma. Tyttö oli tämän organisaation ainut vapaaottelija tai ei ainakaan pelännyt turpaan saamista.

-Onko kukaan teistä kuullut joskus paikan päälle menemisestä? Että niin kuin mentäisiin oikeasti katsomaan, miten hommat sujuvat ja miten niitä tehdään?

Syvä hiljaisuus on joskus kuilua syleilevän erimielisyyden merkki. Joskus myös heikko signaali pidätellystä raivosta ja murhanhimosta. Miksi valita kun voi saada molemmat?

Minä puolestaan myönsin tyhmyyteni. Olin oman elämäni jaskajokunen ja pidin tuosta pienestä vähätukkaisesta tytöstä. Miksi? Näinkö hänessä itseni nuorena? Mielelläni olisin nähnyt. Taisin vain kaivata tuota hänen vimmaansa itsellenikin. Edes vähän edes joskus.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 25

Bisnestarinoita 25

Lomalle lopussa

Olimme läksiäiskahveilla. Tai siis lomallelähtöjuomilla.

– Lomaillako aattelit?

– Mitteepä sitä muutakkaan..?

– Niin mutta jonnekin kauemmas.

– Mihinkäs sitä immeinen kauas kotua lähtis…

Selvästi olimme antaneet kaikkemme: ei voimaa kysymyksissä eikä vastauksissa tilaa. Mieleen tuli Sarajevo -84, kun M-L Hämäläinen saapui maaliin: ”Katsokaa! Hän antoi kaikkensa!” Ziisus, ja me olimme jo silloin täällä…

EIKÄ KUKAAN EDELLEENKÄÄN NÄE MINUN KAIKKENI ANTAMISTA!!!

Aikakin poistua. Sanoimme virallisesti käsihyvästit, tavataan kohta.

Haikeaa oli, varsinkaan kun koskaan ei tiennyt loman kestosta. Erota nyt tällä tavalla.

En osannut mennä kotiin, sen suureen yksinäisyyteen. Menin paariin. Mitä seuraavien aikojen kuluessa tapahtuisi, oli liiankin tuttua:

  • Työasiat pyörivät mielessä useita päiviä, usein koko viikon. Pääosin ikäviä juttuja: pettymyksiä ja turhautumisia tilanteista, joissa minun olisi pitänyt vain sanoa oikeat eli suorat sanat. Tai nauraa kuin kuolisi nuorena.
  • Sitten äänet hiljenevät, irtautuminen muuttuu todeksi. Voi maata sängyllä, katsella kattoon eikä yksikään ajatus häiritse.
  • Se on loma.

Tai melkein. Sillä vasta sitten on lomalla, kun ajatukset ovat selvittäneet kaksi kysymystä:

  • mikä minä olen?
  • mikä saa minut liikkeelle?

(Ja vastaus kumpaankin kysymykseen on tietenkin tyhjyys, zen, ja silloin tietää olevansa loma. Jos kuulostan Paolo Coelholta, niin vika on sinun, ei minun.)

Tyhjyyden jälkeen voi lähteä kaupungille täyttymään. Juomaan.

Mutta ei oltu siellä vielä.

Siksi oli aika ottaa osaa virtuaaliaikamme kuumimpaan haippiin: joutua sattumanvaraisiin keskusteluihin samalla tavoin pukeutuneiden kanssa. (Luin tästä jonkin arvovaltaisen tutkimuksenkin (Chicken & Wings: A casual conversation), mutta en muista mitä siinä sanottiin.)

– Lomassako?

– Joo, tänään päästiin.

– Menikö paikat kiinni?

– Kyllä, eipä sinne jäänyt kuin Securitaksen typykkä.

– Sama homma. Ei kukaan kaipaa konsultteja loma-aikaan. Vaikka juuri tällä hetkellä olisi aika saneerata.

– Ehkä toi myyntipuhe kannattaa säästää syksyyn.

Juotiin ja juovuttiin hiljakseen.

– No, mikä oli kauden kohokohta?

– Ensimmäinen lapsenlapsi.

– Ai, sulla on elämä!

– Joo, praise the Lord, sen verran elämä antoi viisautta.

– Hieno homma.

Ihme urpo! Juotiin vielä lisää. Katselin samalla pukuäijän kirkkaanpunaista krakaa.

– Miksi tästä konsultin työstä on niin vaikeaa löytää sitä mielekkyyttä, josta nykyään paljon sauhutaan?

– Eipä tässä näe käsiensä jälkiä vaikka kuinka huitoisi.

– Vai sitä, ettei enää erota todellisuutta omista tarinoistaan, joihin on pakko uskoa, jotta saa ne myydyksi?

– Voi se olla sitäkin.

Tyypillinen kamreerikonsultti… No, viimeisten myötä loppu juominen, sanoi ehkä Jamppa Tuominen.

– Siis nou houmou, mutta onko sulla vielä vaimoa kotona?

– Toki.

– Miten se kestää sua, siis ei henkilökohtaisesti, vaan että kun kuitenkin oot konsultti?

– Olen ihminen. Aina kun muistan.

Rajansa kaikella, sanoi rajavartija. Tämän pitemmälle ei koskaan kannattanut mennä. Kukaan ei pidä niistä, jotka ylittävät rajan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty