Bisnestarinoita 127

Bisnestarinoita 127

Ihan sama

Ihmiset alkoivat palailla lomilta. Itsehän en ehtinyt sinnepäinkään. Kukin tavallaan. Tarkoitan sitä, että ihmiset näyttivät lomalta palatessaan joko Hangon keksiltä tai norsun vitulta. (Ei mennä nyt tähän.)

Lomalta paluu ihmisen silmin nähtynä: kovaa, joskus julmaa.

  • Loputtomia portaita ja käytäviä, hissejä ja kerroksia, kaikuja ja peilejä.
  • Askeleita jotka eivät saavu perille, juoksua joka palaa samaan paikkaan.
  • Verkkoon takertuneita sieluja.

Ihme hortoilua siis ja taustalla vanha totuus: eri päivä, sama shitti. Niin sitä sanotaan, mutta aina se kirpaisee, kun se osuu omalle kohdalle.

Sillä ei loma kaikille hyvää tee ja on pakko kysyä, tekeekö se kenellekään. Sevverta ihmeellisiä juttuja joutui kuuntelemaan, vaikka istuin vain palavereissa. Olenko jo kertonut, etten koskaan, en koskaan istu kahvihuoneessa? Vain osittain se johtuu siitä, ettei varsinaista kahvihuonetta enää ole. Mutta ei se ole tärkeää. Mutta mikä on? (Huomaatko, miten lomaltapaluu tarttuu?)

-Voiko muu kuin imettävä äiti osallistua tekemiseen täysin rinnoin?

-Tiedätkö mitä isälläni oli tapana sanoa tällaisista hommista: ”Sama kuin panisi kiinteistövälittäjää.”

Ymmärrätkö nyt? Uskon että ymmärrät.

Me elimme palaverihelvetin keskellä.

Tämä on tällaista. Pakkohan jotenkin on saada syksy käyntiin eikä kenelläkään ollut käynnistelyyn parempaakaan ideaa. Vähän köyhää mutta siinä voi katsoa peiliin, jos sellaista haluaa tai kestää. En kyllä suosittele. Rusketuksen alta paljastuu helposti asioita, jotka ovat joko sietämättömiä tai aiheuttavat ennenaikaisia halvauksia. Bad for business.

Palaverihelvetti tarkoittaa eri asioita ihmisille. Koska kaikki ovat onnettomia omalla tavallaan. Joillekin se on määrä. Joillekin se on laatu. Joillekin se on määrän ja laadun suhde. Joillekin se on palaverit ylipäätään, joihin ei vaan totu, ellei ole palaveri-ihminen. Ja sitten on muutama synkkä syy, joista löytää lisää Mustasta Verkosta.

Miten tämä sitten menee? Tulemme myöhässä palavereihin ja lähdemme ajoissa, jos olemme omasta mielestämme riittävän tärkeitä. Emme oikeastaan ole suurimman osan aikaa missään. Enemmän olemme matkalla. Jotkut ovat mieluusti matkalla. Eivät välttämättä tällaisella matkalla. Tämä on huono matka. Onko kyse rohkeudesta myöntää se?

Mitä tällaisesta elämästä jää? Spontaanisti luullen: ei mitään.

Ainoa hengissä pitävä asia on selittely eli perustelujen löytäminen jälkikäteen. Että tämä on tärkeää. Että jaksaa vielä tämän päivän ja huomisen. Siksi kai monet vetävät kaikenlaista rojua sisuksiinsa. Selviytyjät kehittävät muuta elämää tämän tyhjyyden ympärille. Ja onnekkaimmat saavat tästä irti juuri riittävästi, jotta pitävät kolmionsa kunnossa.

Tämä kaikki sai minut jopa omalla skaalallani poikkeuksellisen haikeaksi. Tiesin, että tästä voisi koitua sivullisia uhreja.

Pitäisikö minun alkaa ottaa rennommin ja päästää irti, näyttää esimerkkiä?

Siinä samassa päätin kertoa lomakuulumisiani vaikken edes ollut ollut lomalla. Otin sen riskin, että joku huomaisi, miten keksin kaiken ihan itse.

-Milloin olet viimeksi kävellyt kuumalla Yyterin hiekalla? Päässäsi soi Agentsin Yyteri twist ja pidät kädestä satumaisen kaunista satakuntalaista naista. Kun meri alkaa vetäytyä jalkojenne alta, te vetäydytte mökkiin ja kaikenlaista ennen kokemattoman hyvää alkaa tapahtua tuossa tuokiossa…

He katsovat silmät suurina. Tuijottavat suorastaan. Aivan kuin eivät olisi koskaan lomalla olleetkaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 27

Bisnestarinoita 27

Alpo-setä

Onko sillä eroa, miten mieli vaeltaa töissä tai lomalla? Ei. Sama lapsenomaisuus, vanhaksi ja lapsenomaiseksi itsensä kokeminen eikä mitään saa tehdyksi. Lomalla ei tietysti tarvitsekaan, mutta tiedät mitä tarkoitan.

Hiostava kesäiltako nosti mieleeni kuin tyhjästä Alpo-sedän, joka eräänä iltana kauan sitten ajoi vaimonsa kanssa pihaamme oranssinvärisellä kuplallaan.

– Uuvenko ostit? kysyi isäni

– Tuliterän! vastasi Alpo-setä, selvästi polleana upouudesta VW 1305:staan.

Olla vai omistaa? Ei ainakaan päästy koeajolle (ihan kuin olisin kuullut Alpo-sedän sanovan ”I don’t do testdrives”, mutta ei kukaan puhunut 70-luvulla noin) eikä paljon muuhunkaan.

Kun he olivat lähteneet, neuroottinen äitini oli varma, että Alpo-setä, joka siis oli ”raivoraitis”, oli katsonut paheksuen vaimoaan tämä nostaessa viinilasin huulilleen. Tämä oli äitini tapa osoittaa paheksuntaansa ja muutenkin haukkua vieraat näiden lähdettyä. Vaikka Alpo-setä oli vain kuten kunnon aviomiehen pitää: tylsä ja konkreettinen käytännön ihminen.

Kun vanhempani erosivat, en nähnyt Alpo-setää vuosikymmeniin. (Kostiko Alpo-setä jotakin?) Hän ilmaantui vasta isäni hautajaisiin, jossa hänen vaimonsa selitteli vielä kerran, miksi heidän poikansakin oli tultava hautajaisiin, ohi vieraslistan. Tämä oli eronnut vaimostaan ja muuttanut ”väliaikaisesti” takaisin vanhempiensa luo, vaikka oli jo täyttänyt 50.

Minusta pojassa oli aina ollut jotakin säälittävää. Ainut lapsi, esimerkiksi, ja siitä johtuva pikkuvanha tapa puhua, jolla ei katu-uskottavuutta ansaittu!

Alpo-setä oli harmaantunut ja käynyt hitaaksi. Ja oli edelleen vakava tai ei ainakaan mikään tyhjännauraja.

Hänen vaimonsa sen sijaan oli edelleen yhtä ”eläväinen” kuin millaisena hänet lapsuudesta muistin. Hän ei ollut kyllä yhtään minun tyyppiäni eli hän ei ilmestynyt fantasioihini ”kypsistä naisista”.

Yhdestä asiasta olin ollut lapsena kateellinen hänen pojalleen: äiti oli töissä lelukaupassa. Hautajaisissa selvisi, että lelukauppa oli ollut vain muutaman kuukauden kausihomma. Oikeasti Alpo-sedän vaimo oli kirjanpitäjä, mikä tietysti oli pinnanalainen mutta samalla todellinen syy siihen, ettei hän tullut ”uniini”. Jäin silti tai siksi miettimään, miten mieleni syvissä kerroksissa kaikki ihmissuhteeni jäsentyivät seksuaalisen jännitteen mukaisesti. Selkeää mutta petomaista!

Tai vain aivan normaalia lomahorinaa.

Yritin palata Alpo-sedän elämästä ja Kuplasta takaisin lomalle, mutta olipa kankeaa. Mieleeni tulevat asiakkaatkin vaikuttavat enemmän Alpo-sediltä kuin Alpo-setä itse. Ehkä tälle pitäisi tehdä jotakin. Mutta mitä?

Soitin saman tien kollegalle Sysmään. Kyllä, hän oikeasti asusti siellä, kävi töissä ”kaupungissa”, koska Sysmässä kukaan-ei-kukaan palkkaa konsulttia.

– Sup, nigga?

Asenne ja aksentti kohdallaan…

– Täsä… Mieli harhailee.

– Mutta sehän on hyvä! Hyväksi käytettynä lisää tuottavuuttakin kertovat amerikkalaiset tutkimukset.

– Ei, tämä on sellaista haahuilua, ettei tule lomailustakaan mitään.

– Oukei, oukei… Jos lakkaisit vinkumasta ja käyttäytyisit kuin mies! Ote itsestä ja toimintaa!

– Oikeasti? Ote?

– Joo, jotainhan sun täytyy tehdä, siks kai soitit, vai?

– Kuulostaa rasittavalta. Kyllä tää varmaan itsestäänkin…

– Vittuako sit mulle soitat? Tässä on muutaki! Hankkisit saatana naisen ittelles!

– Joo, mut aina kiva jutskaa sun kaa.

Ei ole noista fücking turbokonsulteista mihinkään! Ei ihme että meitä kaikkia vihataan.

Asiat hoituu, lomat ei vaan mahdu minuun. Mitä oikein kuvittelin! Ja miten minusta tuli tällainen, kaikesta heti huolestunut nyhverö? Joku Alpo?

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 25

Bisnestarinoita 25

Lomalle lopussa

Olimme läksiäiskahveilla. Tai siis lomallelähtöjuomilla.

– Lomaillako aattelit?

– Mitteepä sitä muutakkaan..?

– Niin mutta jonnekin kauemmas.

– Mihinkäs sitä immeinen kauas kotua lähtis…

Selvästi olimme antaneet kaikkemme: ei voimaa kysymyksissä eikä vastauksissa tilaa. Mieleen tuli Sarajevo -84, kun M-L Hämäläinen saapui maaliin: ”Katsokaa! Hän antoi kaikkensa!” Ziisus, ja me olimme jo silloin täällä…

EIKÄ KUKAAN EDELLEENKÄÄN NÄE MINUN KAIKKENI ANTAMISTA!!!

Aikakin poistua. Sanoimme virallisesti käsihyvästit, tavataan kohta.

Haikeaa oli, varsinkaan kun koskaan ei tiennyt loman kestosta. Erota nyt tällä tavalla.

En osannut mennä kotiin, sen suureen yksinäisyyteen. Menin paariin. Mitä seuraavien aikojen kuluessa tapahtuisi, oli liiankin tuttua:

  • Työasiat pyörivät mielessä useita päiviä, usein koko viikon. Pääosin ikäviä juttuja: pettymyksiä ja turhautumisia tilanteista, joissa minun olisi pitänyt vain sanoa oikeat eli suorat sanat. Tai nauraa kuin kuolisi nuorena.
  • Sitten äänet hiljenevät, irtautuminen muuttuu todeksi. Voi maata sängyllä, katsella kattoon eikä yksikään ajatus häiritse.
  • Se on loma.

Tai melkein. Sillä vasta sitten on lomalla, kun ajatukset ovat selvittäneet kaksi kysymystä:

  • mikä minä olen?
  • mikä saa minut liikkeelle?

(Ja vastaus kumpaankin kysymykseen on tietenkin tyhjyys, zen, ja silloin tietää olevansa loma. Jos kuulostan Paolo Coelholta, niin vika on sinun, ei minun.)

Tyhjyyden jälkeen voi lähteä kaupungille täyttymään. Juomaan.

Mutta ei oltu siellä vielä.

Siksi oli aika ottaa osaa virtuaaliaikamme kuumimpaan haippiin: joutua sattumanvaraisiin keskusteluihin samalla tavoin pukeutuneiden kanssa. (Luin tästä jonkin arvovaltaisen tutkimuksenkin (Chicken & Wings: A casual conversation), mutta en muista mitä siinä sanottiin.)

– Lomassako?

– Joo, tänään päästiin.

– Menikö paikat kiinni?

– Kyllä, eipä sinne jäänyt kuin Securitaksen typykkä.

– Sama homma. Ei kukaan kaipaa konsultteja loma-aikaan. Vaikka juuri tällä hetkellä olisi aika saneerata.

– Ehkä toi myyntipuhe kannattaa säästää syksyyn.

Juotiin ja juovuttiin hiljakseen.

– No, mikä oli kauden kohokohta?

– Ensimmäinen lapsenlapsi.

– Ai, sulla on elämä!

– Joo, praise the Lord, sen verran elämä antoi viisautta.

– Hieno homma.

Ihme urpo! Juotiin vielä lisää. Katselin samalla pukuäijän kirkkaanpunaista krakaa.

– Miksi tästä konsultin työstä on niin vaikeaa löytää sitä mielekkyyttä, josta nykyään paljon sauhutaan?

– Eipä tässä näe käsiensä jälkiä vaikka kuinka huitoisi.

– Vai sitä, ettei enää erota todellisuutta omista tarinoistaan, joihin on pakko uskoa, jotta saa ne myydyksi?

– Voi se olla sitäkin.

Tyypillinen kamreerikonsultti… No, viimeisten myötä loppu juominen, sanoi ehkä Jamppa Tuominen.

– Siis nou houmou, mutta onko sulla vielä vaimoa kotona?

– Toki.

– Miten se kestää sua, siis ei henkilökohtaisesti, vaan että kun kuitenkin oot konsultti?

– Olen ihminen. Aina kun muistan.

Rajansa kaikella, sanoi rajavartija. Tämän pitemmälle ei koskaan kannattanut mennä. Kukaan ei pidä niistä, jotka ylittävät rajan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty