Veriryijy

Nyt on olevinaan loma, ja siksi ihmiset lukevat lähmäisiä ruotsalaisdekkareita. En pysty oikein kumpaankaan mutta en varsinkaan jälkimmäiseen. Haluatko tietää miksi? Kerron silti.

Joskus vuosia sitten huomasin, että ymmärsin murhaajia todella hyvin.

Heidän perustelunsa murhilleen sai minut nyökkäilemään hiljaa ja myötätuntoisena: ”Noin minäkin olisin sinun tilanteessasi toiminut…” Sen sijaan pisaraakaan empatiaa en onnistunut tiristämään uhreille tai heidän omaisilleen: Olet niin syyllinen kohtaloosi! Noin käy kun! Oma vika, pikku sika!

Sitten sama ei-niin-myötätuntoinen oloni jatkui loman jälkeen, koska olin antanut dekkarnarnalle pikku kätöseni. Suomeksi: herännyt murhanhimoni huusi verta.

Ja se kohdistui kaikkiin, jotka ylittivät ärsytyskynnykseni. Eli kaikkiin. Mutta erityisesti haistoin veren ihmisistä, jotka objektiivisestikin olivat todella ärsyttäviä.

Kysyt joltakin taskuliinajässiltä ohimennen, mitä pidit aamun suunnittelupalaverista ja saat vastaukseksi:

-Sangen vivahteikas!

Tai kysyt oranssilta jakkupuvulta – ilman Huoneistokeskuksen painolastia (mutta vihreää huulipunaa: räväkkyyden erottaa mauttomuudesta vain ohut solunseinämä) – että mitä teit viikonloppuna.

-Kävin lauantai-iltana kuohuviinilasillisen äärellä isäni kanssa laiturilla isoja keskusteluja. Olin niin kiitollinen, että silmästä tirahti kyynel kirkkaaseen järviveteen ja näin kyyneleen vajoavan pohjaan. Kunpa minusta tulisi vanhana yhtä viisas kuin isästä!

Kyllä, mitäs kyselen. Mutta

luuletko, että irti päässyt peto nukahtaa tuollaiseen itsereflektioon?

Yritin rauhoittua ja ajattelin, että perinteinen heinäkuun out-of-the-box-seminaari olisi viilentymiseen juuri sopiva. Meidän ikiomat pukuhenkilömme Hannele ja Risto olivat pumpanneet kalsan auditoriomme täyteen positiivisia viboja.

-Tarinat jättävät tunnejäljen, joka jää uteliaana kytemään ja voi muistua mieleen vielä pitkänkin ajan kuluttua: inspiroida, kutsua tutkimaan lisää… ehkä toimia jopa ponnahduslautana muutokselle. Pelkkä yhdistelmä loogista argumentointia ja tunnetta voi lisätä tietoisuutta ja muutosvalmiutta… mutta harvoin sinänsä saa pysyvää muutosta aikaan.

Hannele oli mestari taukojen aikaan saaman tehon vaikutuksista. Tai niin hän luuli.

-Jos emme ole tietoisia omasta tavastamme ajatella, rajoitamme merkittävästi mahdollisuuksiamme oppia. Asiat, joita emme ymmärrä, tulevat automaattisesti hylätyiksi riippumatta niiden arvosta. Organisaatioissa ongelma korostuu entisestään, sillä organisaatiot ovat ympäristöjä, joissa tietynlaiset ajatukset ovat suotavampia kuin toiset. Ristiriitaiset agendat ja sosiaalinen paine typistävät ajattelua ja toimintamahdollisuuksia.

Risto puolestaan oli Hannelen basisti & rumpali yhdessä ruumiissa. Ei mitään sooloilua vaan tiukasti käden lämpöisen melodiaa tukevaa sykettä. (Valahtaisin kalpeaksi ja kuolisin siltä seisomalta, jos joutuisin tuohon rooliin tunniksikin.)

-Muutos itse on prosessi, jossa ratkaisu löydetään, usein yhdessä toisten kanssa. Prosessi, jossa myös oma tausta-ajattelu muuttuu. Muutos ei ole uuden todistusaineiston löytämistä siihen, joka jo on olemassa, vaan täysin jonkin uuden asian olemassaolon tai näkökulman löytämistä ja paljastamista. Se on aktiivista toimintaa, jossa uusi aines muokkaa ratkaisevasti aiempaa tietorakennetta ja mahdollistaa muutoksen. Sitä ei voi täsmällisesti ohjata, vaan se tapahtuu. Muutosta ei voi tehdä meille, emme voi tulla muutetuiksi. Meidän täytyy itse tehdä työtä muutoksen eteen, kasvaa.

Ja tämän yhden ainoan kerran Risto soitti viimeisen tahdin.

-Assertiivinen muutoksen tukeminen vaatii suurta kärsivällisyyttä. Sen tiedostamista, ettei eri tavoin ajatteleva ja kokeva ihminen voi ymmärtää toista intuitiivisesti, vaan yhteisen ymmärryksen eteen pitää tehdä töitä.

Olinko kuullut tämän montako kertaako aiemmin?

Pidinkö näitä höbinöitä itsestään selvyyksinä? Voisiko näiden kuulemisesta olla myös selvää haittaa?

En tiennyt, mitä assertiivinen tarkoittaa ja mieleeni tuli mieleen vain vanhan Suomi-filmin Kuristaja-Asseri. Muille varmaan jotain muuta.

Yritin olla positiivinen. Silmäni lukittuivat auditoriomme seinällä roikkuvaan ryijyyn, joka roikkui täynnä viirejä olevan lasivitriinin vieressä. Ryijyn punaisissa kudelmissa oli jotakin maagisesti puoleensa vetävää.

Mutta kuten nämä yrityksemme johtavat teoreetikot sanovat: ei se muutos niin itsestään selvä ole. Sen eteen on tehtävä töitä. Siksi ponnistelin irti ajatuksesta, että tiesin, missä he asuivat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s