Ei kukaan muu

Heräsin aamulla ajatukseen, että olen samanlainen kuin kaikki muutkin.

Tällaisesta päivästä ei voi tulla hyvä. Koska se on rehellinen. Koska en voi kääntää katsettani totuudesta, mitä ikinä se onkaan.

  • Miksi olen päivästä toiseen tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat minusta vastenmielisiä?
  • Mikä minua ajaa todella?
  • Jos tässä ei ole mitään järkeä, onko tässä edes tunnetta?

Tiesin olevani hukassa kun raahauduin töihin. Jo pelkkä lähteminen vei aikaa, ulos ovesta pääseminen oli raskaampaa kuin raskausarvet.

Jokin oli mennyt yöllä pieleen mutta mikä.

Miksi heräsin tällaiseen aamuun, jolla saattoi olla seuraamuksia, joista en selviäisi? Päivän päättyessä jokin kuolemaa pahempi saattaisi kohdata minut enkä olisi siihen valmis.

Ajatus sai minut sentimentaaliseksi, haikeaksi, suruisaksi – ja siksi punastumaan häpeästä. Onneksi kukaan ei saa koskaan tietää.

Ja tänään on tärkeä päivä. Isoin asiakas ja sopimus mahdollisesti katkolla. Minun pitäisi olla parhaimmillani ja todellisuudessa kynnän pohjaa. Eikä minun sopimuksessani lue, että voisin ilmoittautua sairaaksi.

Työpäivä alkoi tietenkin hyvin. Vt. toimari katsoi minua kuin koiranjätöstä, joka syvimmissä tuntemuksissani olinkin. Yritin olla päämiehemme kanssa tuttavallinen kysymällä mitäs kuomaseni mutta sanoinkin koomaseni. Aulan lämpötila laski noin kuusi astetta.

Asetuimme tärkeinä neukkariin.

Tai siis he olivat tärkeitä ja me maireita. Siinä missä meidän olisi pitänyt olla rehellisiä ja heidän vähän peloissaan. Jouduin sulkemaan jo avautuneen suuni niin monta kertaa, että näytin taatusti vähällä hapella käyvältä monnilta. Täytyy uskaltaa, hoin itselleni, vaikka (vai koska?) vaakalaudalla oli työni & elämäni.

-Emme ole olleet ihan tyytyväisiä teidän palvelunne… tuotteistukseen.

Omahyväinen paskiainen! Luuli että hänellä oli jotenkin ylempi ote, koska luuli meidän tarvitsevan heitä ja koska hänellä oli uusi Zengan puku. Ei sellainen ote pidä.

-Mihin siinä, erityisesti? kysyin haastavalla äänellä, josta saattoi halutessaan kuulla sekoituksen ärtymystä ja alkukantaista raivoa.

Jos hän meni hämilleen, hän kätki sen sanoihinsa.

-Esimerkiksi siihen, että meidän sopimukseen kuului, että 70 % näistä palveluista digitalisoidaan. Ja missähän sen suhteen mennään nyt?

Ei tällaista tehdä, mutta jäljittelin hänen äänensävyään.

Minä en väritä viivojen sisäpuolella.

-Ja missähän teidän kanssa mennään nyt? Ei missään. Sopimus oli yhtä kuin proaktiivinen ote, jonka mukaan palveluita kehitetään käyttäjäkokemuksen perusteella. Sanooko mitään se, että käyttäjiä on ollut teillä neljä 3000:sta? Mitä se kertoo teistä ja mitä se kertoo erityisesti sinusta, joka on johtanut tätä yritystä, ehkä?

Hän ei sanonut mitään. En minäkään olisi sanonut jos olisin ollut hän. Tai ehkä olisin. Tällaiset tilanteet ovat ihan klassista shakin peluuta, jossa kannattaa laskea todennäköisyyksiä ja olla mielellään muutama siivu vastustajaa edellä.

-No, mitä sitten ehdotat? hän sanoi lopulta, tunneilta tuntuneen tuijottelun jälkeen.

-Sitä, että vakavasti harkitsette, onko tällainen palvelu ylipäätään teitä varten ja jos, niin kuinka paljon tukea te tarvitsette päästäksenne alkuun.

Tämä oli itse asiassa the end of the show.

Kun saa tällaisena päivänä viimeisen sanan ja tyytyväisen nyökkäyksen vt:ltä, mitä sitä vanha konsulenttiahma muuta kaipaa. En jäänyt kuuntelemaan aplodeja osaston kahvihuoneessa.

Sen sijaan poistuimme vaivihkaa ulko-ovesta vanhan turisijani kanssa.

-Viinoo pitäs suaha, hän totesi.

Voisinko olla enempää samaa mieltä? Kyllä en, vielä se pintaan uponnut laivakin tästä nousee.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s