Ihan sama

Ihmiset alkoivat palailla lomilta. Itsehän en ehtinyt sinnepäinkään. Kukin tavallaan. Tarkoitan sitä, että ihmiset näyttivät lomalta palatessaan joko Hangon keksiltä tai norsun vitulta. (Ei mennä nyt tähän.)

Lomalta paluu ihmisen silmin nähtynä: kovaa, joskus julmaa.

  • Loputtomia portaita ja käytäviä, hissejä ja kerroksia, kaikuja ja peilejä.
  • Askeleita jotka eivät saavu perille, juoksua joka palaa samaan paikkaan.
  • Verkkoon takertuneita sieluja.

Ihme hortoilua siis ja taustalla vanha totuus: eri päivä, sama shitti. Niin sitä sanotaan, mutta aina se kirpaisee, kun se osuu omalle kohdalle.

Sillä ei loma kaikille hyvää tee ja on pakko kysyä, tekeekö se kenellekään. Sevverta ihmeellisiä juttuja joutui kuuntelemaan, vaikka istuin vain palavereissa. Olenko jo kertonut, etten koskaan, en koskaan istu kahvihuoneessa? Vain osittain se johtuu siitä, ettei varsinaista kahvihuonetta enää ole. Mutta ei se ole tärkeää. Mutta mikä on? (Huomaatko, miten lomaltapaluu tarttuu?)

-Voiko muu kuin imettävä äiti osallistua tekemiseen täysin rinnoin?

-Tiedätkö mitä isälläni oli tapana sanoa tällaisista hommista: ”Sama kuin panisi kiinteistövälittäjää.”

Ymmärrätkö nyt? Uskon että ymmärrät.

Me elimme palaverihelvetin keskellä.

Tämä on tällaista. Pakkohan jotenkin on saada syksy käyntiin eikä kenelläkään ollut käynnistelyyn parempaakaan ideaa. Vähän köyhää mutta siinä voi katsoa peiliin, jos sellaista haluaa tai kestää. En kyllä suosittele. Rusketuksen alta paljastuu helposti asioita, jotka ovat joko sietämättömiä tai aiheuttavat ennenaikaisia halvauksia. Bad for business.

Palaverihelvetti tarkoittaa eri asioita ihmisille. Koska kaikki ovat onnettomia omalla tavallaan. Joillekin se on määrä. Joillekin se on laatu. Joillekin se on määrän ja laadun suhde. Joillekin se on palaverit ylipäätään, joihin ei vaan totu, ellei ole palaveri-ihminen. Ja sitten on muutama synkkä syy, joista löytää lisää Mustasta Verkosta.

Miten tämä sitten menee? Tulemme myöhässä palavereihin ja lähdemme ajoissa, jos olemme omasta mielestämme riittävän tärkeitä. Emme oikeastaan ole suurimman osan aikaa missään. Enemmän olemme matkalla. Jotkut ovat mieluusti matkalla. Eivät välttämättä tällaisella matkalla. Tämä on huono matka. Onko kyse rohkeudesta myöntää se?

Mitä tällaisesta elämästä jää? Spontaanisti luullen: ei mitään.

Ainoa hengissä pitävä asia on selittely eli perustelujen löytäminen jälkikäteen. Että tämä on tärkeää. Että jaksaa vielä tämän päivän ja huomisen. Siksi kai monet vetävät kaikenlaista rojua sisuksiinsa. Selviytyjät kehittävät muuta elämää tämän tyhjyyden ympärille. Ja onnekkaimmat saavat tästä irti juuri riittävästi, jotta pitävät kolmionsa kunnossa.

Tämä kaikki sai minut jopa omalla skaalallani poikkeuksellisen haikeaksi. Tiesin, että tästä voisi koitua sivullisia uhreja.

Pitäisikö minun alkaa ottaa rennommin ja päästää irti, näyttää esimerkkiä?

Siinä samassa päätin kertoa lomakuulumisiani vaikken edes ollut ollut lomalla. Otin sen riskin, että joku huomaisi, miten keksin kaiken ihan itse.

-Milloin olet viimeksi kävellyt kuumalla Yyterin hiekalla? Päässäsi soi Agentsin Yyteri twist ja pidät kädestä satumaisen kaunista satakuntalaista naista. Kun meri alkaa vetäytyä jalkojenne alta, te vetäydytte mökkiin ja kaikenlaista ennen kokemattoman hyvää alkaa tapahtua tuossa tuokiossa…

He katsovat silmät suurina. Tuijottavat suorastaan. Aivan kuin eivät olisi koskaan lomalla olleetkaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s