Bisnestarinoita 169

Bisnestarinoita 169

Lopeta jo

Tiedät päiviä, kun ei saa mitään aikaiseksi. Suurin osa päivistä ei kuitenkaan ole tällaisia vaan harmaita ja outoja ja tavallisia. Ehkä se on pahinta.

Haaveilen palmujen alla lojuvasta, arvaamattomasta tuulesta hiuksiani lävistämässä. Mutta epäilen samalla, olisinko onnellisempi siellä kuin täällä. Täällä kaikki mukavuudet toimii eikä arki tavallisesti ole liian rasittavaa. Toisin on siellä, kolmijalkaisten koppakuoriaisten maassa, josta isoäitini kertoi kuolemansa lähestyessä.

Tässä minä horisen ja pitäisi olla jo menossa seuraavaan palaveriin.

Olenko jo kertonut syvästä vastenmielisyydestäni palavereja kohtaan yleisesti ja näitä päivän viimeisiä palavereja kohtaan erityisesti?

Asialistalla oli vain yksi asia: integraatio.

Joku käytti kerran vahingossa integraation suomenkielistä vastinetta kokonaistaminen ja sai potkut välittömästi. Meillä ei hötkyillä – kuten ei Vääksyssäkään.

Pari kuivakasta asiantuntijaa fuksian värisissä kravateissaan ja ankarat prässit ojossa alusti aiheesta tavalla, joka sai uteliammankin mielen tuntemaan, että Pompeijiin hautautuminen oli lenseää biitsillä käveleskelyä verrattuna tähän vyörytykseen. Yhtäkkiä ymmärsin jokaista finninaamaa, joka ei löydä itseään derivaatan ja sisätulennon maailmasta.

Syvässä vieraantuneisuuden tunteessani aloin laskea päässäni neliöjuuria ykkösestä sataan ja esitin universumille vienon pyynnön, että tapahtuisi jotakin, mitä tahansa.

Jokainen tietää, ettei tällaista koskaan-ei-koskaan pitäisi lausua julki edes mielessä. Sillä sama jokainen tietää, että juuri silloin mitä tahansa käy ovesta sisään ja alkaa laulaa ihmistä lakoon kuin saksalaisen panssarinyrkin suorasuuntaustykki.

Ovelle koputettiin. Vt. kopisteli tymäköin askelin ovelle valmiina raivoamaan, että

MITÄ VITTUA TE TULETTE SIIHEN HÄIRITSEMÄÄN MINUN PALAVERIANI.

Ovella seisoskeli tyylikkäästi harmaantunut herrasmies ja vanhasta rahasta kotoisin oleva arvonsa tunteva daami. On yhtä kuin kaksi omistajaa, on yhtä kuin kaksi hallituksen jäsentä. Seurasi yhtä kuin vt:n ammottavan kidan vääntyminen hymyksi, pelonsekaiseksi.

– Niin, me tulimme tänne ilmoittamaan, että vapautamme sinut vt:n tehtävistä saman tien. Voit käydä keräämässä tavarasi ja tämä Securitaksen nuorukainen tässä huolehtii sinut ovelle ja sinun läppärisi ja puhelimesi tietoturvaosastolle. Niin ei tarvitse ihan yksin sitten lähteä…

Daami hymyili kaunista mutta kylmää hymyään. Kaapin kokoinen nuorimies katseli mitään ymmärtämättä ja yksinkertaiseen tehtäväänsä keskittyneenä. Vt. oli kerrankin hiljaa ja olisi haukkonut henkeä kuin vaivaantunut lahna, jos olisi osannut. Jopa kaikentietävät asiantuntijat eivät hetkeen tienneet, miten jatkaa täyteen ahdetun diansa käsittelyä.

Vt. kokosi itsensä, poistui saattojoukon mukana, ja minä viittasin asiantuntijoita jatkamaan. Koska elämän on jatkuttava, eikö niin? Bisnes ei yhtä naista kaipaa, eihän? Tunteet eivät johda bisnestä, bisnes johtaa tunteita, vai mitä?

Jotenkin fokukseni kuitenkin hajosi. Tilalle tuli kalmankoura (Am I next?), kun muistin, että vain muutama päivä sitten olin pitänyt meitä, siis vt:tä ja minua, erottamattomina. Ja nyt NE eivät tarjonneet edes diiliä, vaan panivat eukon pihalle, kuten täällä rajamaassa on tapana sanoa.

Elämä voi muuttua hetkessä. Joskus jopa kesken palaverin.

Mihin tämä maailma on menossa?

Eksyin vielä kauemmas, kun filosofi minussa yritti nousta/paeta kaiken yläpuolelle: Nykyisin on helpompaa huomata taisteleminen kuin se, mikä on hienoa. On helppoa osoittaa harmaata taivasta ja synkkiä pilviä, mutta ehkä meidän olisi parempi nähdä se, mikä maailmassamme on hyvää.

Puristin käteni nyrkkiin niin että sattui: herää! Palasin vielä hetkeksi integraation maailmaan, jossa en kyllä varsinaisesti ollut vielä ollutkaan. Ehkä integraatio oli lopulta hyvä asia: mitä vähemmän ihmisiä, sitä suuremmat mahdollisuudet minullakin on voittaa.

Ehkä tästä vielä tulisi jotakin. (Vaan mitä?)

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 159

Bisnestarinoita 159

Ihan guru

Näin hän oikeasti sanoi minulle: ”Nauti juomasi kuumana.”

Mietin samaa kuin sinä: miksi vt. toimari oli lähettänyt minut tämän gurun luo? Jotkut syyt ovat itsestään selviä kuten

  • Olisiko tästä edelläkävijästä meille puhujaksi?
  • Saisimmeko hänen avullaan tehtyä pinoittain lisää rahaa?
  • Jos hurahdan, pääsisikö vt. minusta lopullisesti eroon?

Mutta oli tässä jotakin muutakin. Mutta mitä?

Katsoin tuota yksinkertaiseen ja siksi kalliiseen neuleeseen ja samalla levelillä kulkeviin farkkuihin pukeutunutta kevyesti iättömän oloista naista, josta ei tullut heti valkopartainen viisas vanhus mieleen. Mietin, miten tuollaiseen asemaan oikein pääsee. Sillä nykyään, kuten aina ennenkin, kaikenlaista tapahtuu.

-Jos haahuilet muissa maailmoissa, juomasi jäähtyy eikä se ole enää sama tai edes hyvä. Näin on elämäsi suhteen. Hetkessä kannattaa elää, muuten se ei enää ole hyvä.

-Mutta sitten tulee toisia hetkiä.

-Mutta ei se ole enää sama.

Jäisinkö vänkkäämään? En vaan puskemaan eteenpäin.

-Tietenkin tuollaiset sanat kuulostavat joidenkin korvissa suloisilta, mutta miten tällä on jotain jos mitään tekemistä bisneksen kanssa?

-Itsetuntemus on kaiken bisneksen tekemisen perusta.

Niin varmaan. Mutta miten muka?

-Miten muka?

Ilman itsetuntemusta teet jatkuvasti vääriä valintoja, koska olet väärässä paikassa.

Siis mitä ihmettä? Onko guruilu sitä, että on aina vastaus valmiina? Ehkä. Ja sitten hän jatkoi.

-Minusta tuntuu, että sinulla olisi aika paljon työstettävää omassa itsetuntemuksessasi.

Miksi nämä gurut käyvät aina henkilökohtaisuuksiin?

Onko se vaan niiden homma? Vai silläkö ne tekevät rahansa? Tuohon huutoon on pakko vastata.

-Minusta taas tuntuu, että sinulla on ongelma sekä ajoituksen että toisen ihmisen lukemisen suhteen. Ja jotta sinäkin ymmärtäisit mistä puhun, puhun tästä meidän kohtaamisesta juuri nyt.

No niin! Hän tuijotti minua ja minä tuijotin takaisin. Tästähän voisi tulla vaikka mitä.

Siis sinä asetat minun ammatillisen osaamiseni kyseenalaiseksi? Anteeksi että kysyn, mutta mikä sinun koulutuksesi olikaan?

Ha! Catcha!

-Luulin että teidän ammatillisuuteenne kuuluvat

  • Lehmän hermot & Maaretin silmät
  • Kyky oikeasti ylittää itsensä haastavissa tilanteissa eikä vain kyky puhua siitä
  • Osaamista olla alittamatta maassa makaavaa rimaa

mutta ilmeisesti meillä kaikilla on vielä syynsä hikoilla opin saunassa.

Kyllä minua nakratti, varsinkin hänen hyytynyt hymynsä. Ehkei olisi ollut syytä, sillä meistä ei tulisi enää millään ystäviä, mutta onneksi maailmaan kyllä guruja mahtuu.

Tämä olisi voinut olla hyvä, mutta ei vaan, kun katsoin hänen loittonevaa ja masentuneen oloista selkäänsä.

Tiedätkö: kaikkien tällaisten 1-2-1–kohtaamisten jälkeen minuun melkein sattui kaipuuni päästä ihan vaan vanhanaikaiseen palaveriin, jossa joku peräänkuuluttaisi ”dialogisuuden hengittämistä” tai ”paradoksaalisen haasteen heittämistä”. Tai edes v-mäiseen asiakastapaamiseen, jossa prospekti keksii kyykyttää neukkaripöydän alle vailla aikomustakaan ostaa mitään. (Samalla kun siellä pöydän alla voi kokea saman turvallisuuden tunteen kuin lapsena, lakanoiden ja pöydän avulla rakennetussa majassa.)

Kyllä, tajuan itsekin, että olen selvästi ilon puutteessa. En kuitenkaan ole siellä yksin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 129

Bisnestarinoita 129

Haittaohjelma

Tällaista ei tapahdu minulle koskaan paitsi tänä aamuna: heräsin myöhään, lähdin kiireessä, yritin näyttää normaalilta ja tehokkaalta kunnes kävin miestenhuoneessa (meillä on sellainen edelleen!). Peilissä näkyvät kasvot näyttivät etäisesti tutuilta, mutta en ollut vakuuttunut, kenestä oli kyse. Tämä syöksi mielen suoraan pinnan alla saalistavien kysymysten armoille.

  • Miksi ihmiset (oikeastaan) käyvät töissä?
  • Miksi asiat eivät mene niin kuin haluaisin?
  • Kuka jakaa pääni sisäiset puheenvuorot?

Tästä päivästä voisi vielä tulla hyvä, koska sellaisen voi päättää. Siitä huolimatta, että päivä alkoi niin kuin alkoi ja kirvoitti esiin kysymyksiä, joihin kukaan ei osaa vastata.

Vielä kysymys ”Miksi me istumme kaikki päivät asiakas-/sisäistys-/ulkoistus-/suunnittelu-ja muissa vajakkipalavereissa?” tunki väkisin mieleni pilvipeitteen läpi, mutta onnistuin deletoimaan sen ennen kuin se pääsi emotionaaliseen kiihdyttämööni.

Puhdas peli, toistaiseksi.

Istuin pöytäni ääreen ja kipristelin varpaitani ja naksuttelin sormieni niveliä. Tällainen läsnäolon voima sai minut valppaaksi ja vastaanottavaksi mihin tahansa. Kuin kutsuisin universumia, joka Keijon muodossa saapuikin puhelin kädessään.

-Oletko nähnyt tämän?

Vakiovastaukseni on aina: totta kai. Minua ei mikään yllätä.

-No, mitä mieltä? Keijo jatkoi. (Minusta on ihmeellistä, että jonkun nimi oikeasti voi olla Keijo. Luulin että kaikki keijot kuolivat jo tai että viimeiset vetivät viimeisiään jossain poissa silmistä.)

Vakiovastaukseni no 2: aika paskaa. Kannattaa aloittaa alhaalta, sillä innostuneet ihmiset ovat epäilyttäviä ja säälittäviä.

-Eli ei aiheuta toimenpiteitä?

Vakiovastaukseni no 3: tuijota ihmistä ”Mitäs jos ajattelisit tässä kohtaa itse” –laserkatseella, niin todennäköisesti saat tietää, mistä on kyse.

-No onhan tämä jotain: ”Algorithmic management tulee myös Suomen suurimpaan konsultti-, viestintä- ja valmennusyritykseen. Algoritmit rikastuttavat työtä ja mahdollistavat asiantuntijoille yhä vahvemman itseorganisoitumisen. Algoritmien hyödyntäminen esimiestyössä lisää tasapuolisuutta, ja niiden avulla kitketään syrjintää ja suosimista. Automatisaation luoma tehokkuus on tosiasia, jota ei voi ohittaa. Ihmisjohtajat varmistavat parhaiten tarpeellisuutensa opettelemalla hyödyntämään tietojärjestelmiä ja panostamalla inhimillisiin vahvuuksiinsa. Johtaminen on ihmisten motivointia ja tunnetyötä; vuorovaikutustaidot ovat edelleen arvokkaita.” Ja sitten lopuksi kerrotaan, että meidän B- ja C-osastojen keskijohto on ulkoistettu algoritmille, kokeiluluonteisesti. Jos kokeilu osoittautuu hyväksi, kokeilua laajennetaan. Kerro minulle, miksi saamme tietää tästä lukemalla meidän lehdistötiedotetta?

Katsoin häntä väsyneen miehen katseella. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Että

  • Hän otti uutisen epäammattimaisesti, koska se koski häntä.
  • Ei viestintä, kommunikaatio tai puhuminen ole sen helpompaa viestintätoimistossa kuin parisuhteessa.
  • Hän oli ääliö kun ei nähnyt tämän tulevan, toisin kuin me muut.

Päädyin lopulta jonkin lujan mutta lempeän välimaastoon.

-Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Ja onhan selvää, että sinulle on jotakin parempaa tarjolla.

Hän näytti helpottuneelta mutta tiesin kokemuksesta, ettei sellainen kestäisi kauaa. Kuten ei moni muukaan vastaava, tunteet ja sellaiset epämääräiset asiat, joiden hyöty on kyseenalainen.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 127

Bisnestarinoita 127

Ihan sama

Ihmiset alkoivat palailla lomilta. Itsehän en ehtinyt sinnepäinkään. Kukin tavallaan. Tarkoitan sitä, että ihmiset näyttivät lomalta palatessaan joko Hangon keksiltä tai norsun vitulta. (Ei mennä nyt tähän.)

Lomalta paluu ihmisen silmin nähtynä: kovaa, joskus julmaa.

  • Loputtomia portaita ja käytäviä, hissejä ja kerroksia, kaikuja ja peilejä.
  • Askeleita jotka eivät saavu perille, juoksua joka palaa samaan paikkaan.
  • Verkkoon takertuneita sieluja.

Ihme hortoilua siis ja taustalla vanha totuus: eri päivä, sama shitti. Niin sitä sanotaan, mutta aina se kirpaisee, kun se osuu omalle kohdalle.

Sillä ei loma kaikille hyvää tee ja on pakko kysyä, tekeekö se kenellekään. Sevverta ihmeellisiä juttuja joutui kuuntelemaan, vaikka istuin vain palavereissa. Olenko jo kertonut, etten koskaan, en koskaan istu kahvihuoneessa? Vain osittain se johtuu siitä, ettei varsinaista kahvihuonetta enää ole. Mutta ei se ole tärkeää. Mutta mikä on? (Huomaatko, miten lomaltapaluu tarttuu?)

-Voiko muu kuin imettävä äiti osallistua tekemiseen täysin rinnoin?

-Tiedätkö mitä isälläni oli tapana sanoa tällaisista hommista: ”Sama kuin panisi kiinteistövälittäjää.”

Ymmärrätkö nyt? Uskon että ymmärrät.

Me elimme palaverihelvetin keskellä.

Tämä on tällaista. Pakkohan jotenkin on saada syksy käyntiin eikä kenelläkään ollut käynnistelyyn parempaakaan ideaa. Vähän köyhää mutta siinä voi katsoa peiliin, jos sellaista haluaa tai kestää. En kyllä suosittele. Rusketuksen alta paljastuu helposti asioita, jotka ovat joko sietämättömiä tai aiheuttavat ennenaikaisia halvauksia. Bad for business.

Palaverihelvetti tarkoittaa eri asioita ihmisille. Koska kaikki ovat onnettomia omalla tavallaan. Joillekin se on määrä. Joillekin se on laatu. Joillekin se on määrän ja laadun suhde. Joillekin se on palaverit ylipäätään, joihin ei vaan totu, ellei ole palaveri-ihminen. Ja sitten on muutama synkkä syy, joista löytää lisää Mustasta Verkosta.

Miten tämä sitten menee? Tulemme myöhässä palavereihin ja lähdemme ajoissa, jos olemme omasta mielestämme riittävän tärkeitä. Emme oikeastaan ole suurimman osan aikaa missään. Enemmän olemme matkalla. Jotkut ovat mieluusti matkalla. Eivät välttämättä tällaisella matkalla. Tämä on huono matka. Onko kyse rohkeudesta myöntää se?

Mitä tällaisesta elämästä jää? Spontaanisti luullen: ei mitään.

Ainoa hengissä pitävä asia on selittely eli perustelujen löytäminen jälkikäteen. Että tämä on tärkeää. Että jaksaa vielä tämän päivän ja huomisen. Siksi kai monet vetävät kaikenlaista rojua sisuksiinsa. Selviytyjät kehittävät muuta elämää tämän tyhjyyden ympärille. Ja onnekkaimmat saavat tästä irti juuri riittävästi, jotta pitävät kolmionsa kunnossa.

Tämä kaikki sai minut jopa omalla skaalallani poikkeuksellisen haikeaksi. Tiesin, että tästä voisi koitua sivullisia uhreja.

Pitäisikö minun alkaa ottaa rennommin ja päästää irti, näyttää esimerkkiä?

Siinä samassa päätin kertoa lomakuulumisiani vaikken edes ollut ollut lomalla. Otin sen riskin, että joku huomaisi, miten keksin kaiken ihan itse.

-Milloin olet viimeksi kävellyt kuumalla Yyterin hiekalla? Päässäsi soi Agentsin Yyteri twist ja pidät kädestä satumaisen kaunista satakuntalaista naista. Kun meri alkaa vetäytyä jalkojenne alta, te vetäydytte mökkiin ja kaikenlaista ennen kokemattoman hyvää alkaa tapahtua tuossa tuokiossa…

He katsovat silmät suurina. Tuijottavat suorastaan. Aivan kuin eivät olisi koskaan lomalla olleetkaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 124

Bisnestarinoita 124

Sivistys

Minusta oli tullut liian sivistynyt tähän peliin. Minun oli tultava eläimeksi jälleen. Se tehdään vain yhdellä tavalla: kovemmin, voimakkaammin, nopeammin.

Tämä elämä tekee laiskaksi. Aiemmin sellaiset tulvivat syödyiksi. Nyt heillä on turvanaan kuukausipalkka. Se ei pelasta heitä, mut pitää heidät hengissä. Ei välttämättä hyvä.

Ja minä, olen tällainen tavallinen, laiska ja ruma mies. Ainut voimani on se, etten enää välitä.

Monet ihmiset tarvitsevat historiaa. Minä en kuulu heihin.

Olen niin etukenossa. Unohdan ihmiset saman tien ellei ole vakavaa mahdollisuutta, että tapaan heidät myöhemmin.

Silti en saa rauhaa. Minua ajaa eteenpäin sanojen taakse kätkeytyvä levottomuus. Se saa minut julmaksi, kuten historia. Mutta en ole pahoillani.

Joku sanoi, että kunnon päivään tarvitaan armottaman asenteen lisäksi valinnaisia aineita. Minusta se on hienosti sanottu. Siinä on kaikki mitä onneen tarvitaan.

En ollut aina tällainen. Olin jotenkin hieno. Nyt olen väsynyt, vaivalloista on ponnistella kaiken eteen erikseen. Ehkä nuoruuteni hienous johtui siitä, että kaikki tuntui helpommalta, vaikka muistaakseni sen vastapainoksi koko elämä oli täyttä helvettiä.

Päivän ensimmäinen asiakas. Tavoitellut pukeutumisessaan rentoutta mutta epäonnistunut. Kuka oikeasti enää pukeutuu asiakastapaamisiin t-paitaan, jossa on kirjoitusta? Ennen ensimmäistä IT-kuplaa se oli vielä armotonta menoa. (Muista: ole kova!)

-Kerro kuin viisivuotiaalle, mitä teidän palveluun kuuluu.

-Ei siihen mitään kuulu. Se kehittyy vasta kun sitä käytetään.

-Mitä tuo tarkoittaa?

-Lähinnä kai sitä, ettet tajua. Tai tajuat ehkä parin vuoden päästä. En usko että haluamme sinua asiakkaaksi.

-Siis minä olen potentiaalinen maksava asiakas!

-Ehkä. Mutta et vielä. Nosta tasoasi niin todennäköisyydet alkavat olla puolellasi.

Siis mä olen niin hyvä! (Miksi joudun kehumaan täällä itseäni? Ovatko ihmiset todellakin näin sokeita??) Tällaisia päiviä voisi olla enemmän.

Ehkä Get out of the building ei olekaan niin huono strategia kuin luulin.

Siis ainakaan muutamana päivänä vuodessa. Ja loppujen lopuksi: montako tällaista päivää oikeasti tarvitaan?

Päivän toinen asiakas.

Testosteroitaan soittava viisikymppinen nainen = oma suosikkini.

Pukeutunut koko mustaan kuin haavoittunut eläin, puolustautumassa jo etukäteen. Voisi kuvitella, että se herättäisi myötätuntoa, mutta eihän se niin mene. Jos alat puolustautua, saat ansiosi mukaan ennen kuin huomaatkaan. (vrt. koiria pelkäävä hysteerikko)

-Mitä sinä myyt?

-Parempaa elämää.

-Hah hah, ostaako kukaan?

-Fiksut ostavat. Muut itkevät.

-No, kerro sitten miksi me ostaisimme sinulta.

-Miksi kertoisin? Sinun tapauksessasi varsinkin se olisi todellista ajan hukkaa.

-Mitä ihmettä sinä sitten täällä teet?? Ryömi takaisin fücking luolaasi!

-Älä nyt! Herätän teitä ympärivuotisesta talviunestanne, johon teidän halvaannuttavat analyysinne ja vuodesta toiseen jatkuvat kuolleet rutiininne ovat teidät ajaneet. Kannattaisi alkaa elää.

-Kenestä sinä puhut?

-Ensimmäisellä kerralla peiliin katsominen sattuu, toisella kerralla siihen jo tottuu.

-Onko tämä sinusta hauskaa?

-Ei alistaminen mitään viihdettä ole. Kelpo korvaus panee kuitenkin yrittämään. Voisit sinäkin kokeilla joskus. Prototyyppi kertoo enemmän kuin tuhat palaveria.

Sanoinko jo että olen hyvä? Ei, olen nero. Oikeat sanat oikeassa suhteessa – ei minun kaltaisiani luovia oman sisäisyytensä sankareita ui joka järvessä. Yritys napata meidät saattaa onnistua, mutta siinä saa ahvenvieheet jättää kaapin perälle.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 117

Bisnestarinoita 117

Alkukantaisia haluja

Minä, niin, en ole innostunut näistä lauantai-illan palavereista. Vaikka on niissä omansa tunnelma. Eikä se johdu pelkästään siitä, että kaikki odottavat hetkeä, jolloin voisi ylittää pimeyden virran ja astua neonvalojen syleilyyn. Niin kuin silloin nuorena. Kun ilta päättyi syvälle sademetsään, hiki höyrystyi ja äänet puhuivat sinulle suoraan. Muistatko vielä?

Kuvittelen nämä palaverit autoajeluiksi. Sellaiseksi kruisailuksi.

Että joku kääntelee rattia, painaa jarrua vain jos tarpeen ja kaasu on se pääasia. Se saa minut meditatiiviseen tunnelmaan. Mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Ajelimme siinä siis leppoisasti itseemme tyytyväisinä epämukavuusalueellamme. Meistä oli tullut sellaisia, kaiken kokemamme ja oppimamme jälkeen. Se on maailma, jossa sadepisarat näyttävät tähdiltä.

On tässä setapissa jotain outoa: ketään ei velvoita saapumaan paikalle – kaikki saapuvat paikalle. Kokemus taantumisesta kansakouluun, jossa yksi puhuu ja muut kuuntelevat ja korkeintaan nyökkäävät huomaamattomasti.

Mutta näin on aina ollut. Voit kuulla illan pimenevän ja kutsuvan. Ja me istumme neukkarissa.

-… nyt monilla korostuu turhautuminen muutoksen tahdista ja vaikutuksesta. Aikaisemmin ei ollut näin suuria ja nopeasti tapahtuvia muutoksia käsillä. Mutta kaikki eivät voi olla seikkailijoita vaan osan on pidettävä luola siistinä, valmistettava ruoka kumuloituneen osaamisen oppien mukaan ja ehdittävä opettaa yhteisön kartuttama tietotaito uusille jäsenille. Muutosvastarinta on hyvä. Se kokeilee ja koettelee. Väitetään, että yhteisö lähtee kyllä mukaan, jos muutos vie sitä eteenpäin. Tai että muutosta on tehtävä kulttuurin ehdoilla tai se ei synny…

Muistan ne ajat, kun musiikki muuttui yksittäisistä äänistä äänimatoiksi ja –väreiksi.

Tämä muistutti sitä, samaa konstruktiota, kontekstuaalisuutta… Tämä tasainen humina, joka joskus oli puhetta ja jolla oli selkeitä, jotakin tarkoittavia merkityksiä, kulkee nyt ohitse ja kuormasta voi poimia haluamansa mutta ei ole pakko. Jossakin joku soittaa delta bluesia ja se tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta ei sinun tarvitse liikahtaa vaikka liikutut.

-… joustava johtamisjärjestelmä edellyttää hyvin edistynyttä johtamiskulttuuria. Johtajia jotka ymmärtävät, mistä leipä tulee pöytään, mutta samalla kykenevät etsimään uusia metsästysmaita. Juuri nyt katsotaan, että systeemiajattelu on johtajan ja muutoksen paras työkalu ja lahja. Mihin katsotaan huomenna? Olemme viime viikkoina kuulleet, että organisaatiomuutos on joidenkin tämän organisaation ”johtajien” ainoa työkalu. Ja että muutoksella saadaan tehokkuuden tuntua ja että joillekin se on vain vallan väline. Että saadaan huomio kohdistettua epäolennaisuuksiin, jotta ei ehditä havaita epäpätevyyttä tai todellisia kehityskohteita. Että on annattu epäpäteville liikaa krediittiä epäpätevyyden kätkemiseen vaadittavasta pätevyydestä. Ylempänä hävettää sen alemman kerroksen palkkaus eikä osata kohdistaa irtisanomisia. Tämä on se, missä me olemme juuri nyt, tämän viikon päättyessä…

En ole avain. Olen vain minä.

Joskus urani alussa ajattelin, että täällä tyydytetään vain alkukantaisia haluja. Nyt ymmärrän paremmin. Ei tämän tarkoitus ole palvella alhaisinta, vaan sitä, mikä meissä on eniten ihmistä. Tämä näkemys puolestaan nostaa esiin monenlaisia ongelmia. Esimerkisi muistin ja improvisaation välisen yhteyden, josta mieli luo halutessaan kyvyn poiketa alkuperäisistä asetuksista ja koodista. Toiston kautta pitäisi syntyä vaihtelua. Mutta nämä ihmiset hämmentävät minua, ne eivät epäile itseään, koska tietävät, että tietoisuus on rasite. Ja sen seurauksena tulevat ahdistus, itseinho ja syyllisyys.

– … toi esiin yrityskulttuurin syvyysulottuvuuden. Alimpana perususkomukset jotka yhteisöä ohjaavat osin tiedostamattomasti, arvot ja artefaktit pintatasolla. Organisaatiolla voi myös olla traumoja ja alitajunta. Nämä käsitteet voivat auttaa ymmärtämään sen luonnetta ja siellä tapahtuvaa näkyvää käyttäytymistä. Pidetään kiinni vanhasta, tutusta ja turvallisesta, jotta olisi hallinnan tunne.Ajattelutavan ja toiminnan muutokseen vaadittavaa itsetutkiskelua ei tehdä. Ei yksilönä eikä yrityksenä. Lisäksi suomalaisessa yrityskulttuurissa ei arvosteta yrityskulttuuria tai ymmärretä edes sen olemassaoloa. Pääasia, että kaikki tekee töitä otsa hiessä. Mitä jos muutokseen voisi saada hallinnan tunteen? Helpottuisiko muutos? Illusion of control ylläpitää usein status quon…

Emme kyseenalaista valintojamme ja odotamme käskyjä.

Elämme tiiviissä silmukoissa aivan kuten minä olen jumissa muistoissa tai unessa elämästä kauan sitten. Työ rauhoittaa minua. Rutiini on minulle paras lääke. Täällä jäävät henkiin vain ne, joilla on vakaumus. Tämä on syvempi peli ja siksi se viiltää syvälle. Yritän olla välittämättä mutta epäonnistun. Siksi en enää kysy, miksi Jeppe juo ja miksi kaupungin syke saa minut värähtelemään.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 83

Bisnestarinoita 83

Dark side

Epätodelliselta tuntuvan matkan jälkeen sinut painetaan tuoliin, päästäsi otetaan huppu pois ja pikainen silmäily ympärille kertoo sinun olevan kuulusteluhuoneessa. Yksisuuntaisen lasin läpi näet lapsesi ja vanhempasi. Sitten huppupäinen kuulustelija kysyy sinulta:

– Kumpi sinusta on miellyttävämpää katsella: että vanhempasi harjoittavat seksiä vai että lapsesi harjoittavat seksiä?

– Ei kumpik….

Sitten kuulustelija lyö sinua niin kovaa, että menetät tajuntasi. Ja lyö sitten uudestaan jotta heräisit.

– Kumman kanssa sinä mieluummin harrastaisit seksiä, äitisi vai tyttäresi?

– En kummankaan!

Sitten näet ikkunan läpi, miten ikkunan takana oleva huppupäinen mies painaa aseen kiinni tyttäresi takaraivoon.

– Ellet osaa päättää, me ammumme heidät yksi kerrallaan.

Olet paniikissa etkä saa sanaa suustasi. Näet, miten sormi painaa liipaisinta.

Heräät pamaukseen, kun yöllä lukemasi paksu kirja putoaa sängystä lattialle.

Tästä ei aamu parane. Ravistelen hiestä märkää päätäni.

Olen nähnyt satoja kertoja, kun ihmiset raahautuvat aamulla töihin ja heistä vain näkee , että yö oli paha ja he eivät ole vielä lähelläkään siitä toipumista. Tekin olette nähneet, jos teillä on työvuosia 1+. Ja silmät, joilla nähdä.

Sellaisen tyypin erottaa kaukaa jo pelkästä askelluksesta. Rentouden tilalla on jäykkyys. Ja se outo haju, joka syntyy epäluuloisuudesta. Ja niin kuin Tolstoi aikoinaan hienosti totesi:

jokaisen uni on onnellinen omalla tavallaan ja onneton samalla tavalla kuin muillakin.

Sanon saman kuin Leo.

Mutta toisin kuin Leo, omalle kohdalle sattuneet tapahtumasarjat eivät ole herättäneet myötätuntoani kollegoitani kohtaan. Olenko psykopaatti, tunteeton vai muuten vaan kusipää? Ehkä. Tai todennäköisesti. Mutta haluan olla teille rehellinen kuten olen ollut jo 82 kertaa aiemmin. Katso lähemmin: ei kukaan edellä mainituista tyypeistä ole varsinaisesti rehellisyyden airut. Ehkä minä olen vain minä.

Miksi kukaan ei usko, että kuolemaa pahempi osuu omalle kohdalle?

Se on kuvittelematonta. Ja sitten se iskee suojauksen läpi.

Eli mitä tällaisena päivänä voi tehdä?

Vastaus on jo kysymyksessä: mennä palaveriin istuskelemaan, kirjoittamaan tärkeän näköisenä läppärillään ja pitämään sevverta ihmeellinen puheenvuoro, että kaikki läsnäolijat saavat tilaisuuden kokea itsensä tyhmiksi.

Siis näin minä tekisin. Ja tein.

Koska on parempi, vaikkei helpompi, antaa toisten niskan taipua kohti lattiaa kuin taivuttaa omaansa.

Mitäs muuta palaverissa?

Bisnestä tavallista ja tavallisia olivat myös ihmisten tärinät. Katsoin siinä yleisessä hälinässä (sitä nämä palaverit käytännössä ovat) jokaisen otsalohkoa, johon oli tatuoitu tulisin kirjaimin

JONKUN TOISEN VASTUULLA

Jos sun lysti on, niin kädet naamaan lyö. Näin meillä sanottiin yläasteella, kun joku tyyppi alkoi jukratuttaa tosissaan. Onko se niin, että jotkut vain ovat asiantuntevampia kuin toiset ja siksi selvästi tasa-arvoisempia? Siltä vaikuttaa.

Tämä oli oikeastaan aika kiva päivä. Päivä Kelly Clarksonin kanssa.

Kun ei aseta itselleen kohtuuttomia vaatimuksia, on aikaa tutustua kollegoihin pienen etäisyyden päästä. Tarkkailla heidät kuoliaaksi, niin kuin meillä tiedustelujoukoissa oli tapana lohkaista. Sukeltaa heidän pimeään ytimeensä kuin taistelusukeltaja ja kauhoa tyhjyyttä mitään näkemättä.

Onko sinusta kivaa olla osapäivänostalginen? Minusta on.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty