Bisnestarinoita 200

Bisnestarinoita 200

Lacrimosa

Tiesin, että eräänä päivänä tarinani päättyy. Mutta miten, sitä en aavistanut.

Miksi aloin välittää? Siis hetkellä, jolloin kaikki oli jo ohi.

He sanoivat myöhemmin, että se oli itsepuolustusta.

Ei se ollut ja he tiesivät sen. Ehkä he ajattelivat, että mikä tahansa muu selitys johtaisi siihen, että joku saattaisi kaivata minua. Jäljet johtaisivat minuun. Sitä ei haluttu.

Olin viettänyt suurimman osan elämästäni töissä, täällä. Enkä vain vuosia vaan myös vuorokauden tunteja. All those wasted years, ne lauloivat. Vaan eivät poikaparat todellakaan tienneet, mitä syvältä kouraiseva tuhlaaminen raakana on.

Kaduttaako? Ei.

Jukratuttaako? Ei oikeastaan.

No mitä sitten? Damokleen miekka. Kaikkien vaurioittamieni sielujen huuto roikkumassa päälläni: vääryydet kostetaan vielä kerran. Tätäkö loppuelämäni sitten on, jokaöisiä heräämisiä pahimman itseni kanssa?

Itkisin, jos osaisin. Paljon jää oppimatta, kun ei ehdi elää normaalia elämää. (Ei minua kyllä nauratakaan.)

Elämänopetus 1: katso joka suuntaan ennen kuin hyppäät.

Vaikka mitä helvettiä: elämässä sattuu ja tapahtuu. Käärettä ympärille ja tontilla taas.

Mitä minä nyt sitten olin? Puolittain eläköitynyt prostituutti, jonka suhde asiakkaisiin oli erittäin epälabiili, valeambivalentti ja vahva molemminpuoleinen tunne.

Elämänopetus 2: jos/kun myyt itseäsi, sovi (itsesi kanssa) hinnasta etukäteen.

(Rahasta ei tässä ole kyse. Tosin hämäyksen vuoksi niin sanotaan muutenkin.)

Milloin se tapahtui? Silloin kun työrajoittuneisuuteni antoi ilmi myös minut? Jos olen tähän asti luullut, että on olemassa helppoja teitä ulos, nyt on aika herätä.

Elämänopetus 3: elämän voi (yrittää) ottaa yksinkertaisesti mutta kyllä se helvetin monimutkaista on.

Olenko koskaan edes auttanut ketään? Ja onko tämä Suuri Saamattomuuteni jotakin, jonka kaikki muut ovat nähneet jo valovuosia ennen minua? Siitäkö tämä kaikki?

Kaikki olisi ollut toisin, jos olisin osannut näyttää tunteitani.

Ja toisaalta: minä maailman aikana niille olisi ollut tilaa?

Elämänopetus 4: ellei tilaa ole, tee sitä (and don’t be such a pussy!)

Kaltaiseni mies ei voi ikinä hyvittää tekojaan. Koska

  • Ne ovat tehtyjä.
  • Kenenkään mielikuvitus ei riitä kehittämään sellaisia tapoja, joilla sovittaa pelkällä intuitiolla hetkessä luotuja vyörytyksiä.

Käyttäydyin kaiken aikaa kuin vieras… Käänsin selkäni asioille ja ihmisille, sitten lähestyin niitä ja pakenin ja välillä unohduin tuijottamaan kauniisiin kasvoihin. Minun olisi tarvinnut vain pyytää.

Pyhä unohtui. Se, mistä elämässä todella on kyse. Senkö mukana (vai tuliko pyhyydestä muovista?) meni kaikki muukin, hukkasin itseni ja minusta tuli ikävä ihminen myös itselleni? Ehkä.

Elämänopetus 5: kaikki mitä tarvitset, on vahva multa, jossa kasvattaa haluamasi.

Vai katosiko kauneus ensin? Siksikö aloin vastustaa muutosta? Sekö minut alun perin tuhosi?

Nämä alhaiset vaihtoehtoiset elämät ja ihmissuhteet… Ensin ulkomaailma tunkeutui kananmunan ohuen kuoreni läpi häiriten sisälläni kehkeytyvää elämää. Kun se oli tapahtunut, matkan päässä odotti deletointi. Jäljelle jää vain jälkiä. Ja se, että ajattelen sinua.

Kaikki tuntuu nyt niin johdonmukaiselta. Ja minua ahdistaa kysymys, onko minusta enää terapiaan tai edes vakavaan harrastamiseen.

Silti jokin valssasi vielä tuulessa. Jos optioni laukeavat, voin juoda itseni baskeripäiseksi juopoksi tai muuttaa loppuiäkseni täysihoitolaan ja muuttua rappauksenharmaaksi. Tai palaa tuhkaksi ja syntyä uudelleen.

Tuosta viimeisestä tulee vielä suosikkini, sanonpahan vaan.

(loppu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 167

Bisnestarinoita 167

El Tollo

Jos brändikkyytesi merkitsee sinulle mitään, muista tämä:

Ei riitä että rikot sääntöjä. Sinun tulee luoda omat sääntösi.

Siinä se. Mitä vielä odotat?

Olin matkalla satamatoimistoon. Vaihtoehtona olisi ollut ilmailuministeriö.

Mittarit eivät valehtele. Siksi ilmailuministeriö ei ollut mieleeni.

Tiedätkö sanonnan: joko astut siihen junaan tai päädyt sen alle? Siksi päädyin satamatoimistoon. Olen aina pitänyt vedestä.

Tiedätkö, voisin tarinoida näin koko päivän etkä sinä huomaisi ajan kulua? Mutta jossain vaiheessa on lopetettava ja päästävä bisneksen tekemiseen.

Ja tänään se oli sopimuksen tekeminen. Tai solmiminen.

Paljon ymmärtää ihmisestä ja bisneksestäkin, kun tajuaa, ettei ihminen enempää kuin organisaatiokaan taivu helposti muutoksiin.

Siksi tällaiset sopimukset vaativat aikaa, sekä tehdä että solmia. Pehmennä iskua, sopeuta muutokseen, tarjoa karkkia eli nopeaa palkkiota ja mielihyvää.

Meidän muutospogromin voi kiteyttää seuraavaan:

  • Yrityksiltä vaaditaan yhä enemmän arvojen puolustamista ja kantaaottamista, joskus jopa kansalaistottelemattomuutta. Yhteiskunta hyötyy, jos yrityksen tavoitteet tulevat avoimiksi ja toimintaympäristön aitoja epäkohtia muutetaan.

Vaan mitäpä tuosta keskivertotoimari ymmärtää?

Sen ytimen: että hänen organisaatioltaan yritetään kupata rahaa ilman vastinetta. Olisiko parempi antaa nekin bitcoinit pelastusarmeijalle: vähemmän odotuksia, parempi mieli?

Bossi katsoi minua epäilevästi kuten kuuluukin. Bossin epäonneksi minä olin valmis.

-Olet päätynyt melko epäortodoksiseen ratkaisuun, kun johtoryhmän sijasta sinulla on ympärilläsi joukko ihmisiä, joita kutsut tiimiksi.

-Näin on. Ja se toimii!

-Milloin olet viimeksi kysynyt itseltäsi ja tiimiltäsi seuraavat kysymykset: Mikä on tiimin tarkoitus? Miksi tiimi ylipäätään on olemassa? Minkä tavoitteen haluatte saavuttaa? Koska ja millaisissa olosuhteissa olette menestyneet parhaiten?

-En muista.

-No, kysytään sitten yksinkertaisesti (koska ilmeisesti olet yksinkertainen): milloin viimeksi ajattelit, että olisi ehkä aika hajoittaa tiimi?

-Ehkä viime viikolla.

-No, teitkö mitään?

-En tainnut.

-Olisiko tämä se hyvä kohta elämässä etsiä oikeita töitä?

Lopultakin sain hänen täyden huomionsa. Niin kuin useimpien ihmisten kohdalla, tämä vaatii taitoa saatella ihminen tuntemaan pakkoa ja siitä automaattisesti seuraavaa ahdistusta. Sitten kyllä useimmiten lähtee, ainakin jotakin ja usein epätoivon saattelemana. Mikä ei ole niin huono lähtökohta kuin yleisesti luullaan.

-Puhutaanko me nyt kaupanteosta vai minun uraplänneeräyksistä?

-Ihan kuinka haluat.

Söin kerran Manner-Espanjaa kierrellessäni vihreänkeltaisia, katkeria viinirypäleitä, joiden merkki oli El Tollo. Se tuli nyt jostain mieleeni.

Halusin sanoa tollotoimarille vielä, että kyllä hän on riittävän hyvä ihminen, mutta jos hän ei ryhdistäydy, voi tulla vaikeaa. Voi voi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 160

Bisnestarinoita 160

Rampana

Ei tässä midi, ajattelin, kun kuljin kohti Yhteisöllisyys-neukkaria. Ei olisi pitänyt ajatella.

Kaikuna 30 sekuntia sitten päättyneestä palaverista: vain muutos on pysyvää. No hohhoijaa. Montako kertaa sekin on vielä kuultava ennen kuolemaa?

En aavistanut, että vt. toimari oli varannut neukkarin vain meille kahdelle. Sisään astuessani tiesin heti, että astuin ansaan, mutta en tiennyt millaiseen.

Vt. istui ovaalin pöydän päässä lilassa jakussaan, kynsissä sävyyn sopivaa kultaa ja aidon näköiset helmet. Kuvittelin aina, että tuohon kokonaisuuteen sopisi punainen hattu. Sen sijaan hän oli valmis, toisin kuin minä, joka oli vasta istumassa alas.

-Entistä monimutkaisemmassa maailmassa empatia on kansalaistaito, jota ilman ei pärjää. Oletko kuullut tästä?

-Tietenkin. Kerro jotakin uutta.

Miksi hän aina kuvittelee, että

  • Hänellä on uusimmat ideat
  • Minä en tiedä mitään
  • Hän on joku Queen of fucking everything?

KOSKA NIIN SE EI OLE!!!

Lisäksi vt. jos kuka tarvitsisi tämän kansalaistaidon harjoittelemista. Mutta juuri sellaisethan eivät koskaan harjoittele. Siksi hän jatkoi jo tutuksi tulleella, kaikkitietävällä äänellään.

-Empatia on uusi sisu. Se on liima, joka estää meitä erkaantumasta omiin kupliimme yhä kauemmas toistemme todellisuudesta. Se on avain työyhteisöjen menestymiseen ja kokonaisten yhteiskuntien muuttamiseen.

-No onpas hienoa puhetta! Vielä lisää tällaista ja leipäjonokin on paratiisi meidän kaltaisille haahuilijoille.

-Ihme kyynisyyttä! Etkö näe, että tämä on uusi kivijalka meidän menestyksemme hiukkaskiihdyttimessä ja sillä me taas kiihdytämme kilpailijoistamme ohi. Suomalaiset tunnetaan maailmalla sisusta, jonka voimin pusketaan yksin läpi harmaan kiven. Nykymaailmassa se ei kuitenkaan yksin riitä. Myötäeläminen on yhä tärkeämpää. Entistä monimutkaisempien ongelmien ratkaisemiseksi täytyy pelata paremmin yhteen. Kun robotiikka kehittyy, mitä ihmisille jää? Tehtävät, jotka edellyttävät empatiaa, vuorovaikutusta ja yhteistyötaitoja. Meidän pitää olla valmistautuneita!

Tässä kohtaa epäilin, pitäisikö minun kerrankin muuttaa asennettani. Näkisinkö maailman paremmin, jos lakkaisin vastustamasta kaikkea ja olisin ystävällisempi? (Tiedät varmaan, etteivät tällaiset kohtaukset johda muuhun kuin omantunnon tuskiin, jotka kaatuvat lähimpien kollegoiden niskaan?)

-Totta kai, aina valmiina! Vaan tietääkö kukaan, mihin.

-Mukana olevat kumppaniverkostot tuovat empatiatreenit työyhteisöihin. Se on suuren lumipallon alku, tarttumapinta erilaisille empatiaa edistäville tuotteille ja palveluille. Miten osallistaminen tapahtuu, se on vielä työn alla. Konsepti toimii alustana, jolla ihmiset saavat itse oivaltaa ja tehdä asioita ilman, että kaikki on määritelty valmiiksi ylhäältä käsin.

-Seuraako tästä anarkisesta vapautumisesta jotain hyvää?

-Aluksi parempaa johtamista, sitten lisää työntekijä- ja asiakastyytyväisyyttä ja lopulta tietenkin kelpo hillot.

Tiesin kyllä, että vt. on kahjo ja helposti kaikenlaiseen uuteen hurahtava, mutta en olisi uskonut, että tämä vanha Thatcherin ihailija olisi näin pihalla taas kerran. Olin niin vihainen, että aloin kipristellä varpaitani. Hän huomasi sen.

-Mitä helvettiä sinä oikein puuhaat?

Tuli mieleen oppikouluajat, jolloin luokanvalvojani kysyi usein samaa. Eikö tämä koskaan lopu?

Kahden palaverin jälkeen olin niin romahtamispisteessä,

että olin valmis kaivautumaan untuvapeittoni alle ja katoamaan syvään tiedottomuuteen. Ja kello oli vasta 08.15. Miten ihmiset jaksavat tällaista?

Enempi vähempi, sanotaan. Ehkei kukaan jaksakaan, kunhan selviävät.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 125

Bisnestarinoita 125

Veriryijy

Nyt on olevinaan loma, ja siksi ihmiset lukevat lähmäisiä ruotsalaisdekkareita. En pysty oikein kumpaankaan mutta en varsinkaan jälkimmäiseen. Haluatko tietää miksi? Kerron silti.

Joskus vuosia sitten huomasin, että ymmärsin murhaajia todella hyvin.

Heidän perustelunsa murhilleen sai minut nyökkäilemään hiljaa ja myötätuntoisena: ”Noin minäkin olisin sinun tilanteessasi toiminut…” Sen sijaan pisaraakaan empatiaa en onnistunut tiristämään uhreille tai heidän omaisilleen: Olet niin syyllinen kohtaloosi! Noin käy kun! Oma vika, pikku sika!

Sitten sama ei-niin-myötätuntoinen oloni jatkui loman jälkeen, koska olin antanut dekkarnarnalle pikku kätöseni. Suomeksi: herännyt murhanhimoni huusi verta.

Ja se kohdistui kaikkiin, jotka ylittivät ärsytyskynnykseni. Eli kaikkiin. Mutta erityisesti haistoin veren ihmisistä, jotka objektiivisestikin olivat todella ärsyttäviä.

Kysyt joltakin taskuliinajässiltä ohimennen, mitä pidit aamun suunnittelupalaverista ja saat vastaukseksi:

-Sangen vivahteikas!

Tai kysyt oranssilta jakkupuvulta – ilman Huoneistokeskuksen painolastia (mutta vihreää huulipunaa: räväkkyyden erottaa mauttomuudesta vain ohut solunseinämä) – että mitä teit viikonloppuna.

-Kävin lauantai-iltana kuohuviinilasillisen äärellä isäni kanssa laiturilla isoja keskusteluja. Olin niin kiitollinen, että silmästä tirahti kyynel kirkkaaseen järviveteen ja näin kyyneleen vajoavan pohjaan. Kunpa minusta tulisi vanhana yhtä viisas kuin isästä!

Kyllä, mitäs kyselen. Mutta

luuletko, että irti päässyt peto nukahtaa tuollaiseen itsereflektioon?

Yritin rauhoittua ja ajattelin, että perinteinen heinäkuun out-of-the-box-seminaari olisi viilentymiseen juuri sopiva. Meidän ikiomat pukuhenkilömme Hannele ja Risto olivat pumpanneet kalsan auditoriomme täyteen positiivisia viboja.

-Tarinat jättävät tunnejäljen, joka jää uteliaana kytemään ja voi muistua mieleen vielä pitkänkin ajan kuluttua: inspiroida, kutsua tutkimaan lisää… ehkä toimia jopa ponnahduslautana muutokselle. Pelkkä yhdistelmä loogista argumentointia ja tunnetta voi lisätä tietoisuutta ja muutosvalmiutta… mutta harvoin sinänsä saa pysyvää muutosta aikaan.

Hannele oli mestari taukojen aikaan saaman tehon vaikutuksista. Tai niin hän luuli.

-Jos emme ole tietoisia omasta tavastamme ajatella, rajoitamme merkittävästi mahdollisuuksiamme oppia. Asiat, joita emme ymmärrä, tulevat automaattisesti hylätyiksi riippumatta niiden arvosta. Organisaatioissa ongelma korostuu entisestään, sillä organisaatiot ovat ympäristöjä, joissa tietynlaiset ajatukset ovat suotavampia kuin toiset. Ristiriitaiset agendat ja sosiaalinen paine typistävät ajattelua ja toimintamahdollisuuksia.

Risto puolestaan oli Hannelen basisti & rumpali yhdessä ruumiissa. Ei mitään sooloilua vaan tiukasti käden lämpöisen melodiaa tukevaa sykettä. (Valahtaisin kalpeaksi ja kuolisin siltä seisomalta, jos joutuisin tuohon rooliin tunniksikin.)

-Muutos itse on prosessi, jossa ratkaisu löydetään, usein yhdessä toisten kanssa. Prosessi, jossa myös oma tausta-ajattelu muuttuu. Muutos ei ole uuden todistusaineiston löytämistä siihen, joka jo on olemassa, vaan täysin jonkin uuden asian olemassaolon tai näkökulman löytämistä ja paljastamista. Se on aktiivista toimintaa, jossa uusi aines muokkaa ratkaisevasti aiempaa tietorakennetta ja mahdollistaa muutoksen. Sitä ei voi täsmällisesti ohjata, vaan se tapahtuu. Muutosta ei voi tehdä meille, emme voi tulla muutetuiksi. Meidän täytyy itse tehdä työtä muutoksen eteen, kasvaa.

Ja tämän yhden ainoan kerran Risto soitti viimeisen tahdin.

-Assertiivinen muutoksen tukeminen vaatii suurta kärsivällisyyttä. Sen tiedostamista, ettei eri tavoin ajatteleva ja kokeva ihminen voi ymmärtää toista intuitiivisesti, vaan yhteisen ymmärryksen eteen pitää tehdä töitä.

Olinko kuullut tämän montako kertaako aiemmin?

Pidinkö näitä höbinöitä itsestään selvyyksinä? Voisiko näiden kuulemisesta olla myös selvää haittaa?

En tiennyt, mitä assertiivinen tarkoittaa ja mieleeni tuli mieleen vain vanhan Suomi-filmin Kuristaja-Asseri. Muille varmaan jotain muuta.

Yritin olla positiivinen. Silmäni lukittuivat auditoriomme seinällä roikkuvaan ryijyyn, joka roikkui täynnä viirejä olevan lasivitriinin vieressä. Ryijyn punaisissa kudelmissa oli jotakin maagisesti puoleensa vetävää.

Mutta kuten nämä yrityksemme johtavat teoreetikot sanovat: ei se muutos niin itsestään selvä ole. Sen eteen on tehtävä töitä. Siksi ponnistelin irti ajatuksesta, että tiesin, missä he asuivat.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 119

Bisnestarinoita 119

Matala

Vt. toimari oli saanut itsensä vauhtiin kuin kesän lapsi.

-Tästä hetkestä lähtien me olemme matala organisaatio! Ei enää keskijohtoa! Ei enää esimiehiä! Tietenkin kaikki voivat edelleen tulla kysymään minulta asioita. Mutta toivon kyllä jokaisen sielun puolesta, ettei kukaan ryhtyisi mihinkään sellaiseen…

Me uskoimme häntä tietenkin. Miksi emme olisi?

Mutta ”me” ei koskaan ole kaikki eikä pidä ollakaan. Aina on joku, joka ei kuulu meihin. Eikä haluakaan kuulua. Joskus se on ihan fiksua ja firman kannalta välttämätöntä, toisinaan taas typerää egon kekkalointia ja veneen keikuttamista. Tällä kertaa itse itsensä uhriksi teki mies, jolla oli neonvihreä kuulakärkikynä lyhythihaisen ruutupaitansa rintataskussa. Jolla ei lähtökohtaisesti ollut mitään mahdollisuuksia kokovalkoiseen kesämekkoon pukeutuneelle vt:lle. Mutta joskus ruutupaitamiehet ovat sitkeitä.

-Millaisella aikataululla tämä tapahtuu?

-Tyyliin saman tien. Kaikki monon kuvaa katselevat saavat lähtöpäkitsin. Jäljelle jäävät saavat pikaisen uudelleenkoulutuksen itseohjautuvuuteen ja itseorganisoituvuuteen.

-Ja ajattelit, että saman tien muutos rullaamaan?

-No kyllä! Miksei? Ja todellakin miksei! Toimintaympäristö muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, eikä ainakaan minulla ole mitään halua katsoa meitä byrokraattisena organisaationa. Nyt otetaan jokaisen resurssit oikeasti käyttöön!

Kuulosti juuri niin järkevältä kuin käytännössä oli tyhmää.

Ei oikein taivu ihmisluonto organisaatioluonnon edessä. Mutta vt. oli vauhdissa.

-Johdon näkökulmasta toiminta on ollut ennustettavaa ja kontrolloitua, mutta olemme samalla unohtaneet tärkeimmän: sen, miten työntekijät kukoistavat ja kehittävät toimintaa eteenpäin. Ellemme toimi saman tien, hidasliikkeisyytemme koituu tuhoksemme ja kohta olemme Gozillana hautuumaalla.

-Tarkoittaako tämä todellakin sitä, ettei päätöksille tarvitse käydä hakemassa hyväksyntää keneltäkään?

-Kyllä, sitä se juurikin tarkoittaa!

-Eli me toivotamme kokeilukulttuurin avosylin tervetulleeksi taloon?

-Jotakin siihen suuntaan…

Huomasin ja huomasimme, että vt. epäröi. Oliko hän tulossa tolkkuihinsa? Ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea? Oliko kokeilu-sana sittenkin niin radikaalia, että siitä tulivat mieleen vain Neuvostotasavaltojen alkuajat tai peräti NEP-kausi?

Mutta sitten ahneus voitti.

-Globaali, verkottoitunut talous ja nopean tiedonkulun toimintaympäristö pakottavat meidät tähän! Olemme eläneet liian pitkään muuttumattoman toimintaympäristön logiikan mukaan, jossa olemme saaneet hioa prosessejamme loppuun asti. Täysi ihme että olemme vielä elossa!

-Kerro meille vielä, miten ihmiset saadaan mukaan tähän muutokseen, varsinkin tällaisella vauhdilla?

Ihmiset, siis me?

Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen mietin, että olenko enää asemassa, jossa voin vain myhäillen katsoa, kun toiset kärvistelevät ja sillä välin saan huomaavaisesti paimentaa heitä tarvitsematta itse muuttaa mitään.

Sisäinen motivaatio on tietenkin a ja o! Ja kulttuuri – se on kaiken keskiössä!

-Varmistan vielä: tarkoittaako tämä kaikki todellakin sitä, että liiketoimintavastuu ja päätäntävalta jaetaan koko henkilökunnalle?

Näin vt:n ylähuulen kiristyvän. Hän vihasi kaikenlaisia varmistelijoita, koska oli itse sellainen. Siksi tämä takinkääntö oli yhtä yllättävä kuin mehukaskin. Tunsin vanhoissa luissani, että muutos oli menossa niin vahvasti sössönsööhön ja että paikkani auringossa eli pyramidin huipulla alkoi näyttää todennäköisemmältä kuin vielä koskaan.

Miten se vanha kunnon Adenauer aikoinaan valtaan päästyään lohkaisi: ”Ei kokeiluille!”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 114

Bisnestarinoita 114

Mietojen juomien etämyynti

Joudutko usein väittelyyn vai oletko sitä tapettiainesta, jota ei erota hyvänkään kuivakakun ainesosista?

Olen edellistä ja ylpeä siitä. Paitsi tänään.

Mikä tässä päivässä on, että kaikenlaiset vänkkääjät tulevat uhoamaan ja haastamaan ja ennen kaikkea vaatimaan sinua puhumaan aiheesta, josta et tiedä mitään.

Yrittävät kuljettaa sinut pimeälle kujalle, jossa kolkkaavat sinut.

Ei tämä ole reilua, mutta vain itkupillit valittavat siitä. Siksi minäkin vaikenen, ehkä lopullisesti. Paitsi että huutoon vastaan kyllä.

-Onko sinusta joillekin johtajille muutos kuin henkilökohtainen tappio ja se kyseenalaistaa heidän saavutuksensa? Eihän muutoksen tarve välttämättä tarkoita, että ennen tehtiin väärin vaan että olosuhteet muuttuvat. Että teollisen ajan peruja olevasta tuote-, tuotanto- ja hintalähtöisestä ajattelusta sekä organisaatiosta, joka on betonoinut sen, on tullut ongelma.

Kyllä minä tämän pelin osaan, jos joku haluaa tälle linjalle lähteä. Urpot! Eivät saa koskaan tietää, mikä heihin iski. I didn’t see it coming on vain kalpea aavistus siitä tuu-tasaselle-niin-tiput-rososelle-nuoruudesta, jonka keskeltä jouduin taistelemaan tieni ulos.

-Mielestäni kyseessä on kompleksinen, kokonaisvaltainen ja systeeminen asia, johon vaikuttavat yrityksen/organisaation toimiala ja toimintaympäristö, historia, arvot, kulttuuri, uskomukset ja kokemukset, organisaation rakenne, johtamisjärjestelmä, keitä on rekrytty ja millä periaatteella, palkitseminen, toimintamallit, miten on menestytty jne.

Huomasitko tuon jne:n? Kyllä täältä lähtee!

Ja tältä työpisteeltä lähtee jokainen paljon nopeammin kuin tänne tuli. Eivät tiedä, että alfan paikalle pääsemiseen tarvitaan alfan tappaja. Oletko tappaja? Niin arvelinkin. Ja silti näitä yrittäjiä riittää. Vaikka kuka heitä kehtaa sanoa yrittäjiksi?

Silti seuraava on jo valmiina naarmuttamaan pöytäni kulmaa.

-Miten se onkin, että startup-vaiheessa oleva yritys on exploring moodissa etsiessään uutta ja toimivaa liiketoimintamallia. Luovuus, innovointi, uusi ajattelu, kokeilut ja tekemisen meininki kukoistaa. Sitten aletaan viilata ja vauhdittaa kehitetyn liiketoimintamallin toistoa ja tehostamista. Ja siitä onkin vaan pieni askel siihen, että menestys tuottaa ajattelu- ja toimintatavan: ”Kokemuksemme mukaan, kun ajattelemme ja teemme näin, menestymme.” Tästä seuraa myös ylimielisyys ja asenne: ”Me tiedämme ja oomme tosi kovia.” Ehkä tätäkään menestyvää yritystä ei pelasta mikään?

Jos olisit korvannut tuon sarkastisen kysymysmerkin rohkeasti huutomerkillä, olisit oikealla tiellä. Mutta

nyt olet hukassa kuin lammas suden vaatteissa.

-Näin minä olen taklannut tuon haasteen: Jotta olemme välttäneet jäykistymisen ja ”tehtiin asioita, jotka aikanaan oli oikeita, liian pitkään” -tilanteen, olemme alusta pitäen rakentaneet toimintamallin, jossa on fiksusti tehostettu ja skaalattu nykyistä toimintaa ja samalla luotu ja kokeiltu uusia juttuja, tuotteita, palveluita ja liiketoimintamalleja. Tavoitteena on ollut meidän liiketoiminnan disruptointi ja kannibalisointi ja nöyrä ylpeys omasta menestyksestä: ”Olemme tehneet loistavia juttuja, mutta emme kuvittele, että se riittää tulevaisuuden menestykseen”. Kun tältä pohjalta on muotoiltu kulttuuri, rakenteet, toimintamallit, johtamisjärjestelmä, strategia jne, sillä on tehty mahdolliseksi samanaikainen exploring-executing ajattelu ja toiminta ja jatkuva uudistumiskyky.

Huomasitko: taas jne! Kuka tahansa valloittajanalku kalpenee tajutessaan, että vastustajalla on käytettävissä rajattomat resurssit, sellaiset, joiden ääriä ei näe vaikka haluaisi. Ja vielä: olisin voinut tuhota kaiken kyselemällä retorisella kysymyksellä, vai mitäs sinä ajattelet.

Ei, tämä on ote talonkirjasta. Ja sen salaisuuden vien mukanani hautaan. Kukaan ei juo minun tilaamia juomia.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 79

Bisnestarinoita 79

Mummoni ja Marx

Maailmassa alkaa tapahtua. Tiedätkö nämä selvänäköisyyden hetket, kun tuntuu, että jossakin on jotakin eikä missään muualla ole mitään? Eli jokin perustavaa laatua oleva muuttuu. Ja sen hetken elämässään voi muistella Marxia: ”Kaikki mikä on pysyvää, haihtuu pois.”. Siinä saavat viimeisetkin porvarit osansa, jos heitä vielä on!

Marx, oi Marx, miksi käänsin sinulle takkini?

Vaan ei meillä kohta ole enää työläisiäkään. Tehtaissa on vain oppivia koneita, ofiseissa on toistaiseksi ihmisiä, mutta ei heillekään enää kerrota, mitä niiden pitäisi tehdä vaan he tietävät sen itse. Joskus kysyvät työkavereilta, että mitäs aattelet tästä. Ei enää selkeää alistavaa ylimystöä, vain epämääräistä tasa-arvoa!

Mummollani oli tapana päivitellä: ”Tämäkin minun piti vielä nähdä!” Kyllä on näinä päivinä mummoa ikävä.

Saimme risteilijän kokoisen jättidiilin

eli Suomen mahtavimpiin kuuluva yritys tilasi meiltä melko kattavan selvityksen & valmennuspaketin. Kaikki liikenevät voimavarat keskitettiin siihen. Ja jotta työ saataisiin tehtyä, jokainen sai oman tonttinsa epämääräisesti muodostettujen ryhmien sisällä. Eli käytännössä vapaat kädet.

Sen arvaa, että siinä heikkohermoisimmat painoivat jarrupolkimen lattiasta läpi siinä missä virmavarsat katosivat horisonttiin a la Fast & Furious.

Vt. toimari oli tämän kaiken keskellä yksin, sä ihminen. Siis tarkoitan eksyksissä.

– Kukaan ei tarvii mua!

– Ei niin, mut siit ei vaan pidä välittää.

– Sä oot niin… kannustava!!

Kyllä itse itsensä nurkkaan maalaa, kun on tuollainen sarkastinen kaiken aikaa.

No love no gain, vai miten se menee?

Onneksi saatoin luottaa ikiaikaiseen työtoveriini, joka oli nähnyt & kestänyt kanssani kaikki myrskyt ja mylväykset ja koukkuselän suortumiset. Rakas kasvinkumppanini, jonka maripaita repsotti ja kravatissa oli tahroja sinapista ja ruskeasta kastikkeesta. Koska meillä oli ihan omat projektit ja koska etätyöt oli enemmän kuin sallittuja kaikille, jotka eivät olleet asiakkaan luona, löysimme toisemme kantapöydästämme.

– Että mitenkä?

Niin hieno tapa sanoa mitä tahansa! Myös avata keskustelu.

– Sitenkä, että minkälaisella saralla viikatetta heilutat?

– No aeka helepolla! Pittee vuan kahtoo, että asiakkeihe tyttölöeset suavat ekselinsä tehokäyttöön ja suahaan sieltä oikeet mittaristot tuota dattoo arvioitsemuan… Että mitenkä sinä sitten?

– Pitää ylin johdon tyytyväisenä eli rauhoitella niitä, kun pelkäävät että konsulttiarmeija kusettaa niitä. Ja sehän on meidän homma. Ei siis mitään uutta, nähty moneen kertaan 80-, 90-, 00- ja 10-luvuilla.

– Oot sie vuan aeka kettu!

– Sillekö otetaan?

Kilistimme mutta huomasin, että kyllä tämä iso muutos minua jostakin söi. Vaan mistä.

– Mitäs aattelet, mihin tämä maailma on menossa?

– Hyvveen suuntaan, hyvveen suuntaan! Lissee vappautta ja myö suahaan tehä tätä tuunia ihan kuule suappaat jalasa hautoon asti, kuule.

– Sori, mut nyt on sun horinat liikaa mulleki.

– Sie et kato ymmärä. Meiän kaltaset selviytyjät puhuvat ihtensä sissään mihinkä vaan ja ossoovat ottoo ne tärkeimmät hommelit. Ne on ne työläeset ja mummot, jotka tässä koville joutuu.

– Eli Marx oli oikeassa?

– No eiii, eiii… Semmone peräkammarin poeka ei tiijä mistää mittään!

Ajattelin mummoa, joka aina jaksoi ihmetellä sitä, miten joku pääsi kuuhun asti, ja teki samalla maailman parasta suklaakiisseliä. Ei kukaan tee enää sellaista. Haikeuden läpi puski lämmin ja suklainen olo.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty