Rampana

Ei tässä midi, ajattelin, kun kuljin kohti Yhteisöllisyys-neukkaria. Ei olisi pitänyt ajatella.

Kaikuna 30 sekuntia sitten päättyneestä palaverista: vain muutos on pysyvää. No hohhoijaa. Montako kertaa sekin on vielä kuultava ennen kuolemaa?

En aavistanut, että vt. toimari oli varannut neukkarin vain meille kahdelle. Sisään astuessani tiesin heti, että astuin ansaan, mutta en tiennyt millaiseen.

Vt. istui ovaalin pöydän päässä lilassa jakussaan, kynsissä sävyyn sopivaa kultaa ja aidon näköiset helmet. Kuvittelin aina, että tuohon kokonaisuuteen sopisi punainen hattu. Sen sijaan hän oli valmis, toisin kuin minä, joka oli vasta istumassa alas.

-Entistä monimutkaisemmassa maailmassa empatia on kansalaistaito, jota ilman ei pärjää. Oletko kuullut tästä?

-Tietenkin. Kerro jotakin uutta.

Miksi hän aina kuvittelee, että

• Hänellä on uusimmat ideat
• Minä en tiedä mitään
• Hän on joku Queen of fucking everything?

KOSKA NIIN SE EI OLE!!!

Lisäksi vt. jos kuka tarvitsisi tämän kansalaistaidon harjoittelemista. Mutta juuri sellaisethan eivät koskaan harjoittele. Siksi hän jatkoi jo tutuksi tulleella, kaikkitietävällä äänellään.

-Empatia on uusi sisu. Se on liima, joka estää meitä erkaantumasta omiin kupliimme yhä kauemmas toistemme todellisuudesta. Se on avain työyhteisöjen menestymiseen ja kokonaisten yhteiskuntien muuttamiseen.

-No onpas hienoa puhetta! Vielä lisää tällaista ja leipäjonokin on paratiisi meidän kaltaisille haahuilijoille.

-Ihme kyynisyyttä! Etkö näe, että tämä on uusi kivijalka meidän menestyksemme hiukkaskiihdyttimessä ja sillä me taas kiihdytämme kilpailijoistamme ohi. Suomalaiset tunnetaan maailmalla sisusta, jonka voimin pusketaan yksin läpi harmaan kiven. Nykymaailmassa se ei kuitenkaan yksin riitä. Myötäeläminen on yhä tärkeämpää. Entistä monimutkaisempien ongelmien ratkaisemiseksi täytyy pelata paremmin yhteen. Kun robotiikka kehittyy, mitä ihmisille jää? Tehtävät, jotka edellyttävät empatiaa, vuorovaikutusta ja yhteistyötaitoja. Meidän pitää olla valmistautuneita!

Tässä kohtaa epäilin, pitäisikö minun kerrankin muuttaa asennettani. Näkisinkö maailman paremmin, jos lakkaisin vastustamasta kaikkea ja olisin ystävällisempi? (Tiedät varmaan, etteivät tällaiset kohtaukset johda muuhun kuin omantunnon tuskiin, jotka kaatuvat lähimpien kollegoiden niskaan?)

-Totta kai, aina valmiina! Vaan tietääkö kukaan, mihin.

-Mukana olevat kumppaniverkostot tuovat empatiatreenit työyhteisöihin. Se on suuren lumipallon alku, tarttumapinta erilaisille empatiaa edistäville tuotteille ja palveluille. Miten osallistaminen tapahtuu, se on vielä työn alla. Konsepti toimii alustana, jolla ihmiset saavat itse oivaltaa ja tehdä asioita ilman, että kaikki on määritelty valmiiksi ylhäältä käsin.

-Seuraako tästä anarkisesta vapautumisesta jotain hyvää?

-Aluksi parempaa johtamista, sitten lisää työntekijä- ja asiakastyytyväisyyttä ja lopulta tietenkin kelpo hillot.

Tiesin kyllä, että vt. on kahjo ja helposti kaikenlaiseen uuteen hurahtava, mutta en olisi uskonut, että tämä vanha Thatcherin ihailija olisi näin pihalla taas kerran. Olin niin vihainen, että aloin kipristellä varpaitani. Hän huomasi sen.

-Mitä helvettiä sinä oikein puuhaat?

Tuli mieleen oppikouluajat, jolloin luokanvalvojani kysyi usein samaa. Eikö tämä koskaan lopu?

Kahden palaverin jälkeen olin niin romahtamispisteessä,

että olin valmis kaivautumaan untuvapeittoni alle ja katoamaan syvään tiedottomuuteen. Ja kello oli vasta 08.15. Miten ihmiset jaksavat tällaista?

Enempi vähempi, sanotaan. Ehkei kukaan jaksakaan, kunhan selviävät.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty