Bisnestarinoita 160

Bisnestarinoita 160

Rampana

Ei tässä midi, ajattelin, kun kuljin kohti Yhteisöllisyys-neukkaria. Ei olisi pitänyt ajatella.

Kaikuna 30 sekuntia sitten päättyneestä palaverista: vain muutos on pysyvää. No hohhoijaa. Montako kertaa sekin on vielä kuultava ennen kuolemaa?

En aavistanut, että vt. toimari oli varannut neukkarin vain meille kahdelle. Sisään astuessani tiesin heti, että astuin ansaan, mutta en tiennyt millaiseen.

Vt. istui ovaalin pöydän päässä lilassa jakussaan, kynsissä sävyyn sopivaa kultaa ja aidon näköiset helmet. Kuvittelin aina, että tuohon kokonaisuuteen sopisi punainen hattu. Sen sijaan hän oli valmis, toisin kuin minä, joka oli vasta istumassa alas.

-Entistä monimutkaisemmassa maailmassa empatia on kansalaistaito, jota ilman ei pärjää. Oletko kuullut tästä?

-Tietenkin. Kerro jotakin uutta.

Miksi hän aina kuvittelee, että

  • Hänellä on uusimmat ideat
  • Minä en tiedä mitään
  • Hän on joku Queen of fucking everything?

KOSKA NIIN SE EI OLE!!!

Lisäksi vt. jos kuka tarvitsisi tämän kansalaistaidon harjoittelemista. Mutta juuri sellaisethan eivät koskaan harjoittele. Siksi hän jatkoi jo tutuksi tulleella, kaikkitietävällä äänellään.

-Empatia on uusi sisu. Se on liima, joka estää meitä erkaantumasta omiin kupliimme yhä kauemmas toistemme todellisuudesta. Se on avain työyhteisöjen menestymiseen ja kokonaisten yhteiskuntien muuttamiseen.

-No onpas hienoa puhetta! Vielä lisää tällaista ja leipäjonokin on paratiisi meidän kaltaisille haahuilijoille.

-Ihme kyynisyyttä! Etkö näe, että tämä on uusi kivijalka meidän menestyksemme hiukkaskiihdyttimessä ja sillä me taas kiihdytämme kilpailijoistamme ohi. Suomalaiset tunnetaan maailmalla sisusta, jonka voimin pusketaan yksin läpi harmaan kiven. Nykymaailmassa se ei kuitenkaan yksin riitä. Myötäeläminen on yhä tärkeämpää. Entistä monimutkaisempien ongelmien ratkaisemiseksi täytyy pelata paremmin yhteen. Kun robotiikka kehittyy, mitä ihmisille jää? Tehtävät, jotka edellyttävät empatiaa, vuorovaikutusta ja yhteistyötaitoja. Meidän pitää olla valmistautuneita!

Tässä kohtaa epäilin, pitäisikö minun kerrankin muuttaa asennettani. Näkisinkö maailman paremmin, jos lakkaisin vastustamasta kaikkea ja olisin ystävällisempi? (Tiedät varmaan, etteivät tällaiset kohtaukset johda muuhun kuin omantunnon tuskiin, jotka kaatuvat lähimpien kollegoiden niskaan?)

-Totta kai, aina valmiina! Vaan tietääkö kukaan, mihin.

-Mukana olevat kumppaniverkostot tuovat empatiatreenit työyhteisöihin. Se on suuren lumipallon alku, tarttumapinta erilaisille empatiaa edistäville tuotteille ja palveluille. Miten osallistaminen tapahtuu, se on vielä työn alla. Konsepti toimii alustana, jolla ihmiset saavat itse oivaltaa ja tehdä asioita ilman, että kaikki on määritelty valmiiksi ylhäältä käsin.

-Seuraako tästä anarkisesta vapautumisesta jotain hyvää?

-Aluksi parempaa johtamista, sitten lisää työntekijä- ja asiakastyytyväisyyttä ja lopulta tietenkin kelpo hillot.

Tiesin kyllä, että vt. on kahjo ja helposti kaikenlaiseen uuteen hurahtava, mutta en olisi uskonut, että tämä vanha Thatcherin ihailija olisi näin pihalla taas kerran. Olin niin vihainen, että aloin kipristellä varpaitani. Hän huomasi sen.

-Mitä helvettiä sinä oikein puuhaat?

Tuli mieleen oppikouluajat, jolloin luokanvalvojani kysyi usein samaa. Eikö tämä koskaan lopu?

Kahden palaverin jälkeen olin niin romahtamispisteessä,

että olin valmis kaivautumaan untuvapeittoni alle ja katoamaan syvään tiedottomuuteen. Ja kello oli vasta 08.15. Miten ihmiset jaksavat tällaista?

Enempi vähempi, sanotaan. Ehkei kukaan jaksakaan, kunhan selviävät.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 51

Bisnestarinoita 51

Rekry päällä

Istuin koomaisena pöytäni ääressä ja tuijotin näkemättä eteeni. Yö oli ollut levoton. Bemmikuskit olivat raivonneet. Murrosikäiset olivat naureskelleet. Kello oli ollut 12.17 ja minä myöhässä. Olin pyöräillyt samaa ylämäkeä loputtomasti.

Tällainen panee miettimään. Olenko muuta kuin kauas kotoa eksynyt konsultti, joka yrittää olla putoamatta satulasta? Eikö tässä maailmassa enää ole oikeutta ja vaurautta, joista minä saisin kohtuullisen osani? Ikinä en ole paljoa pyytänyt.

Näitä tunnelmia särkemään vt. toimari sitten tuli.

– Muistutan vaan, että sinulla on kohta Tuijan kanssa kahden huippuosaajan haastattelut. Ettei käy niin kuin viimeksi, että ”unohdat” asian.

Vt. irvisti. Teki mieli irvistellä takaisin ihan vaan viiden sentin päässä hänen nenästään. Sen sijaan naurahdin ja sanoin hoitavani asian.

Koska vika on minun ja minussa on miestä tunnustamaan se.

Että ihmisten kanssa kanssakäymisissä oleminen on minulle jo lähtökohtaisesti vastenmielistä. Ja muutamaa tyyppiä lukuun ottamatta todella vastenmielistä, lohdutonta suorastaan. Uusien ihmisten tapaaminen sai ilmanpaineeni nousemaan. Ja sitten oli vielä tämä Tuija… Sillä

  • kaikki muut näyttivät pitävän hänestä, mitä en voinut tajuta ollenkaan
  • hän oli järkyttävä kanaemon ja miljonäärivaimon risteytymä
  • hänen hajunsa tuntui Kap Verdessä asti
  • hänen jakkupukunsa olivat halpoja Thatcher-kopioita
  • (kuvaus hänen sisäisestä elämästään kuivattaisi puolet sademetsistä)

Tehokkaan näköinen nuorimies odotti aulassa. Näin hänet neukkarin lasiseinän takaa, kun assarini kävi häntä noutamaan. Tuija purjehti sisään viime hetkellä ja romahti tuolilleen.

– CC, ehkä miljoona tai puolitoista, Tuija osoitti sormellaan puhelintaan ja veti toisella kädellään turkoosia jakkuaan alaspäin.

Nyökkäsin. Sille

  • että hän tärkeili ”konfrenskooleillaan”
  • että hänen yrityksensä ulkonäkönsä parantamiseksi olivat turhia
  • että selviän tästäkin.

Nousimme ja kättelimme tulokkaan. Hän muistutti etäisesti yöllistä bemmikuskia, mistä tiesin, että hän saisi paikan vain, jos minä vaipuisin äkillisesti kuolon uneen. That’s not going to happen! Tuija tosissaan ja minä muodon vuoksi kyselimme kaikenlaista turhaa kuten

  • Millaisiin asioihin suhtaudut intohimoisesti?
  • Missä näet itsesi seitsemän vuoden kuluttua?
  • Miksi juuri meidän pitäisi palkata sinut?

Aina samat kysymykset & vastaukset. Päästimme hänet menemään, kun oli tullut selväksi,

ettei tämä ollut hänen meritiensä Intiaan.

Toinen ehdokas saapui vartin päästä. Tuija ehti ”soittaa pari puheluu” (oikeasti ei), ja minä haaveilla kolosta, johon käpertyä (oikeasti joo). Nousimme ja kättelimme ehdokkaan. Harmaa jakkupuku ja oranssit sukkikset ja niihin maiharit. Minä näin välittömän potentiaalin, Tuija välittömän uhkan. Mutta tiedätkö mitä? Sydämeni läikähti ennen kuin ehdin edes tajuta miksi. Siksi että tämän me palkkaisimme, koska minulla on

  • munat ja Tuijalla ei
  • suora vaikutus vt. toimarin päätöksiin
  • tarvittaessa tahtoa, johon verrattuna Blitzkrieg ja Endlösung ovat lapsen haaveita

Kysyin, mitä hän kaipasi, mikä loi merkityksellisyyttä ja mitä hän kuulemansa perusteella ensimmäisenä muuttaisi organisaatiossamme. Vastaukset tyydyttivät minua, koska olin jo tehnyt päätökseni. Tuija puolestaan näytti vetäneen homeista piimää kiduksiinsa.

Tärkeile tätä, naureskelin mielessäni.

Vt. toimari oli erittäin tyytyväinen tilanneraporttiini. Tuijalta ei kysytty.

– Eiköhän me tämä Jessica palkata tältä istumalta.

– Joo, siitä tytöstä ei lisäarvo enää nouse.

Vaikka ihmiset olivat minusta vaikeita, oli jollain oudolla tavalla mukavaa saada heidät tyytyväisiksi. Lisäksi ilta alkoi saapua, kellokin oli jo 12.17.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty